Siegmund von Hausegger
Kolmannen valtakunnan säveltäjä
Siegmund von Hausegger (1872–1948) oli Itävallan Grazissa syntynyt, paljolti saksalaistunut säveltäjä ja kapellimestari, joka oppi jo kotonaan rakastamaan Lisztin ja Wagnerin musiikkia, joten Bayreuthin vierailu 1886 vain 14-vuotiaana oli hänelle unelmien täyttymys. Säveltäjän isä, Friedrich von Hausegger oli musiikkitieteen dosentti, joka taisteli Wagnerin ja ”rotumusiikkitieteen puolesta”, millä ei voinut olla olematta vaikutusta säveltäjän saksalaiskansalliseen ajatteluun. Hän opiskeli Grazissa pianon lisäksi viulua, käyrätorvea, urkuja ja musiikinteoriaa, minkä lisäksi yliopisto-opintoihin kuului kirjallisuus, taidehistoria, filosofia ja historia; Hausegger suunnittelikin uraa taidehistorioitsijana. Kun nuorukainen vieraili 1891 Brahmsin luona Wienissä, tämän tyypillinen töykeys oli: ”Alles schon besetzt sei” (”Kaikki paikat on jo varattu”).
Siegmund alkoi säveltää vakavasti 1890-luvun mittaan, sai valmiiksi oopperan Zinnober (1898) ja ensimmäisen painetun orkesterisävellyksen Dionysische Phantasie (1896–97); hän aloitti myös kapellimestariuran Grazin oopperassa. Kun isä kuoli 1899, Siegmun muutti äitinsä kanssa Müncheniin, jossa hän toimi ensin Weingartnerin assistenttina Kaim-orkesterin kera, kohta orkesterin johtajana (1902–). Täällä hän tapasi Alexander Ritterin, joka teki Hauseggeristä kuten hän oli tehnyt Straussistakin uussaksalaisuuden edustajana. Hauseggerillä oli useita kiinnityksiä kapellimestarina (Frankfurt 1904–06; Berlin 1905–10, Hampuri 1910–20), kunnes hänestä tuli Münchenin filharmonikoiden kapellimestari (1920–) ja Münchenistä uusi kotikaupunki loppuelämäksi. Hän toimi siellä myös Musiikkiakatemian opettajana tärkeimpinä oppilainaan kapellimestari Eugen Jochum ja säveltäjät Karl Höller ja Karl Marx. Furtwängleristä, kapellimestari Walter Abendrothista sekä Tuomas-kanttori Karl Straubesta tuli hänen ystäviään. Kapellimestarina Hausegger puolusti Brucknerin sinfonioiden alkuperäisversioiden käyttöä.
Kolmannessa valtakunnassa Hauseggerille oli käyttöä hänen Wagner-, Liszt- ja Bruckner-johtamisiensa vuoksi. Hän allekirjoitti yhdessä Pfitznerin ja kapellimestari Hans Knappertsbuschin kanssa syytekirjelmän Thomas Mannia vastaan – mm. tämän kriittisen Wagner-julkaisun takia – mikä joudutti Mannin lähtöä Saksasta emigraatioon (1933–52) Sveitsin kautta Yhdysvaltoihin. Hausegger kuului myös Reichsmusikkammerin johtokuntaan (1934–). Hän ylisti 1938 Anschlussia ”Johtajan todelliseksi Siegfried-teoksi” ja pelastukseksi ”orjuudesta”. Hän sai Hitleriltä Goethe-mitalin 1942, mutta joutui kuitenkin silmätikuksi, koska ei liittynyt NSDAP:hen. Hän oli aiemmin joutunut vaikeuksiin kieltäydyttyään johtamasta Horst Wesseliä (1933) ja joutui pois esiintymiskorokkeelta. Hän irtisanoutui siksi 1934 Musiikkiakatemian johtajan paikalta ja 1938 kaikista viroistaan. Hän ei ollut siten niin joustava kuin Strauss tai Furtwängler ja sai kärsiä loppuvuotensa sivussa kaikesta.
Säveltäjänä Hausegger kulki Wagnerin vanavedessä, oli post-wagneriaani, ja tuotantoon kuuluukin oopperoiden ohella germaanis-, kreikkalais- ja luontoaiheisia orkesteriteoksia, sinfonia runoja ja ohjelmasinfonioita, joissa Lisztin ja Straussin läheisyys on ilmeinen. Orkesteriteosten otsakkeista näkee jo hänen mieltymyksensä: sinfonisia runoja ovat Dionyysinen fantasia (1896–97), Barbarossa (1898–99) sekä Wieland der Schmied (”Seppä Wieland”, 1904); Natursinfonie (1911) on ohjelmasinfonia ja Aufklänge sinfonisia muunnelmia lastenlaulusta Schlaf, Kindchen, schlaf (”Nuku lapsoseni, nuku, 1919). Kaksi ensimmäistä orkesteriteosta on sävelletty vielä Grazin aikana.
Vapaita orkesteriteoksia
Dionyysinen fantasia
Dionyysisen fantasian taustalla on Friedrich Nietzschen kirjan Geburt der Tragödie aus dem Geiste der Musik (1872; suom. Jarkko S. Tuusvuori, Tragedian synty, 2007) antama inspiraatio ja huuma. Säveltäjä kirjoitti partituurin alkuun laajan runon, jossa hän tiivistää ajatuksiaan sankarista, joka taistelee kuolemaa vastaan, voittaa haamun, laulaa ja jopa huutaa lopussa: ”ich liebe dich, du Welt!” (”rakastan sinua, maailma!”). Musiikki on suurenmoisne täyteläistä orkesterin käytössään ja vaskien aiheet ja fanfaarit sekä marssirytmit kuuluttavat sankarin paatosta. Seuraavassa edustava näyte Hauseggerin taiturillisesta ja monikerroksisesta orkesterille kirjoittamisesta:
Barbarossa
Barbarossa on kolmiosainen sinfoninen runo aiheesta, joka glorifioi Saksan keskiaikaista historiaa siinä missä vaikkapa Wagnerin Lohengrin. Sen osat ovat Die Not des Volkes (”Kansan hätä”), Der Zauberberg (”Taikavuori”) ja Das Erwachen (”Herääminen”). Teos oli yksi Hauseggerin suosituimpia myös angloamerikkalaisissa maissa. Vaikka Barbarossa viittaakin Hitlerin pahamaineiseen idän sotaretkeen, Hauseggerin sävellyksen tausta on toinen. Itävallan pääministeri Casimir Badenyi sääti 1897 lain, jonka mukaan saksa ja tsekki olisivat tasaveroiset kielet, mikä monien mielestä oli vääryys, sillä suuri osa tsekeistä puhui saksaa, mutta saksanielisistä ani harva tsekkiä. Graz oli Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian saksalaisin kaupunki, joten siellä asuva Hausegger oli erityisen närkästynyt ja täynnä protestihenkeä, mikä toi hänen ajatuksiinsa keisari Barbarossan hahmon sotureineen, sillä heidän ajateltiin vain nukkuvan vuoristossa ja heräävän henkiin, jos Saksan kansa olisi joutuva ahdinkoon (samoja tarinoita on muissakin maissa: mm. Virossa Kalev-hahmoon liittyvä). Sävellys valmistui joulukuun 1898 ja syyskuun 1899 välisenä aikana, ja Hausegger kantaesitti sen Kaim-orkesterin kanssa Münchenissä 1900.
Kansan hätä -osan johdannossa säveltäjä kuvaa ympäröivää ja idealisoitua ”saksalaista” luontoa, allegro-vaiheessa kansan valitusta, minkä keskellä visio muinaisesta keisarista vilahtaa, ja osa loppuu epätoivoon. Käyrätorvien aihe avaa teoksen bruckneriaanisten tremoloiden kannattamana, ja se muuntuu Lisztin karakterivariaatio-periaatteen mukaisesti.
Lyyrinen, oboen ja sooloviulun esittämä aihekin kuullaan sekä kansanmusiikillista melodiikkaa. Kyse on idealisoidusta saksalaisesta luonnosta ja ihmisistä sen keskellä.
Osan lopuilla ”Barbarossa-teema” ilmestyy visiona, kuin kuiskauksena:
Taikavuori-osa liittyy legendaan maalaispojasta, joka eksyy sumuisille vuorille – ja kompastuu nukkuvaan Keisariin (osan nimi palaa Thomas Mannin suuressa romaanissa – ilman yhteyttä tähän legendaan). Osa on scherzo muotoa ABA, jossa reunaosat ovat täynnä pyörivää liikettä kuin vuorilla leijailevaa sumua,
kunnes majesteettinen näkymä aukeaa hitaan koraalimaisen aiheen avulla B-osassa (ilmeisesti auringon tultua näkyviin).
Herääminen-osassa keskellä kansan hätää kuullaan trumpettien soivan, vuori avautuu Barbarossa ilmaantuu valmiina taisteluun. Keisari sotilaineen karkottaa sortajat, kansa on vapaa ja lopuksi kuullaan voiton- ja kiitoshymni. Vaikka otsakkeen hieman muokatussa muodossa ”Erwache [Deutschland]” tuli olemaan myöhemmin 1930-luvulla synkkä viestinsä muille kansoille ja Saksa löysi tuolloin oman johtajansa ja ”vapauttajansa”, Hausegger ei luonnollisesti ole syypää tähän profeetalliseksi muodostuneeseen kehotukseensa, josta tuli aikanaan kammottavan visionaarinen sävellys. Niinpä sävellystä ei ole soitettu Venäjällä eikä varmaan tulla esittämäänkään ja Yhdysvalloissakin asiaan liittyy suurta varovaisuutta, vaikkakin juutalaiskapellimestari ja -tutkija Leon Botstein uskaltautui johtamaan teoksen toisen ja neutraalihkon osan 1992. Pitää muistaa, että Barbarossa on sävelletty, kun Adolf Hitler oli vasta 9-vuotias – tosin hän ei ollut vielä syntynyt Wagnerin eläessä, joten varjo jää väistämättä olemaan …
Kuten arvattavissa oli, ”Barbarossa-teema” ilmaantuu lunastavana ja juhlavana päätösosassa, kun se avausosassa oli vain kuiskauksenomainen visio:
Seppä Wieland
Seppä Wieland viittaa suoraan Wagneriin, sillä tämä sinfoninen runo perustuu Wagnerin jättämään kirjalliseen fragmenttiin, joskin Hausegger käsittelee aihetta vähemmän verisesti ja idealistisemmin kuin Wagner. Hausegger piti tarinaa taiteellisen luomisen prosessina. Hausegger laati partituurin alkuun ohjelman, jonka mukaan Wielandia ei tyydytä hänen taiteensa tuoma voima ja onnenhetket; sen sijaan maahan laskeutuva joutsenneito saa Wielandin ihastumaan, mutta neito karkaa asuinsijoilleen. Wieland suree kaiken turhuutta aikansa, mutta Schwanhilden kuva kirkastuu mielessä ja hänen luomivoimansa palaa. Päästäkseen joutsenneidon luo hän takoo itselleen siivet, ja hän kuuleekin ilmoilta Schwanhilden äänen; hän lentää vaimonsa luo, ja yhdessä he leijailevat aurinkoon. Teos on jaettu neljään osaan: 1) Wieland ja Schwanhilde, 2) Lamaantunut Wieland, 3) Wieland takoo siivet, 4) Lento aurinkoon. Teos valmistui 26.3.1904 ja se sai kantaesityksen Frankfurtissa samana vuonna ja myös painettiin tuolloin. Kaikkiaan Seppä Wieland on suuri harppaus eteenpäin Hauseggerin orkestraatiotaidoissa sekä teemojen joustavassa käsittelyssä: hän tässä Straussin tasoinen orkesterirunoilija.
Alussa esiintyy heti kromaattinen ”Wieland-aihe”:
Myöhemmin sooloviulun autuaallista ”Schwanhilde-aihetta” värittävät paratiisimaisesti huilujen ja klarinettien sekä harpun nopeat kuviot sekä ensiviulun nopeat repetitiot (esimerkin alusta puuttuvat sävelet b2–es3–f3–es3):
Toisen vaiheen aloittaa ”Wieland-aiheen” katkeileva ja murheinen versio osoituksena nimihenkilön lamaantumisesta, joka nousee raivoisaan huippuunsa,
kunnes ”Schwanhilde-aiheen” ja neitonäyn ilmaantuminen saa Wielandin rauhoittumaan:
Kolmannen vaiheen alussa ”Wieland-aihe” aktivoituu,
kunnes päästään ”Wieland-aiheen” riemukkaaseen versioon ja itse takomiseen:
Neljännessä vaiheessa kuullaan ”rakkausaihe”, kun Wieland ja Schwanhilde liitävät aurinkoon:
Luontosinfonia
Luontosinfonia on Hauseggerin pääteos orkesterille, kuorolle ja uruille, ja siitä välittyy Hauseggerin sävellystekninen taitavuus, muodon kontrolli yhdistettynä orkesterin käsittelyn virtuoosisuuteen. Teoksessa kiteytyy lapsuusvuosista asti vallinnut suuri rakkaus vuoriseutuun, mitä vahvisti säveltäjän 40-vuotinen kesäpaikka Obergrainaussa Saksan Alpeilla, jossa hän saattoi rentoutua vailla työasioita ja kokea rakastamaansa Hochgebirgeinsamkeitia (”Ylävuoristoyksinäisyys”). Hausegger sai sinfonian valmiiksi 30.9.1911, jolloin se oli vielä ilman nimeä, kunnes selittääkseen teosta ja sen syntyä hänen luontosuhteestaan – Natur – hän päätti antaa tämän nimen sekä mottorunon sitaattina Goetheltä. Lisäksi sinfonia sisältää loppukuoron ja sekin on Goetheä. Teoksen soittimisto on myöhäisromanttisen laaja: 3 huilua ja pikkolo, 2 oboeta ja englannintorvi, 3 klarinettia ja bassoklarinetti, 3 fagottia ja kontrafagottti, 6 käyrätorvea, 3 trumpettia ja ”Bach-trumpetti” (≈ clarino), 3 pasunaa, bassotuuba, 2 harppua (mahdollisesti tuplina), celesta, kellopeli, lautaset, triangeli, ksylofoni, tamtam, suuri ja pikku rumpu, virvelirumpu, 2 patarummun soittajaa, jouset, suuret konserttiurut ja kuoro. Hausegger painii siis samassa sarjassa kuin Mahler ja Alppisinfonian Strauss. Säveltäjä itse piti (1913/14) sinfoniaansa ”uskontunnustuksena” vastakohtana ”tietämiselle”:
”Luonto on enemmän kuin vain kuvien ja tunnelmien sarja. Koskemattoman elementaarisen luonnon vaikutelma johtaa ulos itsestään, on kirjaimellisesti metafyysistä, ja uskon, että nykyajan tunnustuksettoman ihmisen uskonnollinen tarve voi juurtua vain moiseen, Goethen meille opettamaan luontokäsitykseen. Vuoriston synkeän ylevä komeus, miten se kaartuu korkealle yli ihmisen ilon ja surun, pyrkii rohkein linjoin taivaisiin, sitten taas syöksyy villin rosoisesti alas laaksoon – eikö se ole kuva demonisista tulemisen/syntymisen voimista (Werdekräfte), jotka yhä uusissa hahmoissa paljastavat rauhattoman elämän, hihkuen toisinaan ylettömässä luomisilossa kietoutuakseen seuraavaksi salaperäisesti luonnon teoksiin?”
Sinfonia jakautuu neljään osaan, joista kaksi ensimmäistä soitetaan yhteen. Ensiosa, säveltäjän mukaan ”syntyhalun/synnyttämisen ilon (Werdelust) demoninen leikki”, ja se sisältää mottorunon ”Vom Gebirg zum Gebirg, Schwebet der ewige Geist, Ewigen Lebens ahndevoll!” (”Vuorelta vuorelle/leijuu ikuinen henki,/ täynnä ikuisen elämän aavistusta!”). Avausosa sisältää hitaan johdannon ja nopean vaiheen, jonka keskeyttää välisoitto. Heti alussa käyrätorvet ja trumpetit esittelevät kahdesta säkeestä koostuvan teoksen sinfonian kantavan ja eri muodoissa palaavan pääteeman, ”luonto-aiheen”:
Välisoitto tai trio on säveltäjän mukaan kuin ”ilta-auringon loiste, samoin kuin ihmisydämessä herää kaipaus kohden valoisia korkeuksia”:
Toinen osa on suuri orkestraalinen nokturno, säveltäjän mukaan ”luonnon kuolinvalitus”: ”kaikki syntyminen on häviämistä (Alles Werden ist ein Vergehen).”
Osassa on myös vuoristoidyllinsä, kun celesta ja jaetut jouset soittavat hymnimäistä melodiaa:
Osan loppupuolella on aavemainen kohtaus, jossa patarumpujen lyönnit ja kontrabassojen pizzicatot soittavat katkonaista linjaa, jota käyrätorvet tukevat rinnakkaiskvinttiliikkeellä: ”tarun mukaan kuolleiden sielut vaeltavat loputtomana kulkueena Aletsch-jäätikön yli”.
Partituurin mukaan sinfoniassa on vain kolme osaa, mutta teoksen ainoassa levytyksessä finaali on jaettu kahteen osaan, joten tulkinnasta riippuen niitä voi olla kenties myös neljä, jolloin osan ensimmäinen suuri jakso on vapaa rondo ennen kuoron sisääntuloa.
Finaalin toisen jakson, joka on säveltäjän mukaan ”ikuisen luomisvoiman hymni”, aloittaa kuoron mukaantulo; loppukuoron Hausegger sävelsi Goethen Proömium-tekstiin:
Im Namen dessen, der sich selbst erschuf!/Hänen nimissään, joka loi itsensä!
Von Ewigkeit in schaffendem Beruf;/ikuisuudesta luovassa kutsumuksessa;
In Seinem Namen, der den Glauben schafft,/Hänen nimissään, joka synnyttää uskoa,
Vertrauen, Liebe, Tätigkeit und Kraft;/luottamusta, rakkautta, tekoja ja voimaa;
In jenes Namen, der, so oft genannt,/tuossa nimessä, joka tosin usein mainitaan,
Dem Wesen nach blieb immer unbekannt:/mutta jäi olemukseltaan tuntemattomaksi:
Soweit das Ohr, soweit das Auge reicht,/Niin pitkälle kuin korva ja silmä uottuu,
Du findest nur Bekanntes, das ihm gleicht,/löydät vain tunnettua, joka muistuttaa häntä,
Und deines Geistes höchster Feuerflug/ja henkesi korkein tulilento
Hat schon am Gleichnis, hat am Bild genug;/omistaa jo vertauksessa ja kuvassa kylliksi;
Es zieht dich an, es reißt dich heiter fort,/se vetää sinua puoleensa, se tempaa sinut iloisena mukaansa,
Und wo du wandelst, schmückt sich Weg und Ort;/ja missä vaellatkin, tie ja seutu on koristautunut;
Du zählst nicht mehr, berechnest keine Zeit,/et enää laske, et arvele ajan määrää,
Und jeder Schritt ist Unermeßlichkeit./ja jokainen askel on äärettömyys.
Loppuhuipennus tapahtuu sopivasti viimeisellä sanalla ”Unermesslichkeit” (mittaamattomuss/äärettömyys/rajattomuus):
Kirjallisuutta
Guide de la musique symphonique 1986. Toim.François-René Tranchefort ym. Fayard.
The Nineteenth-Century Symphony 1997. Toim. D. Kern Holoman. New York: Schirmer Books.
Schorske, Carl E. 1981 [1961]. Fin-de-siècle Vienna Politics and Culture. New York: Vintage Books. A Division of Random House.