Romanssin aika
17.11.2005 (Päivitetty 12.5.2020) / Murtomäki, Veijo

Varhainen romanssi

1700-luvulla lauluja kutsuttiin Ranskassa lähinnä nimellä romance, romanssi, joka oli alun perin keskiaikaisiin rakkaus- ja ritaritarinoihin viittaava kirjallinen laji. Musiikissa se oli yksinkertainen, kansanomainen, usein säkeistöllinen laulutyyppi. Muita 1700-luvun laululajeja olivat paimenlaulujen suosittuun joukkoon kuuluneet bergerette, pastourelle sekä chanson.

Romanssin tunnetuin edustaja lienee J.-P.-G. Martinin (1741–1816) alias Johann Schwartzendorfin kuuluisa Plaisir d’amour (Lemmen ilo, 1784). Se on muodoltaan rondeau, joka tuli lajina muotiin ja säkeistölaulun rinnalle 1800-luvulla.

Romanssien jaottelu

1700-luvun jälkipuolella romanssi jaettiin kolmeen alalajiin:

1. romance historique (historiallinen romanssi)
2. romance tendre (herkkä romanssi)
3. romance burlesque (hullunkurinen romanssi)

Vallankumouksen jälkeen romanssi muuttui ajankohtaisia aiheita heijastavaksi ja oli luonteeltaan patrioottinen, traaginen ja kuolemanläheinen. Sitä käytettiin myös propagandistisiin tarkoituksiin: kokoelma nimellä Anthologie patriotique ou Choix d’hymnes, chansons, romances, vaudevilles et rondes civiques (Isänmaallinen kokoelma eli Valikoima hymnejä, chansoneja, romansseja, vaudevilleja ja kansalaisrondoja, 1795) oli ajalle tyypillinen.

Romanssi 1800-luvulla

Uuden vuosisadan puolella romanssi muuttui lyyrisempään suuntaan ja sen säestysosuus (piano, harppu, kitara) kehittyi aiempaa työstetymmäksi. Romanssista tuli tavattoman suosittu muoto säveltäjinään muiden muassa Gossec, Méhul, Spontini, R. Kreutzer, Plantade, Garat ja Boieldeu. Romansseja sävellettiin myös oopperoiden laulunumeroiksi.

Vielä 1800-luvun alussa romanssi oli yläkäsite monille alalajeille: barcarolle, tyrolienne (ländler), chansonette, nocturne (kahdelle laulajalle), ballade, tarantelle, boléro, élégie, fanfare, chantatille, chant héroique, chant national jne.. Pianosäesteinen, soitin-obligatolla (viulu ym.) varustettu romanssi sai lajinimen romance dialoguée.

Romanssin kaupallinen kukoistus

Ranskassa sävellettiin 1800-luvun puoliväliin mennessä tuhansia romansseja eli salonkien säkeistölauluja. Kyse oli kustantajille kultakaivoksista, sillä romanssien menekki oli taattu, joten myös säveltäjille maksettiin hyvin niiden tuottamisesta, noin 500 frangia romanssista ja jopa 6 000 frangia kuuden romanssin kokoelmasta.

Eräässä ajan pamfletissa väitettiin: ”Romanssi maksaa tavallisesti kaksi frangia; yleensä niitä julkaistaan vuodessa noin viisisataa. Jos jokaista romanssia myydään vuoden aikana suunnilleen tuo sama määrä, siitä seuraa, että romanssien vuotuinen myynti on vähintään 250 000 kappaletta, mikä tuottaa 500 000 frangia.”

Romanssit olivat tavallisesti musiikkilehtien bonus-liitteitä albumien muodossa tilaajille vuoden lopulla. Esimerkiksi Le ménestrel -lehdessä oli 13.12.1840 kaikkiaan 13 säveltäjän yhtä monen albumin arviot. Samana vuonna Album de La France musicale sisälsi Pauline Viardot-Garcian, Auberin, Halévyn, Adamin, Monpoun ja Thomasin romansseja.

Romanssit ja porvaristo

Romansseja pyrkivät säveltämään myös melkoiset amatöörit. Heidän opastuksekseen ilmestyi muun muassa kirjanen Petit traité de composition melodique, appliqué aux valses, quadrilles et romances (Pieni tutkielma melodioiden säveltämisestä sovellettuina valsseihin, katrilleihin ja romansseihin, 1843).

Romanssi merkitsi porvariston hankkimaa yliotetta musiikkikulttuurista sen rahoittajana ja kuluttajana, samalla romantiikan aikaa ranskalaisessa musiikissa (noin 1820–48). Rikkaat kauppiaat, lakimiehet, lääkärit, rahoittajat ja hallituksen virkamiehet kuuntelivat salongeissaan runoutta ja romansseja, joissa mustalaiset, napolilaiset kalastajat ja tirolilaiset paimenet esiintyivät roolihenkilöinä pateettisin äänenpainoin.

Ranskalaisen laulun jaottelu

Antoine-Joseph Romagnesi jakoi kirjassaan L’Art de chanter les romances, les chansonnettes et les nocturnes et généralement toute la mus. de salon (Romanssien, chansonettien ja nokturnojen sekä yleisesti kaiken salonkimusiikin laulamisen taito, 1846) laulut kuuteen kategoriaan, joiden joukossa yhä kolme alalajia on romansseja ja yksi on mélodie, liedin vastine:

1. sentimentaaliset, hellät ja surulliset romanssit (romances sentimentales, tendres et mélancoliques)
2. sankarilliset eli ritarilliset romanssit (romances héroiques ou chevaleresques)
3. intohimoiset ja dramaattiset romanssit (romances passionnées et dramatiques)
4. unelmaiset ja vakavat melodiat / laulut (mélodies reveuses et graves)
5. iloiset pikku laulut (chansonnettes gaies), erillään koomisesta laulusta (la chanson comique)
6. nokturnot (nocturnes) eli sekoitus (mélange) edellisiä lauluja

Romagnesin mukaan vain kaksi ensimmäistä alalajia olivat oikeita romansseja, kun taas kolmas luokka oli peräisin oopperakohtauksesta (la scène lyrique). Luokat 4-5 kehittyivät 1800-luvun jälkipuoliskolla mélodie– ja chanson comique -lajeiksi.

Romanssisäveltäjiä

Romanssisäveltäjinä kunnostautuivat erityisesti Romagnesi, Pauline Duchambge Auguste Panseron, François Masini ja Loïsa Puget.

Antoine-Joseph Romagnesi (1781–1850) oli 1815 jälkeen eräs yleisön suosikki, vaikka hän ei erään kriitikon mukaan “yrittänyt kuvata äärimmäistä iloa tai vahvaa tunnetta; hän onnistui parhaiten ranskalaisen galanterian (= lemmenleikin) puoliksi hymyilevässä ja tunnelmaltaan suitsitussa kuvaamisessa”. Hänen muodikkaita romanssejaan olivat mm. Ma belle est la belle des belles (Kaunokaiseni on kaunottarista kaunein), Je ne sais plus ce que je veux (En tiedä enää mitä tahdon) ja Depuis longtemps j’aimais Adèle (Kauan aikaa olen rakastanut Adèlea).

Pauline Duchambge

Duchambge (1778–1858) kirjoitti lähes 400 romanssia ja oli yleisön suosikki restauraation alkuvuosina (1815-). Hän sävelsi yhtä hyvin aatelis- kuin porvarissalonkeihin. Yhteistyö runoilijatar Marceline Desbordes-Valmoren kanssa tuotti “hienosti yhteensopivia, mitä miellyttävimpiä ja sydämelle rakkaimpia lauluja”: Je pense à lui (Ajattelen häntä), La jalouse (Mustasukkainen nainen, 1834), Le jardin de ma fênetre (Puutarha ikkunani alla) ja Adieu tout (Hyvästi kaikki). Seuraavassa romanssi Adieu tout (Desborde-Valmore; ”Hyvästi kaikki”; 1816 jälk.):

Women composers: music through ages, vol. 4, toim. Sylvia Glickman et al. G. K. Hall 1998, s. 346–348.

Quittez mon coeur, doux souvenir ; /Jättäkää sydämeni suloinen muisto;
Je ne peux plus vous retenir. /En voi enää enää teitä pidätellä.

Que voulez-vous ? Est-ce ma vie ? /Mitä tahdotte? Onko se elämääni?
Ma vie, hèlas ! n’est plus à moi ; /Elämäni, oi-voi, ei ole enää minun;
Il faut me rendre, avec ma foi, / minun täytyy antautua, luottamuksessani,
Jusqu’a mes pleurs qu’on vous envie. /kyyneleilleni, jotta teitä kadehdittaisiin.

Fuyez l’amant qui me fut tendre, /Paetkaa rakasta, joka oli minulle hellä.
Il ne veut pas vous recevoir, /hän ei tahdo enää ottaa teitä vastaan,
Et si vous voulez me revoir, /ja jos haluatte nähdä minut,
Allez au ciel, allez m’attendre. /menkää taivaaseen odottamaan minua.

Là ! quand vous me verrez paraître /Siellä! kun näette minun ilmestyvän,
Si Dieu le veut, volez vers moi, /jos Jumala tahtoo, lentäkää minua kohden,
Au ciel pour l’aimer sans effroi, /taivaassa, jotta voisi rakastaa pelotta,
Quel bonheur de se reconnaître. /mikä ilo tunnistaa toinen toisensa.

Auguste-Mathieu Panseronia (1796–1859) nimitettiin ennen 1830 vallankumousta “romanssin kuninkaaksi”. Hän sävelsi koomisten oopperoiden lisäksi lähes 200 kelpo romanssia, joista muistetaan yhä Le Songe de Tartini (Tartinin uni) viulun sekä romanssi Philomèle huilun kera.

Loïsa Puget’n (1810-89) romanssit olivat 1830-42 erittäin suosittuja. Hän sävelsi noin 300 yksinkertaista, herkkää ja sentimentaalista romanssia ja laulua. Lisäksi hän antoi romanssille porvarillisen leiman mm. teoksissaan La bénédiction d’un père (Erään isän siunaus) ja La mère du matelot (Merimiehen äiti).

François/Francesco Masini

Masisi (1804–63) oli syntynyt Firenzessä ja asettui Pariisiin 1830. Hän oli Ludvig Filipin eli ns. heinäkuun monarkian aikana (1830-45) muodikkain romanssien säveltäjä. Hän yhdisti ranskalaiseen romanssiin italialaisen laulumusiikin piirteistöä. Romansseja syntyi satoja: mm. Le Langage des fleurs (Kukkien kieli), Ma Bretagne (Bretagneni), Le Départ de l’hirondelle (Pääskysen lähtö) ja La Fiancée du pêcheur (Kalastajan morsian). Seuraavassa romanssi L’Hirondelle perdue (Harhautunut pääskynen, 1855) ja 1. säkeistön suomennos:

”Pikku lintu raukka, jonka kylmä viima
on täällä yllättänyt, miten sinulle käykään?
Rakkauden ja laulujen aika on mennyt,
ja uuden kevään tulo on vielä kaukana!
Mikset ole paennut, sano minulle pikku pääsky,
mikset ole paennut miellyttävämpään ilmanalaan,
palaisit uudella (kesä)kaudella taas luoksemme,
taas luoksemme, luoksemme!”

Romanttinen romanssi

Porvarillisten romanssien liukuhihnatuottajien joukosta erottuu kaksi säveltäjää, jotka tavoittivat lauluissaan aidosti romanttisia sävyjä ja tematiikkaa niin runouden valinnan kuin niiden sävelitysten suhteen.

Louis Niedermeyeria ja Hippolyte Monpouta voidaan pitää säveltäjinä, jotka romanssi-lajia käyttäessäänkin valmistivat tietä uudelle tekstin ja musiikin synteesille ja jotka käytännössä sävelsivät jo hyvin lähellä kehittyvää mélodie-lajia olevia lauluja.

Louis Niedermeyer

Louis Niedermeyerin (1802–61) maine lepää lähes yksinomaan hänen laulunsa Le Lac (Järvi, Lamartine, 1825) varassa, vaikka hän sävelsi muitakin hienoja lauluja, kuten L’Automne (Syksy), La voix humaine (Ihmisääni) ja Le Cinq Mai (Viides toukokuuta). Le Lac -laulussa säkeistömuotoisuutta murtaa alun scène-vaihe, joka käsittää kolme ensimmäistä säkeistöä, minkä jälkeen seuraa niinikään kolmisäkeistöinen romance-vaihe.

Niedermeyer oli kenties ensimmäinen ranskalaissäveltäjä, joka yhä romanssin nimikkeen alla teki käytännössä pesäeron vanhaan ranskalaiseen romanssiin. Sävelittämällä Lamartinen ja Hugon runoja hän loi uudentyyppisen taidelaulun, joka oli vastine saksalaiselle liedille. Saint-Saëns piti häntä mélodien edelläkävijänä ja tienraivaajana Gounod’lle ja muille säveltäjille.

Hippolyte Monpou

Hippolyte Monpou (1804–41) sävelsi Hugon ja ensimmäisenä de Musset’n teksteihin romanttisia lauluja, kaikkiaan 85 romanssia ja balladia lyhyen uransa aikana (1830-). L’Andalouse (Andalusiatar, Musset, 1830) on eräs hänen monista iberialaisväritteisistä lauluistaan. Muita Monpoun suosikkiteoksia olivat Sara la Baigneuse (Kylpijätär Saara, Hugo), Madrid (Musset) ja ennen muuta Gastibelza, le fou de Tolède (Gastibelza, Toledon hullu; Hugo).

Monpoun musiikista löytyy erinäisiä harmonisesti originelleja piirteitä, joista osa voi johtua käsityötaidon puutteista, mutta ainakin osa on harkittua tradition murtamista, mikä vuoksi häntä kutsuttiin “balladin Berlioziksi”. Viimeisissä lauluissa on havaittavissa selvää Schubertin vaikutusta: L’âme du bandit (Rosvon sielu), À genoux (Polvillaan) ja Chanson du Triboulet (Tribouletin laulu).

Seuraavassa orientaalisen romanssin Gastibelza (V. Hugo: ”Kitara”) 1. säkeistön suomennos:

”Gastibelza, karabiinimies,
lauloi näin:
tunteeko joku Sabine-neidon?
Joku täältä?
Tanssikaa, laulakaa, maalaiset! yö valtaa
Falù-vuoren,
tuuli, joka viuhuu vuorten yli,
tekee minut hulluksi!

Romanssin liukeneminen

Toisen keisarikunnan aikana (1851-70) romanssi lakkasi olemasta itsenäisenä lajina ja siitä tuli vaihdannainen chansonin ja mélodien kanssa. Toisaalta yllättävän monet säveltäjät käyttivät sitä yhä lajinimenä: Rossini, Meyerbeer, Auber, Halévy, Adam, Thomas, Berlioz, Gounod, Bizet, Chabrier, Saint-Saëns, Lalo, Duparc ja Fauré.

Muuan kommentaattori kirjoitti 1868: ”Nykyään romanssista on vain vähän jäljellä. Kukaan ei voi jatkuvasti uskoa sen typeryyksiin salongeissa, joihin slangi on saapunut voitokkaana tupakan savuisista musiikkihuoneista tulleiden laulajien mukana.”

Vuoden 1870 jälkeen romanssi on terminä liittynyt tiettyyn karakteristiikkaan: trubaduuri-viittauksiin, vanhaespanjalaisuuteen, vallankumousta edeltävään aikaan, lemmekkäisiin seikkailuihin, yksinkertaisuuteen, kansanomaisuuteen jne.

Ranskalaisromantiikka

Ranskalainen romanttinen runous

Ranskassa oli omat runoilijansa, jotka loivat edellytyksen ranskalaisen taidelaulun synnylle. Nämä runoilijat osallistuivat uusien romanttisten aiheiden käsittelyyn siinä missä heidän saksalaiskollegansakin: luonto, rakkaus, yksinäisyys jne. vallitsivat runoteksteissä. Rakkaus merkitsi usein uskonnollista henkistä kilvoittelua: “rakkaus on itkua, uskoa ja rukousta, rakkaus on pyhä ja voi sovittaa kaiken” (Gautier).

“Romantiikka”-nimitys sinällään oli aluksi kielteinen (1825): ”Romantiikka ei ole lainkaan naurettavaa: se on sairautta kuten unissakävely tai kaatumatauti. Romantikko on ihminen, joka on tulossa mielenhäiriöiseksi: hänestä saa korkeintaan lääketieteellisen väitöskirjan.”

Uutta romantiikan runoissa oli intohimoinen ilmaisu sekä kiinnostus orientalismia ja eksotiikkaa kohtaan. Muuan keskeinen käsite romantikoille oli sana rêve, uni tai unelma. Unista innostuttiin niiden salaperäisyyden ja kontrolloimattomuuden vuoksi. Toisaalta runoilijoita pidettiin “pyhinä haaveksijoina” (Hugo). Toinen romantiikan tärkeä käsite oli chimère, houre tai harha.

Romanttiseen sankaruuteen kuului olennaisesti kärsivä herkkyys, yksinäisyys, rakkaudessa koettu pettymys. Sankari joutui myös vastatusten yhteiskunnan kanssa: hän oli väärinymmärretty nero, joka vastusti materiaalisuutta ja porvarillisuutta.

Alphonse de Lamartine

Alphonse de Lamartine (1790–1869) oli käynnistävä hahmo, jonka runokokoelma Méditations poétiques (Runollisia mietteitä, 1820) aloitti Ranskan kirjallisuuden täysromantiikan, rakkauden, luonnon, kuoleman, muistojen ja tuonpuoleisuuden teemojen käsittelyn.

Hän toi runouteen sellaiset kielikuvat kuin “auringonlasku vuorilla”, “vanhan tammen varjo”, “kohiseva virta”, “goottilainen kirkontorni”, “maalaiskirkonkellon soitto”, “harhaileva katse” ja “surullisuus”. Erityisesti hänen runostaan Le Lac (Järvi) tuli koko sukupolven ihailema kulttiruno.

Lamartine julkaisi 1830 kokoelman Harmonies poétiques et religieuses (Runollisia ja uskonnollisia sopusointuja), jota monet sävelsivät ja joka antoi Franz Lisztille innoituksen kokonaiseen pianosarjaan.

Alfred de Musset

Alfred de Musset (1810–57) oli byronilainen dandy ja boheemi, jonka tunnetuin teos on omaelämäkerrallinen romaani La confession d’un enfant du siècle (Vuosisadan lapsen tunnustus, 1836). Siinä hän tilittää oireenomaista ja myrskyisää rakkaussuhdettaan kirjailija George Sandiin (1804–76), jonka oikea nimi oli Aurore Dudevant, os. Dupin. Sand oli myös pitkään Chopinin seuralainen.

Runosarja Les Nuits (Yöt, 1835–38), jonka osia ovat mm. Toukokuun yö, Joulukuun yö ja Lokakuun yö, käsittelee ajan katoavuutta, viattoman nuoruuden menettämistä sekä rakkauden onnea ja kitkeryyttä. Hänen runojaan sävelsivät oivallisimmin mm. Gounod, Delibes ja Lalo.

Victor Hugo

Victor Hugo (1802–85) oli “vuosisadan lapsi” ja romantiikan keskeinen suunnannäyttäjä. Hänen romaaninsa, mm. Notre Dame de Paris (Notre Damen kellonsoittaja, 1831) ja Les Misérables (Kurjat, 1862) sekä näytelmänsä, kuten Hernani (1831), Le Roi s’amuse (Kuningas huvittelee, 1832), Lucrezia Borgia (1832) ja Ruy Blas (1838), antoivat kosolti aiheistoa romantiikan musiikille, niin oopperoille kuin kuvailevalle orkesterimusiikillekin, läpi Euroopan.

Hugon merkittäviä runokokoelmia ovat Odes (Oodit, 1822), sen laajennettu painos Odes et ballades (1826) sekä Les Orientales (Itämaisia runoja, 1829), jossa on mm. kulttiruno Les Djinns (Djinnit), kuvaus öisten hornanhenkien hyökkäyksestä ihimisasuntoa kohtaan. Myös Les Chants du crépuscule (Hämärän lauluja, 1835), Les voix intérieures (Sisäisiä ääniä, 1837) ja Les Rayons et les Ombres (Säteitä ja varjoja, 1840) kuluivat säveltäjien käytössä.

Muita runoilijoita

Myöhäiset runoilijat

Lähteet

Takaisin ylös