”Italian viulumusiikin Orfeus”
Corelli (1653–1713) on italialaisen soitinmusiikin tärkein edustaja täysbarokin aikana, klassikko, triosonaatin ja concerto grosson varsinainen kiinteyttäjä. Hän oli viuluvirtuoosi- ja tekniikan kehittäjä, joka opiskeli Bolognassa ja pääsi jo 17-vuotiaana Filharmoniseen seuraan (vain Mozart nuorempana, 14-v.), mutta asettui Roomaan viimeistään 1675, jossa hänestä tuli pian johtava viulisti ja toimi kuningatar Kristiinan (n. 1677–84) kamarimuusikkona, sitten kardinaali Pamhilin (1684–), ja kardinaali Pietro Ottobonin (1690–) suojeluksessa.
Corelli oli mukana kaikissa huomattavissa Rooman maallisissa ja kirkollisissa juhlatilanteissa säveltäjänä ja johtajana: hänen esiintymisensä Rooman eri kirkoissa juhlapäiviä tiedetään ajalta 1675–1708. Hän ei juuri matkustellut, varmuudella vain Napolissa ja Viterbossa ja ehkä Hannoverissa, mutta musiikki levisi, kun muusikot vierailivat muualta Euroopassa Roomassa ja kun hän alkoi julkaista teoksiaan. Corelli julkaisi vain vähän, kuusi opusta, sillä halusi teosten olevan täydellisiä: 48 triosonaattia, 12 soolosonaattia ja 12 concerto grossoa.
Corelli oli poikkeuksellinen italialainen säveltäjä, sillä hän ei tehnyt yhtään vokaalimusiikkia: hän siirsi laulun idean viululle, viulusta tuli ihmisäänen ekspressiivisyyden kantaja, ja soolosonaateissa on myös sama virtuoosisuus kuin parhaiden laulajien taiteessa. Hän sai erilaisia kehuvia nimityksiä:
• “Il nuovo Orfeo dei nostri giorni” (Aikamme uusi Orfeus; Berardi, 1689);
• “L’Orfeo dell’Italia per il Violino” (Italian viulu-Orfeus; Muffat, 1701);
• “Christoforo Colombo della musica” (Musiikin Kristoffer Kolumbus; Reali, 1709);
• “Fürst aller Tonkünstler” (Kaikkien säveltaiteilijoiden ruhtinas; Mattheson, 1713);
• “le Divin Corelli” (Taivaallinen Corelli; Bonnet-Bourdelot, 1715).
Roger North kuvaa Corellin soittoa (1725):
“En ole koskaan tavannut ketään ihmistä, joka olisi ollut niin intohimojensa viemänä ja rynnännyt eteenpäin yhtä hurjasti soittaessaan viulua kuin kuuluisa Arcangelo Corelli, jonka silmät muuttuvat toisinaan punaisiksi kuin tuli; hänen olemuksensa vääristyy, hänen silmämunansa pyörivät kuin suuressa hädässä ja hän antautuu sille mitä on tekemässä niin, ettei hän näytä lainkaan samalta mieheltä.”
Tuotanto ja musiikki
• Opus 1: 12 triosonaattia (sonata da chiesa), 1681; omistettu Kristiinalle;
• Opus 2: 11 triosonaattia (sonata da camera) ja chaconne, 1685; omistettu Pamhilille; 1700 mennessä siitä oli ilmestynyt 13 uutta painosta Italian eri kaupungeissa ja myös Antwerpenissä ja Amsterdamissa;
• Opus 3: 12 triosonaattia (sonata da chiesa), 1689; Corelli omisti Modenan Este-suvun Francesco II:lle, joka olisi halunnut palkata
Corellin, mutta Roomasta ei häntä päästetty;
• Opus 4: 12 triosonaattia (sonata da camera), 1695; omistettu Ottobonille; painettiin uudestaan jopa Pariisia ja Lontoota myöten;
• Opus 5: 12 soolosonaattia (6 sonate da chiesa, 5 sonate de camera, La Folia -variaatiot), 1700; omisti Brandenburgin vaaliruhtinattarelle
Berliinissä;
• Opus 6: 12 concerto grossoa (8 da chiesa, 4 da camera); valmisteli 1711 julkaisua, mutta ilmestyi vasta postuumisti 1714, sävelletty 1682–1700.
Musiikkityylille on ominaista oppinut polyfonisuus, sekvenssien ja pidätysketjujen käyttö, selkeä duurimollitonaalisuus, kromaattisuudesta vapaa diatonisuus, musiikin jotensakin arvokas, juhlava ilme. Tonaalisuus on tyyppiä solaarinen tonaalisuus: lähisävellajit eivät uhkaa toonikan asemaa vaan muodostavat sävellajin diatonisille asteille perustuvan modulaatioreitin, joka alkaa toonikasta (“maatalon isännästä”) ja päättyy sille; klassisena aikana kehittyi puolestaan polaarinen tonaalisuus, jossa sävellajit asetetaan dramaattisesti vastakkain.
Corelli vakiinnutti kirkkosonaatin tempojärjestyksen (ainakin melkein); kamarisonaatit alkavat preludiolla, jota tanssiosat seuraavat. Kokonaisuus syntyy usein yhdestä pääajatuksesta, jonka aloituksesta jatko kehrätään (Fortspinnung). Etualalla on fuugatyyppinen polyfonisuus, kun taas hitaat osat ja tanssit ovat homofonisempia.
Triosonaatit
Neljässä kokoelmassa on yhteensä 48 triosonaattia, jotka eivät ole teknisesti varsinaisesti vaikeita, mutta musiikillisesti täysipainoisia. Nopeat osat ovat usein fugatoja.
Opuksessa 1 on kaksi kolmiosaista kirkkosonaattia (Nopea–Hidas–Nopea; N–H–N), yhdeksän neliosaista sonaattia, joista neljä on kaavassa H–N–H–N, loput muita, jopa H–H–H–N ja yksi on viisiosainen H–N–N–H–N. Opuksessa 2 kaksi kamarisonaattia kaavassa A–C–G, kolme kaavassa Preludi–A–S/C–Gavotta. Kahdeksan sonaattia alkaa preludilla, ja kahdessa sonaatissa on kolmantena osana Grave/Adagio. Viimeinen sonaatti on Ciacona ja 30 muunnelmaa bassosta g–fis–e–H–c–d–G.
Opuksessa 3 on yksi viisiosainen sonaatti, muut kirkkosonaatit ovat neliosaisia, joista kahdeksan on kaavassa H–N–H–N; muita ovat H–N–N–N, N–H–N–N ja N–N–H-N. Opuksen 4 kamarisonaateissa/sarjoissa on eri rakenne, aineksina P, A, C, G, S, Gavotta, joskus Adagio/Grave; kaikki alkavat preludilla. Suraavassa kirkkosonaatti op. 3/2:
Soolosonaatit
Opuksen 5 soolosonaatit ovat virtuoosisia, täynnä teknisiä keksintöjä, kuten kaksois- ja kolmoisotteita, pitkiä juoksutuksia (passagi), arpeggioita ja kadensseja. Kuusi kirkkosonaattia ovat 5–6-osaisia, viisi kamarisonattia sisältävät preludion lisäksi 3–4 tanssiosaa, myös Adagion, Allegron ja Vivacen. Sonaatin VII osat ovat P–C–S–G, sonaatin X osat ovat P–A–S–Gavotta–G ja sonaatin XI osat ovat P–Allegro–Adagio–Vivace–Gavotta. Vaikeimpia sävellyksiä on viimeinen La Folia op. 5/12, josta tehtiin monia muunnelmia (Vitali, Vivaldi, Geminiani jne.).
Etenkin hitaat osat edellyttävät koristelua ja improvisointia; ornamentaatio ei ole barokissa koskaan kuitenkaan vain koristelua, vaan olennainen osa soittajan persoonallista ilmaisua. Niinpä ei ole ihme, jos jo Corellin elinaikana ilmestyi uudelleenjulkaisuja, jotka oli varustettu “Corellin koruilla”: Estienne Rogier julkaisi Amsterdamissa 1710 laitoksen, jossa luvattiin: “Neljäs painos, johon on liitetty tämän teoksen Adagioja varten korut, jotka on säveltänyt Mr. A. Corelli, niin kuin hän ne soittaa” (composez par Mr A Corelli, comme il les joue). Tosin 1716 katalogissa väitetään enää “Niin kuin Corelli halusi ne soitettavan”; saman teki J. Walsh Lontoossa 1711. Mutta joka tapauksessa, vaikkeivat koristellut versiot olisikaan autenttisia, heijastelevat ne ajan esityskäytäntöä. Viulusonaateista otettiin vajaassa 100 vuodessa yli 40 painosta eri puolilla Eurooppaa. Seuraavassa koristeita sonaatista nro 1, jonka viisi osaa ovat 1) Grave-Allegro–2) Allegro (fuugatyylinen)-Adagio–3) Allegro–4) Adagio–5) Allegro (gigatyylinen):
Corellin tekniikka toimi pitkälti lähtökohtana 1700-luvun viulutekniikalle: Veracini kirjoitti Dissertazioni sopra l’opera quinta del Corelli ja Tartinin Arte del arco (“Jousen taito”) perustuu Corellin X:n soolosonaatin gavotille. Corellia jäljiteltiin kaikkialla Englantia, Saksaa ja Ranskaa myöten: Italiassa seuraajia olivat T. Vitali, Caldara, Albinoni, Vivaldi, Veracini, Tartini ja Geminiani, Ranskassa Couperin ja monet muut, Saksassa Muffat ja Telemann. Englannissa syntyi suoranainen Corelli-kultti John Ravenscroftista alkaen, joka oli myös Corellin oppilas.
Concerto grossot
Corellilla konsertot, concerto grossot op. 6 (1714), ovat usein sonaatteja sooloryhmälle ja isommalle ryhmälle, joka alleviivaa ja tukee kadensseja, kuin varsinaisia konserttoja. Tosin juhlatilanteissa Corelli käytti todella suurta orkesteria, jossa oli parhaimmillaan 23 viulua, 7 alttoviulua, 8 selloa, 5 kontrabassoa, 2 arkkiluuttua, 2 cembaloa eli yhteensä 47 muusikkoa (1692).
Corelli johtaa isoa orkesteria Rooman Espanjalaisilla portailla (1687).
Konsertot I–VIII ovat kirkkotyyppisiä, 2–5-osaisia, ja niissä on italialaiset tempomerkinnät. Tosin osat jakaantuvat helposti pienempiin yksiköihin. Niistä nro 8, g, on kuuluisa fatto per la notte di Natale (“tehty jouluaattoa/yötä varten” eli ns. “Joulukonsertto”).
Konserton II osat ovat:
1. Vivace–Allegro–Adagio–Vivace–Allegro–Adagio–Largo andante
2. Allegro–Adagio
3. Grave–Andante largo–Allegro
Konsertot IX–XII ovat kamarityyppisiä: preludia seuraa 2–5 tanssiosaa, joskin myös niissä on lisänä tempomerkinnät. Monet säveltäjät (Muffat, Geminiani jne.) jatkoivat tätä sonaattityyppistä concerto grossoa. Konsertossa IX on kuusi osaa: Preludio. Largo–Allemande. Allegro–Corrente. Vivace–Gavotta. Allegro–Adagio–Minuetto. Vivace.
Kirjallisuutta
Allsop, Peter. Arcangelo Corelli und seine Zeit. Laaber: Laaber-Verlag.