Muita 1900-luvun vaihteen saksalaisia oopperasäveltäjiä
15.3.2007 (Päivitetty 25.3.2024) / Murtomäki, Veijo

Emil Nikolaus von Rezniček

Romantiikkaa ja modernia

Emil Nikolaus von Rezniček (1860-1945) oli tyypillinen Habsburgien imperiumin monikansallinen edustaja, jonka sukuperinnössä slaavilaisuus ja unkarilaisuus yhdistyi saksalaiseen koulutukseen ja wieniläiseen makuun. Hänen 14 oopperassaan (1887-1934) – niistä kaksi on tosin kadonnut – ja kahdessa operetissaan on tuntuvilla sekä saksalaisen romantiikan sävytys että Richard Straussin aikalaisuus.

Ritter Blaubart (Ritari Siniparta, 1918; Darmstadt, 1920), Märchenstück (satukappale), perustuu kaikkialla tunnettuun satuun, jonka ensimmäisenä muotoili Charles Perrault kokoelmassaan Histoires ou Contes du Temps Passé (Menneiden aikojen tarinoita tai kertomuksia, 1697). Tällä oopperallaan Rezniček astui ajan modernin (die Moderne) säveltämisen kärkijoukkoon. Ritari Siniparran sävelkieli on rohkeampaa kuin Straussilla Elektran jälkeen.

Donna Diana

Donna Diana (1894/1933; Praha, 1894) on koominen ooppera (heitere Oper), joka perustuu espanjalaisen Augustín Moreto y Cavanan (1618-69) komedian El desdén con el desdén (Ylenkatse ylenkatseesta, 1654) saksannokseen Donna Diana oder Stolz und Liebe (Donna Diana eli Ylpeys ja rakkaus).

Ooppera ja etenkin sen alkusoitto ovat nauttineet suurta suosiota ensiesityksestään saakka. Musiikki on verevää ja värikästä espanjalaisvaikutteissaan. Se muistuttaa paikoin R. Straussia suvereenissa orkesterinkäytössään. Yhtye ja rukous avausnäytöksen viidennestä kohtauksesta sisältää samaa musiikkia kuin Mahlerin toisen sinfonian loppukuoro – on vaikea tietää, kumpi matki toista, sillä Rezniček ei tuntenut vielä tuolloin kollegansa teosta. Ylipäätään Rezniček kunnioitti tai karikatyrisoi teoksissaan monia aiempia ja eläviä saksalaissäveltäjiä (Beethovenista Straussiin) lainaamalla näiden musiikkia.

Donna Diana on espanjalaisversio Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmästä: nimihenkilö on kosijoita hyljeksivä neito, jonka koppavuuden sankari, Don Cesar, Urgelin ruhtinas, lannistaa. Päätöksessä Donnan Dianan numero “Ist dieses Feuer in der Brust die Liebe?” (Onko tämä tuli povessani rakkautta?) tuo oopperaan ihastuttavan vakavan sävyn. Suosikkinumeroihin kuuluvat Floretta-laulu “Mütterchen, wenn’s in Schlaf mich sang” (Kun äitikulta lauloi minut uneen) sekä Narrilaulu “Die narrenglocken klingen tagsüber mir ins Ohr” (Narrilaulut kaikuvat päiväkaupalla korvissani).

Felix Weingartner

Felix Weingartner (1863–1942) oli Kroatiassa syntynyt, Leipzigin konservatorion kasvatti, joka solmi pysyvän ystävyyssuhteen Lisztin kanssa ja oli tämän viimeinen oppilas, mikä näkyy hänen sinfonisista runoistaan. Liszt myös johti Weingartnerin ensimmäisen oopperan Sakuntala op. 9 Weimarissa (1884).

Weingartnerilla on yhdeksän oopperaa, mm. Orestes op. 20 (1903) sekä Kain ja Abel op. op. 54 (1914). Uuden tulemisen on kokenut ainakin yksinäytöksinen Die Dorfschule (Kyläkoulu, 1918) op. 64 vanhan japanilaisen näytelmän Terakoya (Temppelikoulu) mukaan. Siinä samurai Matsuōmaru saa selville juonen, jonka mukaan hänen isäntänsä poika surmattaisiin. Niinpä hän lähettää oman poikansa kyläkouluun, jossa tämä kuolee isännän pojan asemasta, jolloin sukuvelvollisuus on täytetty.

Ferruccio Busoni

Historiaa ja buffaa

Ferruccio Busoni (1866-1924) oli italialaissyntyisenä saksalaissäveltäjänä outo lintu Saksassa: hän piti Mozartista, mutta inhosi Wagneria ja sympatisoi schönbergiläistä modernismia. Busoni sävelsi neljä oopperaa, joissa hänen italialaiset juurensa ovat kuuluvilla. Historian lainaaminen ja komiikka sekä kaikenlainen moniaineksisuus hänen oopperoissaan häkellyttää ja riemastuttaa.

Die Brautwahl (Morsiamen valinta; 1905-11; Hampuri 1912) on musiikillis-fantastinen komedia E. T. A. Hoffmannin kertomukseen Seraphionsbrüder (Serafionveljet, 1820). Oopperassa on kokeellista harmoniaa epätavallisine asteikkoineen; muina aineksina esiintyy Carissimia, Rossinia, kansanmusiikkia ja synagogalaulua. Oopperassa nuori maalari Edmund rakastuu berliiniläiskauppiaan tyttäreen Albertineen ja päihittää muut kilpakosijat. Lisäksi tapahtumissa ovat vastakkain hyvyys ja pahuus, joita symboloivat kaksi ikuista, yli 300 vuotta vanhaa vaeltajaa: kristitty hyvä velho Leonhard ja väärä juutalaisvelho Manasse – asetelma, jossa on nähty antisemitismiä, toki aiheetta. Ooppera on oiva sekoitus buffaa ja hoffmannilaista fantastisuutta.

Arlecchino, oder Die Fenster (Harlekiini eli Ikkuna, 1913-16; Zürich, 1917), teatterikapriisi (Ein theatralisches Cpriccio), on säveltäjän Bergamossa käynnin sekä Schönbergin Pierrot lunairen inspiroima teos. Tässä “uutta commedia dell’artea” sekä “nuorklassisuutta” (junge Klassizität) edustavassa teoksessa Harlekiini-hahmo, sitaatit Gluckista Wagneriin ja bel cantosta ragtimeen esiintyvät sekaisin sulassa sovussa. Harlekiini laulaa rytmisoitua puhelaulua ja on ”Übermarionette”, faustisen yli-ihmisen (Übermensch) parodia. Busoni laati oopperan materiaalista myös orkesteriteoksen Rondò arlecchino (1915).

Turandot (Zürich, 1917) on Carlo Gozzin näytelmään (1762) Puccinin samannimisen oopperan tavoin perustuva teos, Eine chinesische Fabel (kiinalaissatu), jossa Busoni käyttää kiinalaisia, arabialaisia, bysanttilaisia, intialaisia ja nuubilaisia melodioita sekä Greensleeves-laulua. Teos aloitti elämänsä näytelmämusiikkina (1905), kunnes Max Reinhardt käytti sitä omaan produktioonsa (1911), minkä jälkeen Busoni muutti partituurin oopperaksi.

Ooppera elämäntyönä – Faust

Doktor Faust (Tohtori Faust, 1916-24; post. Jarnachin täydentämänä Dresden, 1925; Beaumontin täydennys Bologna, 1985) on tekijänsä tärkein ooppera ja sävellys ylipäätään, hänen elämäntyönsä summa, joka jäi kuitenkin hienoisesti kesken orkestraation osalta. Siitä on olemassa päätöksen suhteen kaksi erilaista versiota: Busonin oppilas Philipp Jarnachin ja englantilaiskapellimestari Antony Beaumontin täydennykset.

Ooppera heijastelee Busonin omaa elämänkokemusta “Faust-luonteena”. Se ei perustu Goethen Faustiin, vaan keskiaikaiseen Faust-legendaan ja sen nukketeatteriversioon. Säveltäjä toivoi luoneensa teoksellaan “suuntauksen, joka kypsyy hedelmällisesti vuosikymmenten aikana”. Toive osoittautui enimmäkseen turhaksi, mutta ooppera on inspiroinut elokuva- ja teatteriohjaajia sekä antanut aineksia 1900-luvun lopun antioopperoille.

Busoni käyttää oopperassaan sekä perinteisiä numeroita että kompleksia polyfoniaa, sakraalisuutta (kirkkosävelmiä ja urkuja) ja puheosuuksia. Tohtori Faustin rakenne on ainutkertainen: avaussinfoniaan (Symphonia) liittyy kahdesta prologista ja intermezzosta koostuva esinäytelmä (Vorspiel), jota seuraa päänäytelmä (Hauptspiel) kolmen kuvan ja sinfonisen intermezzon (In modo d’una Sarabanda) kera. Dramaattisesta vahvuudestaan ja musiikillisesta kauneudestaan huolimatta kyseessä on niin tiivis ja vihkiytymistä vaativa sävellys, mysteerin ja nukkenäytelmän fantastinen yhdistelmä, ajan ja paikan suhteen vapaasti liikkuva teatteriteos, ettei siitä helposti tule suuren yleisön oopperaa.

Max von Schillings

Wagnerilainen avaus

Max von Schillings (1868-1933) oli saksalainen säveltäjä, joka toimi kapellimestarina Stuttgartissa (1908-18) sekä intendenttinä Berliinissä (1919-25). Hän oli Wagnerin kannattaja, R. Straussin ystävä ja Furtwänglerin opettaja Münchenissä. Schillingsin musiikkityylin muodostumiseen vaikuttivat lisäksi verismi ja impressionismi. Häntä pidettiin paljossa Wagnerin seuraajana ja jopa manttelinperijänä, mutta Schillings halusi Straussin, Schrekerin ja Zemlinskyn tavoin oopperoiltaan värikästä näyttämöllisyyttä, melodisuutta ja eroottisuutta.

Ingwelde (1894, Karlsruhe) skandinaaviseen Svarfdälasagaan on läpeensä wagnerilainen teos, jota johtivat mm. Felix Mottl ja R. Strauss ja joka saavutti suurmenestyksen. Oopperaa pidettiin kuitenkin liian suorana Wagner-tyylin jäljittelynä, ja sen sankaritar muistuttaa kovin Brünnhildeä.

Der Pfeifertag (Piipareiden valtiopäivät; 1899, Schwerin) otti mallinsa Wagnerin Mestarilaulajista ja Moloch (1906, Dresden) perustuu Parsifaliin.

Erotiikkaa renessanssiaiheen varjolla

Mona Lisa (1915, Stuttgart) on prologin ja kaksi näytöstä käsittävä ooppera wieniläiskirjailija ja -näyttelijä Beatarice Vay-Dovskyn librettoon, joka tihkuu seksiä ja väkivaltaa, rakastelua ja raiskausta. Aihe heijastelee toki omaa aikaansa, mutta lisäksi oopperan eduksi koitui se, että Leonardo da Vincin kuuluisa Mona Lisa – eli Gioconda-maalaus oli varastettu 1911 ja löytynyt Firenzestä 1913. Ooppera keskittyy Vincin maalauksen mallin uskottomuuteen.

Oopperassa on kehys, joka kertoo nykyaikaisen vierasmaalaisen turistin ja hänen vaimonsa vierailusta Firenzessä. Itse tarina liittyy 1400-luvun ja Savonarolan-ajan Firenzeen, jossa mittaaja Francesco del Giocondo (baritoni) surmaa mustasukkaisuudessaan vaimonsa, Mona Fiordalisan (sopraano) rakastajan Giovanni de’Salviatin (tenori) tavatessaan parin lemmenpuuhista, minkä jälkeen hän raiskaa vaimonsa. Itse kuuluisa hymy liittyy siihen, että Mona Lisa ei suo enää sitä miehelleen, joka tulee syystä epäluuloiseksi vaimonsa suhteen.

Hans Pfitzner

Varhaisura Wagnerin jäljissä

Hans Pfitzner (1869-1949) syntyi Moskovassa, jossa hänen saksilainen isänsä toimi viulistina. Perhe palasi Saksaan (1872), joten Pfitzner sai musiikkikoulutuksensa Frankfurtissa (1886-90), jossa uussaksalaisuus tuomittiin, mikä tuli vaikuttamaan ratkaisevasti hänen säveltäjäprofiiliinsa vanhojen saksalaisten romanttisten arvojen puolustajana. Pfitznerin musiikkia hallitsee Wagneriin pohjautuva diatonisuus, askeettisuus, mystisyys ja konservatiivisuus; hän ryhtyi myöhemmin vastustamaan Schönbergin radikalismia.

Pfitznerin ura opettajana ja kapellimestarina alkoi Mainzissa, jossa syntyi ensimmäinen hänen viidestä oopperastaan (1893-1931), tuntuvasti wagnerilainen Der arme Heinrich (Heikki-parka, 1891-93; Mainz, 1895) Hartmann von Auen keskiaikaiseen runoelmaan.

Siirtyminen Stern-konservatorion opettajaksi Berliiniin (1897-1907) toi mukanaan maineen vakiintumisen sekä toisen oopperan, Die Rose von Liebesgarten (Lemmenpuutarhan ruusu, 1897-1900; Elberfeld, 1901), joka on romanttinen ooppera, yhdistelmä Parsifalia ja ruusuristiläisyyttä. Jo Pfitznerin ensimmäiset oopperat saivat Humperdinckin ja Mahlerin tuen.

Das Christelflein op. 20 (Kristuskeijukainen; München, 1906) syntyi ensin näyttämömusiikiksi, kunnes Pfitzner muokkasi teoksen “näytelmäoopperaksi” (Spieloper) (Dresden, 1917) puhuttujen dialogien kera. Melodisesti yksinkertainen tyyli sopii aiheeseen, jouluaattotarinaan, jossa maanomistajan perhe tapaa Kristus-lapsen lisäksi Luonnon pakanallisia personifikaatioita: Vanhan kuusipuun, Keijun ja nihti Ruprechtin (saksalaisen joulupukin). Kristus lupaa perheelle, että sen kuoleva tytär saa joulukuusen ja parantuu, sillä tyttären asemasta Kristus vie Keijun taivaaseen, josta se saapuu joka joulu Kristuskeijuna vierailemaan maan päällä.

Palestrina ja Sydän

Pfitzner pääsi 1907 Strassburgin kaupungin musiikinjohtajaksi ja konservatorion luotsaajaksi. Hän tutustui ihailemaansa (varhais)romanttiseen saksalaiseen oopperaan (Hoffmann, Marschner) ja keskittyi oopperansa Palestrina säveltämiseen saatuaan libreton valmiiksi 1911.

Palestrina (1912-15; München, 1917) on “musiikkilegenda”, jossa nimihenkilö esiintyy tenorina (!) romantiikan rakastaman fiktiivisen tarinan mukaisena polyfonisen kirkkomusiikin puolustajana messullaan Missa Papae Marcelli samoin kuin Pfitzner on oopperassaan vanhan idealistisen inspiraatiotradition edustajana; tosin juuri mikään oopperan juonessa ei kestä historiallista tarkastelua. Pfitzner lainaa messusta aineistoa oopperaansa, ja Palestrina on monilta osin tonaalisuuden rohkea palauttaja 1900-luvun musiikissa, kohottava teos vilpittömässä paatoksessaan. Thomas Mann ihastui oopperaan, mutta miesten välit kylmenivät myöhemmin Mannin väitetyn “epäsaksalaisuuden” vuoksi.

Das Herz op. 39 (Sydän; Berliini, 1931), “Drama für Musik” (musiikkidraama, draama musiikkia varten) on Pfitznerin romanttisen ja “epäpoliittisen” ajattelun ilmentymä sekä säveltäjän surutyötä 1926 kuolleen vaimon tähden. Oopperan päähenkilö on 1700-luvun vaihteen mustaa magiaa harjoittava tohtori Daniel Athanasius (baritoni), joka kuolee vankilassa mutta joka saa taivaallisen näyn vaimostaan, jonka kuoleman hän oli aiheuttanut taioillaan. Teoksen on tulkittu liittyvän ajatukseen taiteilijan – Pfitznerin – pakenemisesta ja transsendenssista poliittisesti vaikean tilanteen edessä.

Alexander Zemlinsky

Romantiikan ja Schönbergin välimaastossa

Alexander Zemlinsky (1871-1942) oli fin-de-sièclen ja art nouveaun tyypillinen itävaltalaisedustaja 1900-luvun alussa. Hän toimi oopperakapellimestarina Wienissä (1900-08) ja Prahassa (1911-27), jolloin hän kirjoitti tärkeimmät sävellyksensä sekä edesauttoi oppilaansa ja vävynsä Schönbergin uraa. Zemlinsky työskenteli Berliinissä (1927-33), mutta hän joutui väistymään 1933 takaisin Wieniin natsien tieltä, kunnes 1938 hän oli pakotettu lähtemään Yhdysvaltoihin Anschlussin jälkeen, sillä hän oli taustaltaan osittain juutalainen.

Zemlinsky sai valmiiksi kahdeksan oopperaa ja näyttämömusiikkia. Niissä toistuvana teemana on identiteetin etsiminen. Hän oli säveltäjänä etsijä, saksalaisen myöhäisromantiikan jatkaja, joka kulki atonaalisuuden rajoille, muttei seurannut kuitenkaan Schönbergiä. Zemlinsky joutui myös vaihtamaan kaupunkia ja maata aina työtilanteen ja poliittisen suhdanteen ajamana, kunnes hän kuoli sairaana ja eristettynä New Yorkissa. Hänen musiikkinsa unohdettiin pian, mutta 1970-luvulta lähtien se on kokenut ansaitsemansa uudelleentulon.

Varhaisoopperat

Zemlinsky sävelsi neljä oopperaa ennen ensimmäistä menestystään.

Sarema (1893-95; München, 1897) oli Baijerin oopperan sävellyskilpailun voittajia. Siinä tšerkessisankaritar joutuu ristiriitatilanteeseen: hänen on tehtävä valinta rakastettunsa, venäläisen upseerin, ja kotimaansa välillä. Ooppera tapahtuu 1840-luvun Kaukasiassa.

Es war einmal (Olipa kerran, 1897-99; Wien, 1900) on komedia, joka perustuu tanskalaiseen satuun. Oopperaa kritisoitiin Wagner-vaikutteiden ja kansanlaulun käytön vuoksi. Mahler johti teoksen vaadittuaan siihen erinäisiä muutoksia.

Der Traumgörge (Unelmoija-Georg, 1904-06; Nürnberg, 1908) oli musiikkilahja Zemlinskyn ensimmäiselle vaimolle, Idalle (avioliitto 1907-). Se ei onnistunut pääsemään näyttämölle, osin kenties, koska Mahler ei enää tukenut Zemlinskyä, joka oli myös halunnut saada Alma Schindlerin omakseen. Juonikin on osin omaelämäkerrallinen: se kertoo kirjojen kautta elävästä ja uneksuvasta Georgesta, joka jättää Gretensä saatuaan näyn prinsessasta ja menee naimisiin löytämänsä Gertrauden kanssa, jota hän pitää unelmaprinsessanaan.

Kleider machen Leute (Vaatteet tekevät miehen, 1907-09; Wien, 1910), musiikillinen komedia, perustuu Gottfried Kellerin novelliin (1860). Oopperassa puolalainen räätälikisälli Strapinski huijaa maalaiskylän asukkaita tekeytymällä kreiviksi ja vokottelemalla hallintoneuvoksen tytär Nettcheniä, jonka hän yllättäen saakin prokuristikosija Böhnin nenän edestä, sillä tyttö tyytyy olemaan rakastamansa räätälimestarin vaimo.

Menestysoopperat

Eine florentinische Tragödie op. 16 (Firenzeläinen tragedia; 1915-16; Stuttgart 1917) Oscar Wilden näytelmän (1894) mukaan oli jo kohtalainen menestys. Oopperassa 1500-luvun firenzeläiskauppias Simone (baritoni) löytää vaimonsa Biancan (mezzosopraano) Firenzen herttuan pojan Guidon (tenori) kanssa, jolloin Simone pistää kuoliaaksi Guidon, minkä jälkeen aviopari löytää uudestaan toisensa. Kyseessä on hieman Strauss-tyylinen kiihkeä teos, jossa Zemlinsky löysi oopperamaisen ilmaisun ja kamarimusiikillisen kudoksen välisen tasapainon. Ooppera vaikutti Bergin Wozzeckin orkestraatioon.

Der Zwerg op. 17 (Kääpiö; 1920-21; Köln 1922) on traaginen satu Wilden tarinaan The Birthday of the Infanta (Prinsessan syntymäpäivä, 1888). Kääpiö oli Zemlinskyn menestyksekkäin teos, jonka taustalla saattaa taas olla biografisuutta: säveltäjä itse oli pieni, epäviehättävä mies, joka ei koskaan toipunut Alma Mahlerin menetyksestä. Espanjalainen infanta, Donna Clara, saa lahjaksi kääpiön, jonka kanssa hän leikkii, johon hän ihastuu ja jota hän pilkkaa näyttämällä kääpiölle tämän kuvan pelistä, jolloin kääpiön sydän murtuu ja hän kuolee. Musiikissa on espanjalaista väritystä ja neoklassisuutta; huippukohdassa, kun kääpiö näkee itsensä peilistä, kuullaan järisyttävä fortissimo-dissonanssi.

Muodikkuutta ja ultramodernismia

Der Kreidekreis (Liitupiiri, 1930-31; Zürich, 1933) perustuu 1300-luvun kiinalaisnäytelmän saksalaissovitukseen (1923) kirjoittajanaan Klabund alias Alfred Henschke; Brecht käytti samaa lähdettä näytelmässään Kaukasialainen liitupiiri. Musiikissa yhdistyvät kiinalaismusiikin piirteet (pentatoniikka) jazziin, kevyen musiikin parodiaan, puhuttuun dialogiin ja melodraamaan.

Der König von Kandaules (Kandaulesin kuningas, 1935-36; Hampuri, 1996) perustuu André Giden näytelmän Le roi Candaule (1901) saksannokseen tekijänään Franz Blei. Oopperan orkestraation on täydentänyt Antony Beaumont (1993). Teoksen musiikki on säveltäjän mukaan “ultramodernia” ja liikkuu pentatoniikasta ja diatoniikasta polytonaalisuuteen sekä atonalismin rajamailla. Oopperassa omaa identiteettiään etsii tällä kertaa muinainen Lyydian kuningas (tenori), joka haluaa jakaa omaisuuttaan ystävilleen. Hän antaa kalastaja Gygesille (baritoni) näkymättömäksi tekevän sormuksen, jonka avulla tämä viettää lemmenyön kuningatar Nyssian (sopraano) kanssa, minkä jälkeen hän surmaa kuninkaan ja pääsee itse hallitsijaksi.

Franz Schmidt

Franz Schmidt (1874-1939 oli Pressburgissa (nyk. Bratislava) syntynyt pianistisellistisäveltäjä, joka soitti Wienin hovioopperassa selloa (1896-), opetti sitä konservatoriossa (1901-09) ja toimi Wienin valtionakatemian pianoprofessorina (1914-) sekä johtajana (1925-27) ennen nimitystään Wienin Musiikkikorkeakoulun rehtoriksi (1927-37). Säveltäjänä hän oli kaikkiruokainen: musiikkityyli ulottuu Brucknerista Schönbergiin ja Debussyyn, romantiikasta ekspressionismiin ja impressionismiin.

Notre Dame

Notre Dame (1902-06; Wien, 1914) on romanttinen ooppera Victor Hugon kuuluisan romaanin (1831) mukaan. Oopperassa mustalaistyttö Esmeraldaa (sopraano) rakastavat nuori upseeri Phoebus (tenori), köyhä runoilija Gringoire (tenori), kellonsoittaja Quasimodo (basso) sekä kirkon arkkidiakoni (baritoni), joilla kaikilla on omat musiikilliset aiheensa. Esmeralda kuolee lopuksi noitana, mutta Quasimodo syöksee samalla arkkidiakonin kirkon katolta alas.

Mahler sanoi Notre Damesta:

Kaikki on hyvin kaunista, mutta minä kaipaan suuria ajatuksia.

Ooppera sai silti 1914 suosion ja pääsi esille. Schmidt sävelsi ensin oopperan orkesteriosuuden, mikä tekee sinfonisen vaikutelman: hän käytti avausnäytöksessä sonaattimuotoa, toisessa näytöksessä passacagliaa, joten ooppera edeltää Bergin Wozzeckia, ja Esmeralda on Lulu-tyyppi. Suuresta romanttisesta orkesterista huolimatta lauluäänet eivät peity, mistä on olemassa Hofmannsthalin todistus kirjeessä Straussille.

Fredigundis

Fredigundis (1916-21; Berliini 1922) on Felix Dahnin kertomukseen perustuva goottilainen ooppera, joka tapahtuu 500-luvulla kansainvaellusten aikaan. Nimihenkilö Fredegond (k. 597) on kohtalokas, frankkien kuninkaan Kilderikin lumoava merovingikuningatar, joka saa Kilderikin hylkäämään ensimmäisen ja kuristamaan toisen puolisonsa, minkä jälkeen hän pääsee itse valtaistuimelle (567). Lisäksi Fredegond surmauttaa Kilderikin aiemmat pojat ja onnistuu turvaamaan omalle, kolmannelle pojalleen Kilderikin kanssa, Klotar II:lle kuninkuuden (584-) Kilderikin kuoltua.

Schmidtin oopperalla on ollut huono onni alusta lähtien, sillä julma libretto ja hellä musiikki tuottavat oudon yhdistelmän. Silti musiikki on hienoa ja siinä on ”ainesta neljään oopperaan” (Strauss). Fredigundis merkitsi verismissään selkeää edistysaskelta Notre Dameen nähden. Oopperan nimihenkilö edustaa 1900-luvun alun uutta naistyyppiä, minkä lisäksi taustalla on biografisuutta, sillä säveltäjän ensimmäinen vaimo osoittautui mielisairaaksi ja joutui sairaalaan. Schmidt avioitui uudelleen vuosi oopperan ensi-illan jälkeen.

Franz Schreker

Modernisti ja suosittu oopperasäveltäjä

Franz Schreker (1878-1934) oli itävaltalaissäveltäjä ja “Neutöner”, uuden musiikin keskeinen esitaistelija myös kapellimestarina, joka johti mm. Schönbergin Gurreliederin ensiesityksen (1913). Schreker toimi Wienin filharmonisen kuoron johtajana (1911-) ja Musiikkiakatemian opettajana (1912-) sekä Berliinin musiikkikorkeakoulun rehtorina (1920-). Hänen sävellysoppilaitaan ovat mm. Alois Hába ja Ernst Krenek.

Schreker sävelsi yhdeksän oopperaa, joista monet kuuluvat yhä ohjelmistoon, vaikkakin vain yksi, Der ferne Klang, on osoittautunut kestosuosikiksi. Silti omana aikanaan hänen oopperoitaan esitettiin enemmän kuin Straussin oopperoita. Voittokulun taittoivat natsit irtisanoessaan hänet viroista (1934). Mainittakoon, että Schreker laati itse oopperoidensa libretot monen muun Wagnerin jälkeisen ajan säveltäjän tapaan.

Kaukainen sointi

Säveltäjänä Schreker oli kromatisti ja orkesterikoloristi. Hänen oopperoitaan leimaa symboliikka ja ajalle tyypillinen seksuaalinen tematiikka. Läpimurtoa edelsi yksinäytöksinen ooppera Flammen op. 10 (Liekkejä, 1901; Wien, 1902), joka kuultiin vain konserttiesityksenä säveltäjän toimiessa pianistina.

Der ferne Klang (Kaukainen sointi, 1901-10; Frankfurt, 1912) toi Schrekerille menestyksen, vaikka ooppera on kaukana romantiikasta. Siinä nuori säveltäjä Fritz (tenori) lähtee etsimään “kaukaista sointia” ja hylkää rakastettunsa Greten (sopraano). Fritz tapaa hänet kymmenen vuotta myöhemmin menestyvänä venetsialaisena ilotyttönä, minkä vuoksi Fritz torjuu tytön jälleen. Kuolemansairas Fritz menehtyy sävellyksensä Die Harfe (Harppu) ensiesityksen fiaskon jälkeen Greten käsivarsille.

Teos heijastanee Schrekerin oman levottoman elämän synnyttämiä kokemuksia. Musiikin huipentumat koetaan toisen näytöksen päätöskohtauksen Fritzin lemmentunnustuksessa ja kolmannen näytöksen loppuduetossa. Bergin Wozzeckista löytyy vaikutteita Schrekerin mestariteoksesta.

Muita oopperoita

Die Gezeichneten (Merkityt, 1913-15; Frankfurt, 1918) on musiikillisen ekspressionismin merkkiteos, jossa psykologinen ote yhdistyy sinfoniseen muotoiluun. Ooppera tapahtuu Genovassa 1500-luvulla. Se perustuu ideaan rumasta mutta jalosta aatelismies Alvianosta (tenori), joka tappaa turhautuneen, vastavuoroisuutta vaille jääneen rakkautensa vuoksi “rakastettunsa”, kaupungin pormestarin tytär Carlottan (sopraano) viettelijän, kreivi Tamaren (baritoni), minkä jälkeen myös Carlotta kuolee ja Alviano menettää järkensä. Taustalla on jälleen Zemlinskyn ja Alma Schindlerin onneton rakkaustarina. Musiikki ei ole kromatiikastaan huolimatta tiheää Schönbergin tapaan, vaan pikemminkin Debussyyn ja Skrjabiniin assosioituvaa. Dekadentti ooppera jatkaa myös Straussin Elektrassa avaamaa linjaa.

Der Schatzgräber (Aarteenkaivaja, 1915-18; Frankfurt, 1920) merkitsi siirtymistä ekspressionismista kohden uutta asiallisuutta. Schreker käyttää oopperassaan erilaisia löydettyjä aiheita (objets trouvés) lähtökohtinaan dramaturgialle: kansanlauluja, luuttusävellyksiä, modaalisuutta sekä “Tristan-sointua”. Teos otettiin ilolla vastaan ja sitä esitettiin 44 eri ohjauksena (1920-25) ensiesityksensä jälkeen. Satumainen ooppera tapahtuu Saksan keskiajalla. Sen päähenkilöitä ovat kiertelevä laulajaopiskelija Elis (tenori) sekä katala, sulhonsa surmauttava ja kuningattaren korut varastuttava majatalon isännän tytär Els (sopraano), jonka kuolinvuoteella Elis laulaa kauneimman balladinsa.

Irrelohe (1919-23; Köln, 1924) on myös keskiaikaan sijoittuva ooppera, jota hallitsee jännitteinen yhdistelmä yhtäältä kaunista melodiikkaa, rakkausmusiikkia ja romanttisia eleitä sekä toisaalta dissonanttista kontrapunktia ja polytonaalisuutta. Oopperassa Irrelohen kreivi Heinrich saa tuta isänsä suorittaman raiskauksen seuraamuksia, kun teon hedelmä, majatalonpitäjä Lolan äpäräpoika Peter haluaa kostaa tapahtuneen polttamalla Heinrichin linnan. Peterin tyttöystävä Eva rakastuu kuitenkin kreiviin ja he menevät naimisiin. Häissä Heinrich surmaa Peterin – oman veljensä – mitä seuranneen kreivin hulluuden Evan rakkaus onnistuu kuitenkin tyynnyttämään. Valo voittaa pimeyden, vaikkakin oopperan moraalissa on hienoisen arveluttavia, joskin moderniin aikaan kuuluvia realistisia piirteitä.

Walter Braunfels

Walter Braunfels (1882-1954) oli saksalainen Leschetitzkyn piano-oppilas ja Thuillen sävellysoppilas sekä Kölnin valtiollisen musiikkikorkeakoulun johtaja (1925-33). Natsit erottivat hänet tehtävistään, sillä hän oli kieltäytynyt säveltämästä hymniä puolueelle. Oopperoissaan, joita Braunfels sävelsi 11 (1905-54), hän edustaa ensin jälkiwagnerilaista satuoopperatyyliä, kunnes 1920-luvulla hän siirtyi askeettisen, uskonnollis-mystisen ilmaisun suuntaan.

Die Vögel

Die Vögel (Linnut, 1913-19; München, 1920), lyrisch-phantastisches Spiel Aristofaneen näytelmän mukaan on Braunfelsin oopperoista suosituin. Alfred Einstein piti teosta saksalaisen oopperanäyttämökirjallisuuden “ehdottomana taideteoksena”, ja Bruno Walter, oopperan ensiesityksen johtaja, luonnehti Lintuja “ammattiuransa kiinnostavimpiin kuuluvaksi uutuudeksi”

Oopperassa kaksi ihmistä, dekadenttiin taiteeseen suivaantunut Hoffegut ja sydänsuruinen Ratefreund, jättävät maan ja toivovat voivansa elää paremmin lintujen maailmassa. Aikansa siellä oltuaan he palaavat tyytyväisinä takaisin kotoisiin oloihinsa, kun Zeus oli puuttunut lintujen kohonneeseen itsetuntoon tuhoamalla näiden rakentaman linnoituksen.

Oopperan musiikissa on piirteitä Wagnerin lintulaulukohtauksista sekä Straussin lintuihin liittyvästä sopraanotaiteesta. Lintujen lumoavinta musiikkia ovat tapahtumia johtavan Satakielen koloratuurinumerot heti oopperan prologissa sekä soolo ja duetto Hoffegutin kanssa toisen näytöksen avauksessa.

Erich Wolfgang Korngold

Nuoren neron suosikkiooppera

Erich Wolfgang Korngold (1897-1957) oli Brnossa syntynyt ja Wienissä opiskellut varhaiskypsä säveltäjä, jota Mahler jo teini-iässä tervehti nerona. Varhaisoopperoiden Der Ring des Polykrates (Polykrateksen sormus, 1913-14; München 1916) ja Violanta (1914-15; München, 1916) menestyksen jälkeen Strauss, Nikisch ja Schnabel pitivät Korngoldia kaiken tukemisen arvoisena ihmelapsena.

Kaikkiaan Korngold kirjoitti viisi oopperaa (1914-37), joista nykyään suositaan lähinnä vain yhtä, oopperaa Die tote Stadt (Kuollut kaupunki, 1917-19; Hampuri, 1920). Puccini piti sitä “uuden saksalaisen musiikin suurimpana toivona”. Se on ekspressionistinen teos, jossa Paul (tenori) suree kuollutta vaimoaan Marietta (sopraano) ja tutustuu Marietteen (kaksoisrooli edellisen kanssa), jonka yhdennäköisyys kuolleen naisen kanssa kuitenkin kauhistuttaa Paulia. Iso osa oopperasta tapahtuu Paulin mielikuvituksessa.

Musiikillisesti Die tote Stadt edustaa jälkiwagnerismia. Sen suosittuja numeroita ovat Mariettan ja Paulin unelmaisen kaunis duetto ”Glück, das mir verblieb” (Onni joka minulle jäi) avausnäytöksen lopusta sekä klovni Fritzin ”Pierrotlied” (Pierrotlaulu) “Mein Sehnen, mein Wähnen” (Kaipaukseni, näkyni) toisesta näytöksestä.

Helianen ihme

Korngold piti kuitenkin oopperaansa Das Wunder der Heliane (Helianen ihme, 1924-26; Hampuri, 1927) todellisena mestariteoksenaan, vaikka yleisö hylkäsi sen odottaessaan edellisen oopperan toisintoa. Eräs syy oli myös vaatimus “aikalaisoopperasta” (Zeitoper), joka käsittelisi tavallisia ihmisiä arkipäivän tilanteissa. Krenekin Johnny spielt auf (Johnny soittaa, 1927) oli sikäli enemmän ajan hermolla ja voitti yleisön suosion puolelleen. Yleisöä sen sijaan hämäsi Helianen ihmeen sofistikoitunut mysteeriluonne, sen voittamattoman rakkauden ylistys.

Oopperassa pahan valtakunnan Hallitsija (Der Herrscher) epäilee vaimoaan uskottomuudesta Muukalaisen (Der Fremde) kanssa. Pelastaakseen Helianen kunnian Muukalainen surmaa itsensä, mutta ihmeellisten voimiensa ansiosta Heliane palauttaa rakkaansa henkiin. Seuraavaksi Hallitsija surmaa vaimonsa, mutta Muukalainen herättää puolestaan Helianen henkiin rakkautensa voimalla.

Oopperan musiikki on suurenmoista harmonioidensa kompleksiudessa, tonaalisten keskustensa vaihtuvuudessa ja lievässä bitonaalisuudessaan. Oopperan tunnetuin numero, Helianen juovuttava aaria “Ich ging zu ihm” (Menin hänen luokseen) toisesta näytöksestä tuo mieleen Straussin melodia- ja sopraanotaiteen. Paikoin, esimerkiksi kolmatta näytöstä edeltävässä välisoitossa, ooppera lähestyy filmimusiikin tehoja – kuin ennakoidakseen Korngoldin myöhempää uraa Hollywoodin johtavana elokuvasäveltäjänä.

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös