TRIOSONAATTI JA SINFONIA
Ranskan soitinmusiikissa olivat 1600-luvun loppupuolella cembalo, luuttu ja kitara pääsoittimet. Vasta noin 1700 alkoi viulun, gamban ja huilun nousu sekä yhtyemusiikin käytäntö laajeta samalla kun antauduttiin italialaiselle musiikille, sonaattikulttuurille ja continuolle.
Kun vähitellen Corelli-kuume levisi, “uutuus ja vaihtelun tarve, ranskalaisten himo ennen muuta ulkomaisia uutuuksia kohtaan” kasvattivat italialaisnälkää. Corellin opusta V pidettiin progressiivisena musiikiina.
Lully sävelsi kuitenkin kuninkaan kamarimuusikon asemassa “makuuhuonetrioja” (trios pour le coucher du roy) kahdelle diskanttisoittimelle ja continuolle (n. 1665–; julk. 1705). Niissä tanssi- ja karakterikappaleiden määrä ja järjestys on valinnainen ja mukana oli myös symphonies, joka oli soitinkappaleen yleisnimi yhtä hyvin oopperassa ja kirkkomusiikissa (moteteissa, oratorioissa), mutta olennaista oli, että nämä kamaritriot valmistivat osaltaan tietä italialaiselle triosonaatille.
Marais oli vastuussa osasta näitä trioja kokoelmassaan Pièces en Trio pour les flûtes, violon et dessus de viole avec la b. c. (Pariisi, 1692), jossa on kuusi sarjaa tanssi- ja karakteriosia kahdelle diskanttisoittimelle ja b.c.:lle ja jossa vain lieviä italialaisvaikutteita on havaittavissa.
Michel Richard Delalande
Louis XIV:n hovin eri seremoniat synnyttivät paitsi “makuuhuonetriot” myös “illallis-sinfoniat”. Louis nautti iltaisin klo 22 julkisen neljän ruokalajin aterian henkilääkärinsä ja etuoikeutettujen hovimiesten kera muiden hovimiesten ja uteliaiden vilkuillessa oven suusta tapahtumaa, jota edelsi sisääntulomusiikkina Concert de Trompettes ja jonka aikana kunkin ruokalajin välissä kuultiin suiten muita numeroita Kuninkaan 24 jousen soittamana.
Kuninkaan kamarimusiikin ylijohtaja Delalanden (1657–1726) tehtävänä oli säveltää (1690–) sarjoja, joiden juhlavana nimenä oli Simphonies pour les Soupers du Roy. Niitä valmistui ensin 10 sarjaa, joissa oli 154 osaa ja kuusi “trumpettikonserttia” (1703), ja myöhemmin painettiin vielä kaksi 19 osaa sisältävää sarjaa (1713). Kokonaisuuteen lisättiin vielä 139 lisäosaa, jotka palvelivat Louis XV:n ateriointia, ja ne järjestettiin uudelleen laajennetuksi kaksiosaiseksi versioksi: Simphonies de M. de La Lande… mise dans un nouvel ordre, et ses augmentations (Recueillies en 1736–1745, 1745). Uusi nide sisältää myös joululaulujen sovituksia (Simphonies des noëls), joita soitettiin kuninkaan kappelissa jouluyönä.
Oopperoiden ja suurten motettien ulkopuolella nämä sarjat edustavat ranskalaista orkesterimusiikkia ja pohjaavat ajalle tyypilliseen tanssisarjan ideaan tanssiketjuineen, mutta mukana on myös soitinmusiikkia ilman tanssikaraktereita (uvertyyrejä, preludeita, aireja), laulumusiikin ja joululaulujen sovituksia. Seuraavassa uusitun kokoelman kansisivu sekä uusiksi koostettujen sarjojen osien alkuja:
Kamari- ja orkesterimusiikin välistä eroa kuroivat umpeen 1720–30-lukujen eräät kokoelmat: Jean-Joseph Mouret‘n (1682–1738) Suites de Symphonies (1729) sekä Jacquet Aubert‘n (1689–1753) ja Etienne Mangeanin (n. 1710–n. 1756) Concerts de Symphonies. Aubert’n viidestä suitesta muodostuvaa kokoelmaa nimellä Suite de concert de Simphonie en trio pour les Violons, Flûtes et Hautbois (1730) on pidetty suorastaan ranskalaisen sinfonian edeltäjänä.
François Francœur
Francœur (1698–1787) toimi alkuun Pariisin oopperan viulistina ja säveltäjänä sekä musiikinjohtajana (1743–) – saadakseen vasta 75-vuotiaana Kuninkaan musiikinjohtajan arvonimen (1773). Hän saavutti mainetta sekä Concert-Spirituelin viulistina että oopperan Pyrame et Thisbé säveltäjänä (1726). Merkittävää oli hänen yhteistyönsä François Rebelin kanssa.
Tärkeimpiä aikaansaannoksia on hänen laatimansa ja kokoamansa musiikki Artois’n kreivin hääjuhliin Versailles’ssa (1773) nimellä Concert François (Symphonies) arrangé par Mr Francœur Surintendant de la musique du Roy Pour le Festin Royal de Mg Le Comte d’Artois. Kokonaisuus sisältää hänen omien soitinteostensa, symphonies, lisäksi musiikkia mm. Bertonilta, Dauvergneltä, Royeriltä, Mondonvilleltä, F. Rebeliltä sekä Rameaun oopperoiden suosikkinumeroita. Sarjoissa seuraa uvertyyriä tanssi- ja karakteriosia. Soittimistoa on yksilöity, ja jousten, huilujen, oboeiden ja fagottien ohella esiintyy trumpetteja ja patarumpuja. Musiikki on eloisaa, yksinkertaista ja spontaania, kaukana oppineesta.
SONAATIT JA SARJAT
François Couperin
Couperin (1668–1733) oli tärkein kamarimusiikkisäveltäjä, joka tähtäsi ranskalaisen ja italialaisen musiikin yhdistämiseen. Hän sävelsi Corellin mallin mukaisia triosonaatteja jo varhain, sillä kuusi ensimmäistä sonaattia yhdeksästä ovat “en trio”, jotka ovat säilyneet käsikirjoituksina; ne on sävelletty 1692–95.
• 4 Concerts Royaux (“Neljä Kuninkaallista konserttoa”; 1714/15) käsittää neljä tanssisarjaa cembalolle tai kolmelle soittimelle continuon kera. Nämä muodostivat alun perin III cembalokirjan osan (1722).
• Les Goûts-réûnis ou [10] Nouveaux concerts à l’usage de toutes les sortes d’instruments de musique (“Yhdistetyt maut eli [10] uutta konserttoa kaikenlaisille soittimille”; 1724) on jatkoa edelliselle neljän konserton julkaisulle ja sisältää 10 sarjan lisäksi sarjan, jossa on seitsemän ohjelmallista osaa.
• Le Parnasse ou L’Apothéose de Corelli (“Parnasso eli Corellin ylistys”, 1724) on sävelletyt kahdelle viululle ja continuolle tai kahdelle cembalolle.
Lully ja Corelli kilpasilla
Couperinin keskeisteoksia on Concert instrumental sous le titre d’Apothéose composé à la mémoire immortelle de l’incomparable Monsieur de Lully (“Soitinkonsertto otsakkeella Apoteoosi sävelletynä verrattoman Hera de Lullyn kuolemattomalle muistolle”; 1725). Siinä on 13 osaa kahdelle viululle ja continuolle tai kahdelle cembalolle, ja kokonaisuuden ideana on ranskalaisen ja italialaisen tyylni kilpailu, kunnes ne yhdistyvät kauniisti päätösosassa “La Paix du Parnasse. Sonade en Trio” (“Rauha Parnassolla. Triosonaatti”).
Sarjan osan ovat:
1) Apothéose de Lulli. Lulli aux Champs Élisés : Concertant avec les Ombres liriques (“Lullyn apoteoosi. Lully Autuailla niityillä konsertoimassa oopperan/runoilijoiden varjojen kanssa”);
2) Air pour les mêmes (“Aaria edellisille”);
3) Vol, de Mercure aux Champs Élisés, pour avertit qu’Aollon y va ascendre (“Merkuriuksen lennähdys Autuaille niityille ilmoittamaan Apollonin laskeutumisesta”);
4) Descendre l’Apollon : qui vient offrir son violon à Lulli, et sa place au Parnasse (“Apollon laskeutuminen: hän tarjoaa viuluaan Lullylle ja paikkaa Parnassolla”);
5) Rumeur souteraine : Causée pas les auteurs – Contemporains de Lulli (“Maanalaista mekkalaa aiheuttajinaan Lullyn aikalaiskirjoittajat”);
6) Plaintes des mêmes : pour des Fûtes, ou des Violons tres adoucis (“Edellisten valituksia huiluille tai erittäin suloisille viuluille”);
7) Enlévenement de Lulli au Parnasse (“Lullyn korottaminen Parnassolle”);
8) Accüeil entre-Doux, et-Agard, fait à Lulli par Corelli, et par les Muses italiénes (“Corellin ja italialaisten muusien Lullylle suoma vastaanotto lempeiden ja suosiollisten kesken”);
9) Remerciement de Lulli : à Apollon (“Lullyn kiitos Apollonille”);
10) Apollon, persuade Lulli, et Corelli, Que la réünion des Goûts François et Italien doit faire la perfecion de la Musique. Essai en forme d’Ouverture. Lulli et les Muses Françoises. Corelli et les Muses Italiénes (“Apollon taivuttaa Lullyn ja Corellin aikansaamaan ranskalaisen ja italialaisen maun yhdistämisen musiikin täydellistämiseksi. Koe alkusoiton muodossa. Lully ja ranskalaiset muusat. Corelli ja italialaiset muusat”);
11) Lulli, joüant le Sujet; et Corelli l’acompagnant. Corelli joüant le Sujet, à son tour, que Lulli acompagne (Lully soittaa teemaa ja Corelli säestää. Corelli soittaa vuorostaan teemaan, jota Lully säestää”);
12) La Paix du Parnasse. Faite aux Conditions / Sur la Remontrance des Muses françoises / que lors qu’on y parleroit leur langue, on diroit dorénavant Sonade, Cantade; ainso qu’on prononce, ballade, sérénade; etc. Sonade en Trio. Lulli, et les Muses françoises. Corelli, et les Muses italiénes; gravem.t (“Rauha Parnassolla, sillä ehdolla, että ranskalaiset muusat muistuttavat, kun puhuttaan heidän kieltään, sanotaan sonade ja cantade, kuten lausutaan ballade, sérénade jne. Triosonaatti. Lully ja ranskalaiset muusat. Corelli ja italialaiset muusat”);
13) Saillie vivement, Rondement, Vivement (“Erottuvan eloisasti, Rondon tapaan, Eloisasti”).
• Les Nations [4] Sonades; et [4] suites de simphonies en trio en quatre livres séparés (1726) kahdelle viululle, gamballe ja continuolle tai kahdelle cembalolle sisältää neljä kirkkosonaattia (sonade) ja neljä kamarisonaattia/tanssisarjaa triosonaattiryhmälle, jälkimmäiset otsakkeilla “La Françoise”, “L’Espagnole”, “L’Impériale” ja “La Piémontoise” – eli taas on kysymys kansallisuuksista tai etnisyyksistä.
• Elisabeth–Claude Jacquet de La Guerre’ltä (1664–1729) on säilynyt kaksi sonaattia viulusoololle ja gamba-obligatille urku- tai cembalo-continuolla (n. 1695) käsikirjoituksena. Cembalokirjassa (1707) on kuusi sonaattia, jotka voi soittaa myös viululla cembalon kera.
Jean-Féry Rebel
Rebel (1666–1747) oli ihmelapsiviulisti, joka sävelsi 12 sonaattia (Recueil de douze sonates à II et III parties & B. C.; n. 1695 ), joista seitsemän on triosonaatteja ja viisi soolosonaatteja, mutta jotka julkaistiin vasta 1712/13. Kokoelma 12 Sonates à violon seul mellées de plusieurs récits pour le Viole (“12 sooloviulusonaattia yhdessä useiden gambasoolojen kera; 1713) sisältää kuusi kirkko- ja kuusi kamarisonaattia ja tarjoaa kaksoisotteita sekä tremoloita; gamban soolot laajentavat välillä musiikin à 3 -tekstuuriksi. Kokoelma merkitsee yhdistettyjä makuja paremmin kuin Couperinin saavutukset. Seuraavassa sonaatin nro 5 osien alut:
François Duval’in (n. 1673–1728) Premier Livre de Sonates et autres pièces pour le violon et la basse (1704) on ensimmäinen ranskalainen painettu sooloviulusonaattikokoelma, josta puolet on sarjoja ja toinen puoli sonaatteja. Kirjasta IV (1708), jossa on kahdeksan kamarisonaattia, lähtien Duval säveltää tavalliselle viululle eikä enää ranskalaiselle viululle ja viuluavaimelle (jossa g1 on ensimmäisellä viivalla). Kokoelmassa Les Idées Musiciennes. Sonates a Violon Seul avec la Basse, op. 7 (1720) on kuusi sonaattia (karakterikappaleita ja tansseja). Duval julkaisi kaikkiaan seitsemän viulukokoelmaa (1704–20).
• Michel de la Barre (n. 1675-1743) toimi hovihuilistina. Hänen kokoelmansa Troisième livre des trio, pour les violons, flutes, et hautbois, mélez de sonates pour la flute traversiere (1707) sisältää viisi sarjaa ja kuusi sonaattia.
Pierre Danican Philidor (1681–1731) oli kuninkaallisen kapellin oboisti (1704–) ja kamarihuilisti (1712–). Hän julkaisi kolme kokoelmaa sarjoja, joista ensimmäisessä on puolet kahdelle huilulle ilman continuota ja toinen puoli oboelle/huilulle/viululle continuon kera (1717). Toisessa kokoelmassa (1718) kummallekin kokoonpanolle on vain kaksi suitea. Kolmannessa kokoelmassa (1718) niitä kumpiakin on vain yksi sarja. Yhteensä tämä laajan Philidor-muusikkoperheen jäsen julkaisi siten kuusi sarjaa kahdelle viululle ja kuusi sarjaa diskanttisoittimelle continuon kera.
• Jacques Hotteterren (n. 1684–1761) kokoelma Sonates en trio Pour les flûtes traversieres, flûtes a bec, violons, hautbois, & c. op. 3 (1712) sisältää kuusi triosonaattia, jotka ovat neliosaisia ja enimmälti kirkkosonaattityyppiä. (1708/15). Hänen ensimmäinen kirjansa, opus 2 (1708/15), on sävelletty ensisijaisesti huilulle ja basso continuolle.
• Jean Baptiste Senaillié (n. 1688–1730) julkaisi 10 soolosonaattia continuon kera, op. 3 (1716), joka sisältää kamarisonaatteja. Hän on näissä tärkein sooloviulusonaatin kehittäjä Couperinin ja Leclairin välissä; sonaattiosien välillä on jopa yhteinen päämotiivi.
Louis-Antoine Dornel
Dornel (n. 1685–1765) julkaisi kokoelman sooloviululle Sonates a violon seul avec la basse continue op. 2 (1711) sekä kamaritriosonaatteja Sonates en trio Pour les Flûtes allemandes, Violon, Hautbois, etc. op. 3 (1713). Kokoelma Livre de symphonies (1709) käsittää tanssisarjoja (= kamarisonaatteja) vapaavalintaisille soittimille sekä kvartettisonaatin. Seuraavassa kansilehti ja suiten nro 3 ensiviulun äänilehdet:
Jean-Marie Leclair
Leclair (1697–1764) syntyi Lyonissa ja muutti Pariisiin 1723. Hän vieraili Torinossa ja Lontoossa, jossa “soitti kuin enkeli”, kun Locatelli “soitti kuin paholainen” (Lustig). Leclair saikin Locatellilta vaikutteita. Hän pääsi 1733 hovimuusikoksi, mutta lähti Hollantiin ja Englantiin 1737, kunnes asettautui Pariisiin (1744–). Kohtaloksi koitui veljenpojan tekemä murha kotiovella.
Leclair julkaisi 49 sooloviulusonaattia continuon kera (op. 1, 2, 5 ja 9), 25 triosonaattia ja 12 duoviulusonaattia, jotka kruunaavat viulusonaatin historian Ranskassa. Sooloviulusonaatteja on neljä opusta (1723–n.1738): ne ovat neliosaisia ja useimmiten kaavassa H–N–H–N, mutta kamari- ja kirkkosonaatit menevät suloisesti sekaisin.
Opus 1, Premier Livre de Sonates A Violon Seul avec La Basse Continue (1723) oli niin uudenaikainen, “että ne [=sonaatit] näyttivät ensi alkuun jonkinmoiselta algebralta, joka onnistui hämmentämään kaikkein rohkeimmankin muusikon”. Kyseessä on 12 sonaattia, jotka ovat neliosaisia ilman systeemiä; musiikki on rohkeaa, selkeää ja aistikasta virtuoosisuudessaan. Seuraavassa kahden ensiosan alut sonaatista nro 3; osat ovat Adagio–Allegro–Largo–Tempo di Gavotta.
Opus 2 (1728) esipuheessa Leclair sanookin helpontaneensa vaatimuksia: “Olen huolehtinut siitä, että säveltäisin sonaatteja, jotka olisivat suurempien tai helpompien taitojen omaavien ulottuvilla.”Jos opuksessa 1 kummina oli jossain määrin ollut Corelli, myöhemmin Leclair oppi Locatellilta monia asioita, joten hänen kolmas kirjansa, op. 5 (1734), ja etenkin neljäs kirjansa, op. 9 (1743), ovat viulistisesti entistä suurempaa taituriutta edellyttäviä. Seuraavassa opuksen 9 sonaatin nro 4 osien alut:
Sonaatteja kahdelle viululle ilman säestystä on kaksi opusta, op. 3 ja op. 12 (1730, 1747). Sonaatteja kahdelle viululle continuon kera eli triosonaatteja löytyy useita opuksia, op. 4, op. 6, op. 8 ja op. 13 (1730, 1736, 1737, 1753). Ouvertures et Sonates en trio pour deux violons avec la basse continue, op. 13 (1753) sisältää kolme alkusoittoa ja kolme triosonaattia, jotka ovat soolosonaattien sovituksia (op. 1: 12; op. 2: 8, 12).
• François Francoeur (1698–1787) sävelsi 12 sooloviulusonaattia continuon kera (n. 1730), jotka ovat kamari- ja kirkkosonaatteja.
• Jean-Baptiste Cupis (1711–88) julkaisi kuusi sooloviulusonaattia continuon kera, op. 1 (1738), jotka ovat virtuoosisia kamarisonaatteja.
Louis-Gabriel Guillemain
Guillemain (1705–1770) oli pariisilaissäveltäjä, joka julkaisi kolme kokoelmaa viulusonaatteja continuon kera (1734/40, 1739, 1742), 18 triosonaattia (1735, 1742), kolme kirjaa triosinfonioita italialaiseen tyyliin (1740, 1748, 1752), kuusi konsertiinoa à 4 (1740), kaksi kokoelmaa kvartettosonaatteja (1743, 1756), Pièces de clavecin avec accompagnement de violon op. 13 (1745) sekä kirjan Divertissements de symphonies en trio (1751). Tässä sonaatin nro 2 op. 12 ensimmäisen osan stemmat:
Loppuvaiheessa alkaa jo näkyä galantti tyyli. Kvartettosonaattikokoelman op. 12 (1743) otsake viittaa “galantteihin keskusteluihin”. Aivan oman viulistisen vaikeusasteensa tarjoaa viimeinen opus 18 (1762), joka sisältää 12 huippuvaikeaa kapriisia.
Jean-Joseph Cassanéa de Mondonville
Mondonville (1711–1772) syntyi Narbonnessa ja asettui noin 1738 Pariisiin, jossa hän toimi Concert Spirituelin viulistina ja kapellimestarina. Hän sai myös Kuninkaallisen kapellin musiikin johtajan arvom (Maître de musique de la Chapelle, 1740–). Mondonville musiikkia on kekseliästä ja ilmeikästä. Hänellä on useita merkittäviä kamarimusiikkikokoelmia, pääosin viululle.
• Six Sonates A Violon seul et Baße Continue op. 1 (1733);
• Sonates en trio pour deux violons ou flûtes Avec la Basse Continue op. 2 (1734), jossa kaikki kuusi sonaattia ovat kirkkosonaattityyppiä (H–N–H–N) ja jossa nopeat osat ovat italialaisia, aariat ranskalaisia;
• Pièces de clavecin en sonates Avec accompagnement de Violon, op. 3 (1734) sisältää kuusi kolmiosaista sonaattia, joissa Mondonville on säestetyn pianosonaatin esittelijöitä ja jotka hän sovitti myöhemmin orkesterille nimellä Sonates en Symphonies (1749);
• Les Sons Harmoniqus. Sonates A Violon Seul Avec La Basse Continue, op. 4 (1738) käsittää kuusi kirkkosonaattia;
• Pièces de clavecin Avec Voix ou Violon, op. 5 (1748) voidaan esittää sekä sopraanolla (tekstit latinaa ja kirkollista sisällöltään) ja cembalolla, jolloin yksi ja sama muusikko voi toteuttaa musiikin, tai viululla ja cembalolla.
GAMBASARJAT
Jean Rousseaun mukaan (Traitè de la viole; 1687) “ensimmäiset miehet, jotka olivat eteviä gambansoittajia Ranskassa, olivat herrat Maugard ja [Nicolas] Hotman [k. 1663]” — itse asiassa pikemminkin Sainte-Colombe. Ranskalaiset ja englantilaiset kiistelivät gambatyylien eroista ja eduista: ranskalaiset pitivät englantilaisia hyvinä sointu- ja diminuutiosoittajina, mutta he itse painottivat melodisuutta ja pyrkivät “jäljittelemään ihmisäänen kaikkein miellyttävimpiä ja lumoavimpia ominaisuuksia” (Rousseau). Tosin hovigambisti Mr. de Machy (fl. 1685–92) oli toista mieltä ja suosi enlantilaisuutta teoksessaan Pièces de violle en musique et en tablature (Pariisi, 1685) sekä tutkielmassaan Traité de la viole (1687).
Jean de Sainte-Colombe
Sainte-Colome (n. 1640–n. 1700), biografialtaan lähes tuntemattomaksi jäänyt gambisti oli ranskalaisen gambakoulun varsinainen perustaja. Hänen oppilaitaan olivat mm. Marais, Jean Rousseau Danoville, Desfontaines ja Méliton. Sainte-Colombo ei päässyt koskaan hovin suosioon ilmeisesti jansenismin takia, joka oli anti-paavillinen ja anti-jesuiitallinen liike ja totta kai suuntautui Ranskan virallista katolisuutta vastaan. ”Kaikki elämän aamut” -elokuva on tehnyt hänrn hahmostaan tunnetun.
Sainte-Colomben suurena ansiona oli lisätä seitsemäs kieli gambaan. Onneksi hän on jäänyt historiaan eikä unohtunut sinne, sillä 67 konserttoa kahdelle gamballe on säilynyt käsikirjoituksena (n. 1687?). “Konsertot” ovat oikeasti tanssisarjoja, joilla on nimet, kuten nro 3, Le tendre (“Herkkä”), nro 27, Bourrasque (“Tuulenpyörre”), nro 41, Le retour (“Paluu”) ja nro 44, Tombeau Les Regrets (“Muistomerkki Surut”). Esimerkiksi Le retour -sarjan osat ovat Le retour–en gigue–en menuet–en gigue–en courante–balet tendre–en pianelle. Seuraavassa sarjan nro 27 huima aloitus, sarja 41 ja Les pleurs sarjasta 44:
Marin Marais
Marais (1656–1728) oli St. Colomben oppilas, kunnes hän pääsi 20-vuotiaana Aurinkokuninkaan orkesteriin ja eteni hovigambistiksi (1679) sekä hovioopperan orkesterinjohtajaksi (1705). Oopperoiden ohella hänen tärkeintä antiaan ovat viisi gambakirjaa sekä erinäiset ohjelmalliset sävellykset. Musiikki säilyy aina ranskalaisena, hienostuneen koristelevana ja karakterisoivana.
I gambakirjan Pièces à une et à deux violes (1686) sisältää 65 kappaletta neljänä sarjana yhdelle gamballe, 18 kappaletta kahdelle gamballe kahtenana sarjana. 1689 ilmaantui vihdoin continuo-osuus edellisille kappaleille sekä lisänä 10 uutta kappaletta (partituurina).
II gambakirja (1701) sisältää 144 kappaletta gamballe ja continuolle kahdeksana sarjana. I sarjan päätösosa on Couplets de folies eli 32 folia-muunnelman ketju. Kirja sisältää myös liikuttavan muistoteoksen Tombeau pour Mr de Ste Colombe, josta hänen opettajansa kuolinvuosi on päätelty, sekä herkän mietiskelevän Les Voix humaines, jota seuraa Chaconne. III gambakirja (1711) sisältää 134 kappaletta yhdeksänä sarjana.
IV gambakirja (1717) sisältää
a) 55 kappaletta kuutena sarjana;
b) Suit d’un goût étranger (“Sarja vierasmaalaiseen [= italialaiseen] makuun”), jossa on 33 kappaletta, mm. Marche Tartare (“Tataarimarssi”), Fête champêtre (“Maalaisjuhlat”), Le Tourbillon (“Tuulispää”), L’Américaine (“Amerikatar”), Allemande. L’Asthmatique (“A. Astmaatikko”), Le Labyrinthe, jossa on sävellajista eksyntää, La Minaudière (“Keimailija”), La Reveuse (“Haaveilija”), Le Badinage (“Kujeilu”).
c) 21 kappaletta kolmelle gamballe ja continuolle kahtena sarjana.
V gambakirja (1725) sisältää 118 kappaletta kahdeksana sarjana. Marais’lla on muutama mainio teos: sappikivileikkauksesta yksityiskohtaisesti kertova Le Tableau de l’opération de la taille (1717), tekijän perheeseen liittyvä Sonate à la Maresienne (1723) viululle, gamballe ja cembalolle ja samalle kokoonpanolle kellotutkielma Sonnerie de Ste Geviève du Mont-de-Paris (1723), joka sisältyy kokoelmaan La Gamme et autres morceaux de simphonie (1723). Seuraavassa sappikivileikkausmusiikkia:
• F. Couperin julkaisi Pièces de Violes (1728), joka sisältää kaksi sarjaa kahdelle gamballe, joista toinen voi olla toki continuon roolissa. I sarjan koostumus on Prèlude–Allemande légère–Courante–Sarabande grave–Gavotte–Gigue–Passacaille ou Chaconne, II sarjan Prélude–Fuguette–Pompe funèbre (“Hautajaispönäkkyyttä”)–La chemise blanche (“Valkoinen paita”).
Antoine (n. 1671–1745) ja Jean-Baptiste Forqueray (1699–1782) olivat isä ja poika, joka julkaisi isänsä gambateoksia omina sovituksinaan ja pani mukaan muutaman oman kappaleensa kokoelmaan Pièces de Viole avec la Basse Continue (1747). Siinä on 32 teosta viitenä sarjana, joiden musiikki on rohkeaa ja kuvailevaa. Seuraavassa säveltäjän omakuva:
Louis de Caix d’Hervelois
Caix d’Hervelois (1670/80–1760) oli Marais’n oppilas, joka eli salaperäistä elämää, joten nimeä on pidetty myös pseudonyyminä. Hän oli viimeisiä vanhan gambakulttuurin vaalijoita, ja julkaisi yhdeksän kokoelmaa yhdelle tai kahdelle gamballe sekä huilulle (1710–51). Seuraavassa näytteitä opuksen 3, Quatre suites de pieces pour la viole avec la Baße chifrée en partition (1730), ensimmäisestä sarjasta:
• Charles Dollé (fl. 1735–55) jatkoi Marais’n perintöä kirjoissaan bassogamballe sekä yhdelle ja kahdelle diskanttigamballe (1737–54).
• Charles Henri Blainvillen (1711–n. 1771) kokoelma Sonates pour le Dessus de Viole (“Sonaatteja diskanttigamballe”, 1750) sisältää kuusi neljäosaista kirkkosonaattia.
• Barthélemy de Caix (1716–?) sävelsi kuusi kolmiosaista varhaisklassista sonaattia kahdelle diskanttigamballe (n. 1750), soittimelle, jossa on viisi kieltä.
HUILU- JA SELLOSONAATIT
Lully oli käyttänyt poikkihuilua ensi kerran 1680-luvulla oopperoissaan. Huilu korvasi vähitellen nokkahuilun, vaikka molemmat esiintyivät rinnakkain läpi barokin, samoin sello korvasi gamban. 1727 kirjoitettiin, että “cembalo ja poikkihuilu ovat nyt Pariisissa kaikkein suosituimmat soittimet”. Myös musette, salonkikelpoinen säkkipilli, oli suosikkisoittimia hovissakin, ja sitä käytettiin kosolti näyttämömusiikissa (mm. Rameau, Boismortier). Leclair mahdollisti huilun käytön viulua korvaavana monissa teoksissaan, mutta myös huilu ja oboe olivat usein vaihdannaisia,
Michel de la Barren (n. 1675-1743) Pièces pour la flûte traversière, op. 4 (Pariisi, 1702), oli ylipäätään ensimmäinen poikkihuilu–continuo-julkaisu, jossa pyrittiin jäljittelemään Marais’n gambansoittoa (esipuheen mukaan). Se sisältää viisi sarjaa/kamarisonaattia, joissa on tanssi- ja karakteriosia 6–9 sarjassa. De la Barren II huilukirja julkaistiin 1710.
Jacques Hotteterre
Hotteterre (n. 1684–1761) oli eräs keskeisen soitinrakentaja- ja muusikkosuvun edustaja. Suku suorastaan antoi nimen ranskalaiselle 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun huilutyypille. Jacques julkaisi historian ensimmäisen huilukoulun ja -tutkielman Principes de la Flûte Traversière (1707).
I kirja ilmestyi poikkihuilulle (Pariisi, 1708; rev. 1715) ensin kolmena sarjana, sitten revisoituna ja jaettuna viideksi tanssisarjaksi. Esimerkiksi IV sarja pitää sisällään osat Prélude–Allemande La Fontainebleau–Sarabande Le Dèpart (“Lähtö”)–Air Le Fleur (“Kukka”)–Gavotte La Mitilde–Branle de Vilage L’Auteuil (“Alttari”)–Menuet Le Beaulieu (“Kaunis paikka”).
Joseph Bodin de Boismortier
Boismortier (1689–1755) oli tuottelias kamarisäveltäjä ja erilaisten kokoonpanojen kokeilija, sillä hän kirjoitti sonaatteja myös fagoteille ja suiteja museteille. Hän sävelsi peräti 48 huiluopusta. Niistä neljä kirjaa on huilusonaatteja continuon kera (1724–33), seitsemän kirjaa kahdelle huilulle ilman bassoa (1724–33), kuusi kirjaa trioja (1726–34), kuusi kirjaa konserttoja/sinfonioita (1726–37). Opus 35 sisältää kuusi sonaattia (1731), jotka ovat 4–6-osaisia tanssisarjoja. Varhaisimpia esimerkkejä sonaateista huilulle ja uloskirjoitetulle cembalolle (Bachin ohella) on kuuden sonaatin kokoelma op. 91 (1742). Boismortier’n huilukoulu (1740) on kadonnut.
Lisäksi hänellä on kaksi kirjaa viululle continuon kera (1725, 1727) sekä kolme kirjaa kahdelle fagotille tai sellolle (1726–37) ja neljä kirjaa kahdelle musettelle (1726–32). Seuraavassa ensimmäisen huilun osuuden alkua IV suitesta kolmelle huilulle op. 7 (1725):
Antoine Dornel (n. 1685–1765) julkaisi kahdeksan sonaattia viululle ja neljä sarjaa huilulle samassa kokoelmassa (1711). IV sonaatin osat ovat Prelude La Forcroy–Allemande–Lentement–Vivement et marqué–Chaconne ja II huilusarjan osat ovat Prélude: L’aimé de Mr de la Barre–La Chauvet–Sarabande: La Descousteau–Gavotte en Rondeau La Rochelloise–Gigue La Fiedeau.
• Jacques-Christophe Naudot (n. 1690–1762) oli yksi Pariisin kolmesta tärkeimmästä huilistista, jonka tuotanto käsittää lähes yksinomaan huilumusiikkia. Opus 4 sisältää kuusi sonaattia poikkihuilulle ja bassolle (Pariisi, 1728), joissa on 3–4 osaa kamari- ja kirkkosonaatin sekamuodossa.
Michel Blavet
Blavet (1700–68) oli aikansa arvostetuin huilisti Ranskassa. Hänen opus 1 (1728) sisältää kuusi sonaattia kahdelle huilulle ilman continuota. Opukset 2–3 (1732, 1740) käsittävät 12 huilusonaattia continuon kera ja ovat kamarisonaatin ja tanssisarjan yhdistelmiä. III kirjan sonaatin nro 3 osat ovat Vivace–Largo–Allegro:
• Nicolas Chédevillen (1705–82) opus 7 käsittää kuusi sonaattia poikkihuilulle, oboelle tai viululle basson kera (Pariisi, 1739), ja ne ovat enimmäkseen neliosaisia kirkkosonaatteja.
Jean-Baptiste Barrière
Barrière (n. 1705–1747) sävelsi neljä kirjaa sonaatteja sellolle ja continuolle (1733–40), joissa kussakin on kuusi sonaattia ja niissä kamari- ja kirkkosonaatit ovat sekaisin. V kirja on sävelletty gamballe ja continuolle ja VI kirja cembalolle (1740). Seuraavassa osien alut I kirjan avaussonaatista:
Martin Berteau (1708–71) julkaisi viisi kamarisonaattia sellolle ja continuolle (1748), joskin ne ovat vailla tansseja, joten da camera tarkoittanee cembalon käyttöä.