Gabriel Fauré
Gabriel Fauré (1845–1924) on Ranskan kaikkein merkittävimpiä laulusäveltäjiä Claude Debussyn ja Maucice Ravelin rinnalla, kenties sen suurin mestari tuotannon laajuuden ja laadun perusteella, Franz Schubertin ja Robert Schumannin ranskalaisvastine, Charles Gounod’n perillinen.
Laulusäveltäjänä Fauré oli ”syvällisempi ja musikaalisempi kuin Saint-Saëns, monipuolisempi kuin Lalo, spontaanimpi kuin d’Indy, klassisempi kuin Debussy, sisäistyneempi ja liikuttuneempi kuin Chabrier.” (Florent Schmitt)
Faurén laulutuotanto, yli sata laulua, syntyi yli 60 vuoden aikana, kävi läpi syvällisen kehityksen ja ryhmittyi laulusarjojen ja eräiden erillisten teosten ohella kolmeksi 20 laulun kokoelmaksi (1879, 1897 ja 1908). Laulut ovat intiimejä: helliä, siroja, sulokkaita. Fauré noudatti harvoin varhaisten laulujensa jälkeen säkeistöperiaatetta ja kehitti läpisävelletyn laulutyylin. Sanojen huomioon ottamisessa häntä voi verrata Wolfiin.
Perhonen ja kukka
Le papillon et la fleur op. 1:1 (Perhonen ja kukka, Hugo, 1861) on etenkin teinipojan säveltämäksi varhainen täysosuma, chansonnette, jossa ovat kuuluvilla monet gallialaiset hyveet: tarttuvan lauluvalssirytmin käyttö, melodian ihastuttavan luonnollinen kaareutuminen, piano-osuuden kohtuullinen näyttävyys ja laulun keveydestä huolimatta sen merkittävä, syvällinenkin sisältö. Musiikki seuraa runoa ja se yhdistää aina kaksi säeparia yhdeksi säkeistöksi; kolmea musiikillisesti samanlaista jaksoa reunustavat yhtäläiset esi-, väli- ja loppusoitot.
Käännös (Veijo Murtomäki):
| Kukka parka sanoi perhoselle taivaalliselle: älä pakene! Näet kuinka kohtalomme ovat erilaiset. Minä jään, sinä lähdet! |
La pauvre fleur disait au papillon céleste: Ne fuis pas!… Vois comme nos destins sont différents, je reste. Tu t’en vas! |
| Kuitenkin rakastamme toisiamme, elämme vailla ihmisiä, ja kaukana heistä, ja muistutamme toisiamme, ja sanotaan että me olemme kukkia molemmat! |
Pourtant nous nous aimons, nous vivons sans les hommes, Et loin d’eux! Et nous nous ressemblons et l’on dit que nous sommes Fleurs tous deux! |
| Mutta, voi! ilma sinut kantaa pois ja maa minut sitoo. Julma kohtalo! Tahtoisin tehdä hyväntuoksuiseksi lentosi hengitykselläni taivaassa! |
Mais hélas, l’air t’emporte, et la terre m’enchaine. Sort cruel! Je voudrais embaumer ton vol de mon haleine. Dans le ciel! |
| Mutta ei, sinä menet liian kauas! – Luokse kukkien lukemattomien pakenette, ja minä jään yksin katsomaan kiertämistä varjoni jalkojeni juuressa. |
Mais non, tu vas trop loin, parmi des fleurs sans nombre. Vous fuyez! Et moi je reste seule à voir tourner mon ombre. A mes pieds! |
| Sinä pakenet, sitten palaat; sitten menet taas tiehesi välkehtimään muualla. Niin minut löydät aina jokaisessa aamunkoitossa kyynelehtimässä! |
Tu fuis, puis tu reviens, puis tu t’en vas encore Luire ailleurs! Aussi me trouves-tu toujours à chaque aurore Tout en pleurs! |
| Oi! jotta rakkautemme voisi kestää läpi päivien uskollisten, oi kuninkaani, ota laillani juuret, tai anna minulle siivet kuten sinulla on! |
Ah! pour que notre amour coule des jours fidèles. Ô mon roi! Prends comme moi racine ou donne-moi des ailes Comme à toi! |
Fauré: Le papillon et la fleur
Ensimmäinen laulukokoelma
Faurén ensimmäinen laulukokoelma (1879) sisältää romansseja ja nuoruusajan lauluja, joissa Niedermeyerin ja Saint-Saënsin vaikutus on tuntuva. Laulut ovat pääosin liikevoimaisia ja säkeistömuotoisia, joskin myös ryhmityksiä ABA, ABABA, ABCA ja AAB esiintyy.
- Rêve d’amour, “S’il est un charmant gazon” (Lemmenunelma, “Jos on ihastuttava viheriä”; Hugo, 1864) on monen muunkin sävelittämän tekstin hieno toteutus. Piano-osuus on näyte Schumannin perinnön omaksumisesta.
- Lydia op. 4:2 (Lisle, n. 1870) on Faurélle tyypillinen ihastuttava, kirkkaan pelkistynyt laulu, jossa säveltäjän “käsissä tavallisista asioista tulee kallisarvoisia” (Nadia Boulanger). Kirkkosävellajien tuleva mestarillinen käsittelijä on jo tässä omalla alueellaan.
- Chant d’automne op. 5:1 (Syyslaulu, Baudelaire, 1871?) on eräs säveltäjän kolmesta Baudelaire-sävelityksestä, ja se perustuu musiikin tekstiä seuraavaan muuntumiseen ja säkeistömuodon ylittämiseen.
- L’absent op. 5:3 (Poissaoleva, Hugo, 1871) on Hugon maanpakolaisrunon muodon inspiroima hieno laulu, joka tarjoaa musiikillista proosaa, jatkuvasti muuntuvan melodian vain pienen alkuun viittaavan kertauksen kera.
- Le chanson du pêcheur (Lamento) op. 4:1 (Kalastajan laulu, Gautier, 1872?) on ensimmäisen kokoelman musiikillisesti ja psykologisesti tyydyttävin laulu. Ilmaisu tavoittaa kalastajan epätoivon: “Kuinka katkera on osani! / Oi! ilman rakkautta mennä merelle!”
- Barcarolle op. 7:3 (Monnier, 1873) on venetsialaisen venelaulun ja kirpeän suloisen ilmapiirin onnistunut, aitoitalialainen kuvaus parikymmentä vuotta aiemmin kun Fauré vieraili kaupungissa.
- Au bord de l’eau (Veden partaalla, Prudhomme, 1875) perustuu keinuvalle barkarola-liikkeelle ja kuvaa impressionististen maalausten tavoin tyyntä rauhaa.
- Après un rêve op. 7:2 (Unelman jälkeen, Bussine, 1877) lienee Faurén tunnetuin laulu, josta on olemassa lukuisia sovituksia. Toinen säkeistö on loppupäästään musiikillisesti muunnettu, ja kolmas säkeistö liittyy edelliseen saumatta sekä jatkaa musiikin liikettä aivan uudenlaisella melodian kaarroksella.
- Sérénade toscane op. 3:2 (Toskanalainen serenadi, Bussine / anon. italialainen, n. 1878) on laulu, jossa yhteys Viardot-lauluperheeseen kuuluu italialaistyylisyytenä. Siinä yhdistyy eteläinen laulullisuus ranskalaiseen herkkyyteen.
”Unessa joka teki kuvastasi hurmaavan,
uneksuin onnesta, hehkuvasta kangastuksesta.
Silmäsi olivat suloisemmat, äänesi puhdas ja sointuva,
sinä säteilit kuin taivas aamuruskon valaisemana.”
Toinen laulukokoelma
Faurén toinen laulukokoelma (1897) merkitsi suurta edistysaskelta, sillä säveltäjä alkoi löytää runoutta ja runoilijoita, jotka sopivat hänelle.
- Nell op. 18:1 (de Lisle, 1878) on kiihkeä, siro ja lumoava laulu, joka perustuu Leconte de Lislen Chansons écossaises -kokoelman skotlantilaisuudelle. Monille laulu edustaa Fauréta tyypillisimmillään.
- Poème d’un jour (Päivän runoelma, Grandmougin, 1878), Faurén ensimmäinen laulusarja, sisältyy tähän kokoelmaan.
- Les berceaux op. 23:1 (Kehdot, Prudhomme, 1879) on suurenmoinen surumielisessä tunnelmassaan, kuuluisa vierivästä trioli-säestyksestään.
- Chanson d’amour op. 27:1 (Rakkauden laulu, Silvestre, 1881) on ensimmäinen esimerkki Faurén madrigaalityylistä.
- Les roses d’Ispahan op. 39:4 (Ispahanin ruusut, Lisle, 1884) on Faurén lumoavimpia lauluja. Tekstin kaipaava orientaalinen eksotiikka heijastuu melodialinjan unelmaisuudessa. Kyse on Bizetin laulun Adieux de l’hôtesse arabe vastineesta Faurélla O Leilah! -kuiskauksineen ja pehmeine keinuntoineen.
- Clair de lune (Menuet) op. 46:2 (Kuutamon loisteessa, Verlaine, 1887), Faurén ensimmäinen Verlaine-sävelitys, ennakoi myöhäislauluja muotonsa rohkeudella. Faurélle Verlainen herkkä lyriikka sopi hyvin, sillä hän tajusi tämän runouden merkitykset ja tunnelmat. Tilanne on verrattavissa Schumannin ja Heinen sekä Wolfin ja Möriken suhteisiin.
Kolmas laulukokoelma
Monissa Faurén kolmannen laulukokoelman lauluissa (1908) melodia seuraa runon etenemistä, kehittyy jatkuvasti ja on tasavertainen runon kanssa. Lähes jokainen lauluista on mestariteos.
- Spleen op. 51:3 (Ikävystyminen, Verlaine, 1883) on täydellinen kuuluisan runon musiikillinen vastine, muodoltaan ABA’C. Avaussäe “Sydämeni itkee / niin kuin sataa kaupungin ylle” (Il pleure dans mon coeur / comme il pleut sur la ville) tavoittaa upeasti sateisuuden säestyksen toisiaan seuraavien, terssin etäisyydellä olevien nuottien 1/16-staccatoissa.
- La rose (Ode anacréontique) op. 51:4 (Ruusu. Anakreoninen oodi; Lisle, 1890) on mestarillinen ykseydessään, laulufraasien peräkkäisyydessään ja piano-osuuden lauluääntä tukevassa itsenäisessä melodialinjassaan.
- Soir op. 83:2 (Ilta, Samain, 1894) liittyy osin säestyksessään lauluun C’est l’extase, vaikkakin Ilta säteilee pehmeää valoa.
- Le parfum impérissable op. op. 76:1 (Katoamaton tuoksu, Lisle, 1897) edustaa suloista orientalismia.
- Le don silencieux op. 92 (Hiljainen lahja, Dominique, 1906) on hieno esimerkki Faurén myöhäisestä, pidättyvästä tyylistä. Kappaletta voi pitää Faurén laulusäveltäjyyden yhteenvetona, taiteellisena uskontunnustuksena.
Verlaine-laulusarjat
Kahdessa ensimmäisessä laulusarjassaan Fauré valitsemalla ja järjestämällä Verlainen runoja luo tarinoita sekä yhtenäistää sarjat musiikillisesti toistuvien teemojen avulla.
Cinq mélodies ‘de Venise’ op. 58 (Viisi melodiaa “Venetsiasta”, Verlaine, 1891) on vain syntynyt Venetsiassa, muttei juurikaan liity kaupunkiin aiheiltaan. Sarjan laulut ovat Faurén täydellisimpiä. Mandoline on serenadien aatelia, Debussy-henkinen. En sourdine (Vaimennettu) on tyydyttyneen suruinen rakastelun jälkeinen suosikkilaulu. Green (Viheriö) on rakkauden tunnustus, lumoava kukkaisaiheessaan. À Clymène (Klimenelle) on kuin onkin barkaroli. C’est l’extase langoureuse (Tämä on raukea hurmio) on täynnä kaipauksen hurmaa ja “metsän väreilyä” (les frissons des bois), jossa melodiaa säestetään hengästynein synkoopein.
La Bonne Chanson op. 61 (Hyvä laulu, Verlaine, 1892-94) on yhdeksänosainen, täysipainoisin Verlaine-laulusarja. Fauré teki sarjasta myöhemmin version, jossa on mukana pianon lisäksi jousikvintetti. Sarjan musiikillinen uutuudellisuus, laulutyylin vapaus ja piano-osuuden painavuus hätkähdyttivät Saint-Saënsia ja jopa Debussyä. Sarjan musiikki palaa syklisesti alkuun.
Viimeiset laulusarjat
Faurén neljää viimeistä laulusarjaa on usein pidetty väsyneen, vanhan ja kuuron miehen tuotoksina, mutta yhtä lailla ne ovat verrattavissa myöhäisen Beethovenin originaaliin luovuuteen. Myöhäisissä laulusarjoissa yhteydestä huolehtii aihe, tunnelma ja kirjoitustavan yksinkertaisuus. Tekstuurit ja harmonia muuttuvat ohuemmiksi ja melodiat vähäeleisemmiksi.
- La chanson d’Eve op. 95 (Eevan laulu, Lerberghe, 1906-10) on kymmenosainen ylevä laulusarja, jossa Fauré keskitti temaattista materiaalia ja lauluosuutta sekä rikasti piano-osuutta polyfonialla. Avauslaulu Paradis (Paratiisi) on hienostunut mestariteos, koko sarja maailmankaikkeutta ja jumaluutta luontevasti käsittelevä tutkielma.
- Le jardin clos op. 106 (Suljettu puutarha, Lerberghe, 1914) on kahdeksine osineen vaikeasti antautuva, musiikillisesti säästeliäs sarja, vanhan miehen hyvästijättö naismaailman ja -kauneuden sekä erotiikan viehätyksille.
- Mirages op. 113 (Ihmeitä, Brimont, 1919) on 74-vuotiaan säveltäjän sarja, joka sisältää vain neljä laulua ja on sikäli helpompi pala käsittää. Se heijastaa ajan symbolistista rakkaus- ja erotiikkakäsitystä sekä edustaa sodan jälkeistä epigrammi-tyyliä. Jardin nocturne (Yöllinen puutarha) on uskomattoman kaunis. Danseuse (Tanssijatar) viittaa modaalisine piirteineen Debussyn antiikkisiin sävelkuviin.
- L’horizon chimérique op. 118 (Haaveellinen / Kuviteltu horisontti, Mirmont, 1921) sodassa kuollen runoilijan teksteihin käsittää neljä laulua, jotka ovat rauhallisia ja mietiskeleviä. Reflets dans l’eau (Heijastuksia vedessä) oli ollut jo Debussyn pianoteoksen nimi. Sarja ja sen viimeinen laulu Vaisseaux, nos vous aurons aimés en pure perte (Laivat, meidän on pitänyt rakastaa teitä turhaan) merkitsivät jäähyväisiä laulusäveltämiselle ja merelle.
Henri Duparc
Vähän mutta hyvää
Henri Duparc (1848–1933) on varmaankin musiikinhistorian ainutlaatuisimpia säveltäjiä sikäli, että harvoin, jos koskaan, on säveltäjän maine levännyt yhtä pienen tuotannon varassa. Duparc ei ehtinyt säveltää paljoa mitään muuta kuin 17 laulua ennen sairastumistaan yliherkkyyteen, mikä lopetti hänen uransa käytännöllisesti katsoen jo säveltäjän oltua 37-vuotias (1885).
Laulujen lisäksi meille on säilynyt Duparcilta muutama orkesteriteos ja soitinsävellys, tärkeimpänä pianosarja Feuilles volantes op. 1 (Lentäviä lehtiä, 1867-69?). Sinfonista runoa Lénore (1875) esitettiin useita kertoja sen valmistuttua. Ooppera Roussalka op. 3 (Rusalka, Duparc / Pushkin, 1879-95?) ei valmistunut koskaan ja säveltäjä tuhosi sen.
Duparc oli Franckin oppilas ja hän kuuli Wagner-esityksiä Münchenissä 1869 sekä tapasi Wagnerin Lisztin vieraana Weimarissa. Myöhemmin 1879 hän kävi Chabrierin kanssa Bayreuthissa. Varhaiset laulut osoittavatkin Gounod’n lisäksi Lisztin ja Wagnerin vaikutusta.
Duparc laulusäveltäjänä
Duparcin laulut ovat parasta, mitä ranskalaisen mélodie-kirjallisuuden alalla on syntynyt sen noin sadan vuoden historian aikana Niedermeyerista ja Berliozista Raveliin ja Poulenciin. Vaikka Duparc olisi säveltänyt vain laulut L’invitation au voyage, Phidylé, Soupir ja Extase, nimi olisi jäänyt historiaan, niin hiottuja ja hurmaavia ovat hänen tuotteensa. Ravel tosin luonnehti Duparcin melodioita “neron epätäydellisiksi töiksi”.
Laulujen laadukkuus johtuu kaiken imelyyden puuttumisesta niissä, korkeatasoisen runouden valinnasta lauluteksteiksi, säveltämisen huolellisuudesta ja lukemattomista korjailuista. Duparc osasi vaikeasti määriteltävissä olevalla tavalla muuntaa vaikka salonkiromanssin hienostuneeksi taiteeksi.
Hänen kykynsä aistia runon ilmapiiri ja tunne sekä välittää se musiikin keinoin oli ainutlaatuinen. Duparcin ranskan sävellys oli huolellisempaa kuin muilla ajan ranskalaissäveltäjillä. Duparc pystyi luomaan mélodiet musiikillisesti täysipainoisiksi ja tunnesyviksi. Hän saavutti lauluissaan runon ja musiikin yhteyden, joka toteutui muualla lähinnä vain Faurén kypsässä tuotannossa.
La vague et la cloche on ainoa alun perin orkesterisäestykselliseksi ajateltu laulu, mutta säveltäjä orkestroi myös laulut Chanson triste, Au pays où se fait la guerre, L’invitation au voyage, Le manoir de Rosemonde, Phidylé, Testament ja La vie antérieure. Laulujen pianoversiot ovat monissa tapauksissa orkesteriversioita parempia.
Suurin osa lauluista on sävelletty korkealle äänelle eli ne ovat intohimoisia, ylhäällä liiteleviä lauluja. Asia on hämärtynyt, koska lauluja ovat levyttäneet ranskalaiset baritonit (mm. Charles Panzéra, Gérard Souzay, François le Roux).
Viisi laulua op. 2
Duparcilla oli 1869 valmiina viisi laulua, jotka saivat opusnumeron yksi. Säveltäjä antoi niistä julkaistaviksi vain kaksi: Chanson triste ja Soupir. Muut hän piti itsellään ja ne löydettiin säveltäjän kuoleman jälkeen: Romance de Mignon, Sérénade ja Le galop.
- Chanson triste (Surumielinen laulu, Cazalis, 1868?) on Duparcin parhaita melodioita. Laulu perustuu sävellajisommitteluun Es-Fis-Es. Es-duuri-avauksen jälkeen toinen säkeistö kadenssoi Fis-duurille, kolmas säkeistö vihjaisee A-dominantin kautta D-duurin tai -mollin suuntaan, ja neljäs säkeistö palaa Es-duuriin ilman että päätös olisi melodisesti avaussäkeistön toistoa. Muoto on tyyppiä ABCD/A’, käytännössä läpisävelletty kokonaisuus. Laulu on luonteeltaan hurmioitunut. Pianosäestys tuo mieleen Faurén.
- Soupir (Huokaus, Sully-Prudhomme, 1868-69) on jo täysipainoinen laulu, jossa on jännittävää kromatiikkaa ja enharmonisia modulaatiota. Dominanttipiennoonisointu on leimallinen piirre laululle.
- Romance de Mignon (Mignonin romanssi, 1869) Victor Wilderin tekstiin Goethen runon Kennst du das Land mukaan muistuttaa saksalaissävellyksiä ja kertoo Lisztin ja Wagnerin vaikutuksesta.
- Sérénade (Marc, 1869) on lähellä Gounod’ta melodian sulouden, luistavien synkooppien ja terssisuhteisten sointuliikkeiden ansiosta; samalla se muistuttaa eräitä Faurén lauluja.
- Le galop (Laukka, Prudhomme, 1869) on dramaattinen monologi, jossa Schubertin esikuva on tuntuvilla ja jota puolestaan Prokofjev mukaili pianotoccatassaan Suggestion diabolique (Paholaisen ehdotus).
Matkaankutsu
L’invitation au voyage (Matkaankutsu; Baudelaire, n. 1870) on kenties Duparcin tunnetuin laulu. Siitä on olemassa myös hyvin suosittu orkesteriversio (1892–95?). Duparc oli ensimmäisiä modernien runoilijoiden, Baudelairen ja Verlainen sävelittäjiä.
| Lapseni, sisareni, ajattele miten ihanaa olisi lähteä kauas pois ja elää yhdessä. Rakastaa rauhassa, rakastaa ja kuolla maassa joka sinua muistuttaa! |
Mon enfant, ma soeur, Songe à la douceur D’aller là-bas vivre ensemble, Aimer à loisir, Aimer et mourir Au pays qui te ressemble. |
| Näiden sameiden taivaiden kostuttamilla auringoilla on sielulleni hurmaa yhtä salaperäistä [kuin] sinun petollisissa silmissäsi loistaessaan läpi kyyneltensä. |
Les soleils mouillés De ces ciels brouillés Pour mon esprit ont les charmes Si mystérieux De tes traîtres yeux, Brillant à travers leurs larmes. |
| Siellä, kaikki on pelkkää järjestystä ja kauneutta, ylellisyyttä, rauhaa ja nautintoa! |
Là, tout n’est qu’ordre et beauté, Luxe, calme et volupté. |
| Näet näissä kanaaleissa nukkuvan sen aluksien joiden mieli on kuljeksiva; tyydyttääkseen sinun pienimmänkin toiveen ne tulevat maailman ääristä. |
Vois sur ces canaux Dormir ces vaisseaux Dont l’humeur est vagabonde; C’est pour assouvir Ton moindre désir Qu’ils viennent du bout du monde. |
| Vaipuvat auringot verhoavat niityt, kanaalit, koko kaupungin, hyasinteilla ja kullalla; maailma uinahtaa lämpimään valoon. |
Les soleils couchants Revêtent les champs, Les canaux, la ville entière, D’hyacinthe et d’or; Le monde s’endort Dans une chaude lumière! |
| Siellä, kaikki on pelkkää järjestystä ja kauneutta, ylellisyyttä, rauhaa ja nautintoa! |
Là, tout n’est qu’ordre et beauté, Luxe, calme et volupté. |
| Suom. V. Murtomäki |
Duparc Wagner-kuumeessa
Laulu on paraatiesimerkki Duparcin Wagner-kuumeesta, joka koitui kuitenkin Duparcin taitavassa otteessa hänen edukseen. Laulun ensimmäinen säkeistö sisältää “vain” kuusi duuri- ja kuusi mollisointua, viisi ylinousevaa sekstisointua, kaksi vähennettyä septimisointua, mutta peräti 21 Tristan-sointua, jotka esiintyvät d-, a-, g- ja e-tasoilla – eli ne muodostavat sointujen enemmistön!
Lauluosuus pysyy molemmissa säkeistöissä samana, mutta piano- tai orkesteriosuus on erilainen jälkimmäisessä säkeistössä, joka kirkastuu puolivälissä c-mollista C-duuriin ja samalla luo valohämyn, joka viittaa vaipuvien aurinkojen aikaansaamaan kullanhohteeseen.
Merkille pantavaa on, että Duparc sävelittää kertosäkeen “Siellä, kaikki on pelkkää järjestystä ja kauneutta / ylellisyyttä, rauhaa ja nautintoa!” (Là, tout n’est qu’ordre et beauté / Luxe, calme et volupté!) hienostuneesti, hillityn hurmioituneesti, ei pauhaten, kuten Wagner kenties olisi tehnyt. Tuloksena on koko mélodie-kirjallisuuden nautinnollisimpiin kuuluva laulu.
Muita lauluja
- Au pays où se fait la guerre (Maahan jossa käydään sotaa, Gautier, 1869-70; orkesteriversio n. 1876/1911-13?) on luonteeltaan romanttinen. Siinä nainen odottaa miestään palaavaksi sodasta, “maasta, jossa soditaan”.
- La vague et la cloche (Aalto ja kello, Coppée, 1871; orkesteriversio n. 1913) on ainoa alun perin orkesterisäestykselliseksi ajateltu laulu, tyypiltään dramaattinen kohtaus, scène, jossa kellot soivat ja aallot lainehtivat myrskyisästi pianossa.
- La fuite (Pako, 1871) on kvasiarabialainen aiheeltaan, musiikillisesti yhtenäinen, hurjana rientävä oopperamainen duetto. Siinä Kadidja rohkaisee rakastajaansa Ahmedia karkaamaan kanssaan siitä huolimatta, että Kadidjan veli ja polttava erämaa uhkaavat pakenijoita.
- Extase (Hurmio, Lahor, 1874?) sisältää tristanismeja: laulu alkaa Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperan “kaipausaiheella” ja tarjoaa Tristan-soinnun mm. hiljaisessa huipennuksessa säkeen “unta suloista kuin kuolema” (d’un sommeil doux comme la mort) sanalla “kuolema”.
Elegialaulut
- Elégie (Moore / MacSwiney, 1874) lienee Wagnerin laulun Träume (Unelmia) mukaelma, ja joka tapauksessa sen saksalaisuusaste on tuntuva.
- Testament (Silvestre, 1883-85; orkesteriversio 1900-01/11-13) on osoitus wagnerilaisten vaikutusten täydestä sulattamisesta, joten tuloksena on merkkiteos. Laulu- ja piano-osuudet käyvät melodista dialogia, samalla kun piano on taas piilevän orkestraalinen.
- Lamento (Valitus, Gautier, 1883-85) on kolmas Duparcin elegisistä lauluista Élegien ja Testamentin ohella, Berliozin ja Lisztin esimerkkien persoonallinen sulatus. Se alkaa harmonisella sointuyhdistelmämotolla d-A7-F7-d, jonka kromaattinen ylä-ääni (d-cis-c-a) saa tekstiosuudet L’ombre d’un if (Marjakuusen varjo), Chante son chant (Laulaa lauluaan) ja Bien doucement (Hyvin vienosti).
Viimeiset laulut
- Le manoir de Rosemonde (Rosamundin kartano, Bonnières, 1879?; orkesteriversio 1912) on synkkäsävyinen sisäisdraama, jossa loppu eroaa tuntuvasti alusta ja jonka sointuyhdistelmät ovat yllättäviä, pääosin tulosta wagnerilaisen johtosävelharmonian ja Tristan-soinnun käytöstä. Tässä on saavutettu lyyrisen ja dramaattisen saumaton liitto.
- Sérénade florentine (Firenzeläinen serenadi, Lahor, 1880-83) on pelkistynyt italialaislaulu, joka sisältää faurélaista modaalisuutta.
- Phidylé (Lisle, 1882; orkesteriversio 1891-92) on sävelletty kenties Faurén Lydia-laulun esikuvan mukaisesti, ja se herättää henkiin antiikin Kreikkaa. Laulu on pastoraalinen ja tulvillaan melankolista hellyyttä, joka vaihtuu kesäiseksi hurmioksi. Pianosäestyksen kiihtyminen tuo mieleen Franckin, ja pianon tremolot ovat eleinä orkestraalisia.
- La vie antérieure (Aiempi elämä, Baudelaire, 1884; orkesteriversio 1911-13) on laulu, jossa vanha mies muistelee mennyttä aikaa sekä kaihoisasti että päihtyen vielä jälkikäteen sen onnellisista hetkistä, jotka viittaavat eksoottisiin aistillisiin kokemuksiin. Laulu on musiikillisesti vaihteleva, yltäkylläinen ja loppuu laajaan pianon epilogiin. Se on Duparcin suurenmoisimpia saavutuksia.
Ernest Chausson
Ernest Chausson (1855–99) oli Massenetin ja Franckin oppilas, jonka paikka säveltäjänä ja sävellyshistoriassa sijaitsee Duparcin ja Debussyn välissä. Hän sävelsi 21 vuoden uransa 16 viimeisen vuoden aikana 41 laulua, joista 35 painettiin hänen elinaikanaan. Hänen kohtalokseen koitui kuolla 44-vuotiaana polkupyöräonnettomuudessa, joka katkaisi lupaavassa vaiheessa olevan säveltäjän kehityksen ja nousun Ranskan parnassolle suurimpien sankareiden joukkoon, juuri kun Chaussonin viimeiset sävellykset osoittivat uuden voiman ja päättäväisyyden merkkejä.
Chausson oli monipuolinen kulttuuri-ihminen, joka piti omaa salonkia, seurusteli johtavien taiteilijoiden kanssa ja matkusteli paljon. Luonteeltaan Chausson oli pessimistinen, uskonnollinen ja itsekriittinen, mutta avulias nuorempia säveltäjäkollegoita kohtaan. Hän oli ajan hengen, ranskalaisia riivanneen ennuin, ikävystymisen, pakenemisen, kyllästymisen, väsyneisyyden ja pettymyksen runoilija.
Runoilija Camille Mauclairin, jonka runoja Chausson sävelitti, mukaan Chausson tuntui
nousevan unen keskeltä ja ottavan askeleen kohden todellisuutta … hän oli eräs niistä, jotka keskittyvät läpi elämänsä sisäiseen olemassaoloonsa. (Johnson 2001.)
Chausson oli olemukseltaan miniatyristi, jonka ilmaisukeinoja laulut vastasivat parhaiten. Hänen laulunsa ovat tyyliltään vielä melko romanttisia. Niistä löytyy hellyyttä ja vakavaa surumielisyyttä, mutta myös selkeyttä ja luonnollisuutta, joka karttaa imelyyttä. Laulut ovat persoonallisia ja laadukkaita. Chausson onnistui muuntamaan Wagner-vaikutuksen omaksi ranskalaiseksi ja eksoottiseksi tyylikseen.
Ensimmäinen laulukokoelma
Chaussonin varhaiset laulut ovat elegantteja ja tyylikkäitä Massenet’n tapaan, enemmän somia kuin syvällisiä. Vähitellen hän kehitti harmonista sanastoaan ja sointiherkkyyttään Wagnerin malliin sekä saavutti Franckille tyypillistä tunteen täyteyttä.
- Sept mélodies op. 2 (Seitsemän melodiaa, 1879-82) sisältää monia Chaussonin rakastetuimpia lauluja. Viiden usein esitetyn laulun lisäksi sarja sisältää laulut Le charme (Hurma, Silvestre, 1879) ja La dernière feuille (Viimeinen lehti, Gautier, 1880).
- Nanny (Lisle, 1880) on skotlantilaisaiheinen runo. Säveltäjä oli laulusta ylpeä ja se sisältääkin Chaussonin tavaramerkit: nostalgiaa, melankoliaa ja menetystä. ABA-muotoinen laulu on säveltäjän suosituimpia. Melodiaa leimaa alaspäinen kromatiikka, piano-osuutta triolien ja 1/16-nuottien samanaikaisuus.
- Les papillons (Perhoset; Gautier, 1880) on ihastuttava laulu jännittävästi lepattavine pianon 1/16-nuotteineen. Laulu on käytännössä läpisävelletty ABC, vaikka toinen säkeistö lainaakin yhden säkeen verran avaussäkeistön melodiaa.
- Sérénade italienne (Italialainen serenadi, Bourget, 1880) on kenties Chaussonin ulospäin suuntautuvin laulu, josta löytyy innostusta ja luontevuutta.
- Hébé (Ackermann, 1882) on Faurén Lydian jäljissä antiikkiaiheineen. Hebe oli Heran isätön tytär, nuoruuden jumalatar. Laulussa on klassista suuruutta ja ekonomisuutta.
- Le colibri (Kolibri, Lisle, 1882) on kokoelman eksotiikkakappale 5/4-tahtilajeineen. Laulu yhdistyy eteläiseen mereen ja säveltäjän maalariystävään Paul Gauguiniin. Kolibri on Chaussonin rakastetuimpia lauluja.
Toinen kausi
Chausson siirtyi toiseen kauteensa aloittaessaan Kansallisen musiikkiyhdistyksen sihteerinä 1886, jolloin hän tutustui muihin säveltäjiin ja taiteilijoihin. Musiikki kehittyi dramaattisemmaksi.
Kaksi kertaa neljä melodiaa
Quatre mélodies op. 8 (Neljä melodiaa, Bouchor, 1882-88) on verrattomasti kehittyneempi kuin edellinen kokoelma. Se perustuu, kuten Chaussonin kuuluisa sarjakin ja eräät yksittäiset laulut, hänen ikätoverinsa Maurice Bouchorin (1855-1921) runokokoelmaan Les poëmes de l’amour et de la mer (1876), josta tuli Chaussonille äärimmäisen tärkeä ja keskeinen lähde peräti kahdeksaan lauluun.
- Nocturne op. 8:1 (1886) on korkealla leijuva laulu, jossa piano-osuus, molempien käsien vuorottelu ja ylärekisterin sointuhelinä, luo mainiosti tuikkivan vaikutelman.
- Amour d’antan (Menneiden päivien rakkaus, 1882) on kokoelman lauluista varhaisin ja lähellä Massenet’a. Kyse on hitaasta valssilaulusta.
- Printemps triste (Surullinen kevät, 1883) on tummavärinen laatulaulu. Siinä esiintyy säestyksessä painokas Dies irae -motiivi suorastaan Rahmaninovia enteilevällä tavalla. Koko laulu sisältää 15 Tristan-soinnun esiintymää.
- Nos souvenirs (Muistomme, 1888) sisältää kekseliään laajaotteisen, desimejä molemmissa käsissä vaativan sekä kaksi- ja kolmijakoisuutta päällekkäin yhdistelevän piano-osuuden. Laulusta heijastuu Schumannin ja Brahmsin hedelmällinen vaikutus.
Quatre mélodies op. 13 (Neljä melodiaa, 1885-87) sisältää laulun La cigale (Laulukaskas, Lisle, 1887), joka on Chaussonille harvinainen liikkuva laulu, luonnon ylistyslaulu. Esitysohje on Gaiement, iloisesti. Lauluosuus ulottuu korkeisiin a- ja h-säveliin saakka.
Muita lauluja
La caravane (Karavaani, Gautier, 1887) on ranskalaisittain edustavan orientaalinen, Saharaan sijoittuva, hidasta vaellusta kuvaava ja täynnä kromatiikkaa oleva laulu, jonka piano-osuus on niin rikas, että säveltäjän voi kuvitella jo alun perin ajatelleen sitä orkesterisäestyksellisenä, joksi se myöhemmin muuntuikin. Laulu on Chaussonin laajin. Sitä jäsentävät välisoitot ja loppusoitto. Musiikissa on aineksia Wagnerin Parsifalista ja Franckin harmonisen kielen vaikutusta.
Chansons de Miarka (Miarkan lauluja, Richepin, 1888) on Chaussonia tyypillisimmillään: Les morts (Kuolleet) on lempeän lohduttava laulukuva, La pluie (Sade) sateen lyyrinen kuvaus.
Rakkauden ja meren runoelma
Poème de l’amour et de la mer (Rakkauden ja meren runoelma, 1882-90 / 93, Bouchor) on upea Tristan-henkinen, orkesterisäestyksellinen laulusarja, oikeastaan triptyykki. Puolituntista kokonaisuutta voi kutsua myös sinfoniaksi lauluäänen kera.
La fleur des eaux (Vesien kukka) sisältää kolme laulua. Laaja alkusoitto edeltää ensimmäistä nelisäkeistöistä läpisävellettyä laulua L’air est plein d’une odeur (Ilma on täynnä tuoksua). Intohimoinen, Wagnerin oopperat sekä Ravelin Daphnis et Chloë -baletin mieleentuova välisoitto johtaa rauhalliseen lauluun Et mon coeur s’est levé (Ja sydämeni heräsi). Välisoitto vie jälleen kolmanteen, hitaasti käynnistyvään lauluun Quel son lamentable et sauvage (Mikä valittava ja hillitön ääni). Osa päättyy pehmeästi lainehtivaan loppusoittoon, joka muistelee alkusoiton ja avauslaulun melodiikkaa.
L’air est plein d’une odeurin suomennos (V. Murtomäki):
| Ilma on täynnä tuoksua ihanaa sireeneiden, jotka kukkivat ylhäältä muureilta alas saakka, tehden hyväntuoksuisiksi naisten hiukset. |
L’air est plein d’une odeur exquise de lilas, Qui, fleurissant du haut des murs jusques en bas, Embaument les cheveux des femmes. |
| Meri kirkkaassa auringossa on täynnä kimallusta, Ja hienolle hiekalle, jota ne tulevat suutelemaan, vyöryvät häikäisevät aallot. |
La mer au grand soleil va toute s’embrasser, Et sur le sable fin qu’elles viennent baiser Roulent d’éblouissantes lames. |
| Oi taivas joka kannat hänen silmiensä väriä, tuuli joka laulat kukkivissa sireeneissä, jättääksesi ne hyvän tuoksuisena. |
O ciel qui de ses yeux dois porter la couleur, Bri se qui vas chanter dans les lilas en fleur Pour en sortir tout embaumée, |
| Purot jotka kostutatte hänen mekkonsa, oi vihreät polut, te jotka värisette hänen somien pikku jalkojensa alla, Antakaa minun nähdä rakkaani. |
Ruisseaux, qui mouillerez sa robe, O verts sentiers, Vous qui tressaillerez sous ses chers petits pieds, Faites-moi voir ma bien aimée! |
Interlude on suppeahko välisoitto, joka silloittaa lauluosat yhteen ja valmistaa toisen laulukolmikon päätöslaulua Le temps des lilas (Sireenien aika).
La mort de l’amour (Rakkauden kuolema) käsittää myös kolme melodiaa. Se alkaa eloisan ja iloisen orkesterijohdannon jälkeen optimistisella laululla Bientôt l’île bleue et joueuse (Pian sininen ja iloinen saari). Pitkä välisoitto johtaa toiseen lauluun Le vent roulait les feuilles mortes (Tuuli kieputti kuolleita lehtiä), jossa epätoivo kasvaa. Välisoiton jälkeinen päätöslaulu on Interludista johdettu, haipuva Le temps des lilas (Sireenien aika), melodialtaan lumoava ja täynnä sensuaalisuutta oleva Chaussonin kuuluisin, hieman Massenet-tyylinen laulu, jota esitetään pianosäestyksellisenä erikseenkin. Päätössäkeet kuuluvat: “Le temps des lilas et le temps des roses / avec notre amour est mort à jamais.” (Liljojen aika ja ruusujen aika / rakkautemme mukana on kuollut iäksi.).
Viimeinen kausi
Chaussonin kolmas kausi alkoi hänen isänsä kuolemasta 1894 ja se liittyi säveltäjän yhteyteen symbolistirunoilijoiden kanssa sekä venäläiseen romaanitaiteeseen perehtymiseen (Turgenjev, Dostojevski, Tolstoi).
Keskeinen sarja
Päätökseksi jääneellä kaudella syntyi Maurice Maeterlinckin runoihin Serres chaudes (1889) samanniminen, Chaussonin merkittävin laulusarja op. 24 (Kasvihuoneita, 1893-96). Laulut ovat harmonisesti aiempaa kompleksisempia ja ne tavoittavat Maeterlinckin unenomaisen maailman, jossa pelko, surullisuus, arvoituksellisuus, hämmennys ja uskonnollinen kiihko ovat tärkeimmät nimittäjät.
Debussy sanoi sarjasta:
Nämä laulut ovat pieniä draamoja kiihkeän metafysiikan kera. Chaussonin musiikki kommentoi runoja olematta latteaa. Olisi toivonut, että hän olisi suonut enemmän vapautta kaikille sisäisten tunteiden sykähdyksille, joita voi kuulla hänen persoonallisissa tulkinnoissaan.
Säveltäjä itse oli pessimistinen sarjan esitysten suhteen laulujen vaativuuden vuoksi. Hän totesi:
Ainoa asia, joka minua ilahduttaa lauluissa, on se, ettei minun tarvitse pelätä kuulevani niitä julkisesti.
- Serre chaude (Kasvihuone) käsittelee sanat ylittävää tunnetasoa. Se on eloisa laulu pianosäestyksen nopeine sykähtelyineen. Laulu sitoo tunnelmaltaan yhtenäisen sarjan yhteen lisäksi lainaamalla materiaalia aiemmin syntyneestä päätöslaulusta. Kasvihuoneen idea lienee ollut Chaussonin mielessä jo Wagnerin Wesendonck-laulujen osasta Im Treibhaus (Kasvihuoneessa). Chaussonin laulu onkin yhdistelmä ranskalaista ja saksalaista kulttuuria. Huippukohdassa kuullaan Tristan-sointu. Laulun musiikillinen proosa on suurenmoista. Teksti sisältää ydinsanan ennui säkeellä l’ennui d’un matelot dans le désert (Merimiehen ikävä autiomaassa)!
- Serre d’ennui (Ikävän kasvihuone) sisältää ajankohdan tuntemistavan tiivistymisen avaussäkeessä O cet ennui bleu dans le couer (Oi tätä sydämen sinistä ikävää). Laulu on, tekstiä seuraten, rauhallinen ja melodiassaan pidättyväinen; harmoniassa noonisointu on leimallinen.
- Lassitude (Väsymys) perustuu harmonialle, kromaattisille kuluille niin laulu- kuin piano-osuudessakin. Ennen laulun säveltämistä Chausson tutustui Musorgskin Boris Godunovin pianopartituuriin, mikä näkyy piano-osuudessa urkupisteiden käyttönä ja väliäänten unisonokulkuina, lauluäänessä puhemaisuutena.
- Fauves las (Väsyneitä petoeläimiä) on aika erikoinen laulu tekstinsä suhteen, ei mikään kevyt eläinkertomus: “Syntieni keltaiset koirat / vihani kierosilmäiset hyeenat / ja tasankojen paljaalla ikävällä / rakkauden nukkuvat leijonat!”
- Oraison (Rukous) on sarjan emotionaalinen huipentuma, kiihkeä, koraalimainen rukous lunastuksen puolesta es-mollissa. Tämä on Franckin oppilaan ja Wagnerin ihailijan suursaavutus.
Serres chaudes (”K[uumia k]asvihuoneita”, 1896)
O cet ennui bleu dans le coeur!/Oi tätä sinistä ikävää sydämessä!
Avec la vision meilleure,/paremman näyn kera,
Dans le clair de lune qui pleure,/kuutamossa joka itkee,
De mes rêves bleus de langueur!/kaipuun sinisistä unelmistani!
Cet ennui bleu comme la serre,/Tämä sininen ikävä kuin kasvihuone,
Où l’on voit closes à travers/jossa näkee läpi
Les vitrages profonds et verts,/paksujen ja vihreiden ikkunaruutujen,
Couvertes de lune et de verre ;/kuun ja lasin peittämien;
Les grandes végétations/valtavan kasvillisuuden,
Dont l’oubli nocturne s’allonge,/joiden öinen unohdus levittäytyy,
Immobilement comme un songe/liikkumattomana kuin uni
Sur les roses des passions;/intohimojen ruusuille;
Où de l’eau très lente s’élève/Jossa vesi nousee sangen hitaasti
En mélant la lune et le ciel/sekoittaen kuun ja taivaan
En un sanglot glauque éternel,/ikuiseksi merenvihreäksi nyyhkäisyksi,
Monotonement comme un rêve./yksitoikkoisesti kuin haave.
Myöhäiset sarjat ja laulut
Viimeisissä lauluissaan Chausson Faurén tavoin pelkisti tyyliään. Hän oli yhdistänyt musiikissaan Wagnerin, Franckin ja myös Debussyn vaikutuksen, mutta nyt hän vapautui omaksi itsekseen.
- Trois Lieder op. 27 (Kolme liediä, C. Mauclair/S. Faust, 1897) alkaa hidasliikkeisesti, jälleen väsymystä, tosin kuunvalossa kuvaavalla laululla Les heures (Tunnit). Pianossa esiintyy 170 kertaa a-sävel ajan kulkemisen symbolina.
- Chansons de Shakespeare op. 28 (Shakespeare-lauluja, ransk. Bouchor, 1890-97) eivät ole kovin osuvia, mutta neljästä laulusta lyhyt ja ytimekäs Chanson d’Ophélie (Ofelian laulu) kuvaa hyvin hahmoa.
- Deux poèmes op. 34 (Kaksi runoelmaa, Verlaine, 1898): La chanson bien douce (Hyvin hiljainen laulu) sopi hyvin Chaussonin sävelitettäväksi ja on eräänlainen teemalaulu, sillä hän saattoi jakaa tekstin totuuden L’ame qui souffre sans colère (Sielu joka kärsii vailla kiivautta). Laulu on perhemusiikkia, jonka Chausson omisti elämänohjeena tyttärelleen: “hyvyys on meidän elämäämme / vihasta ja kateudesta / ei jää mitään jäljelle kun kuolo on koittanut”. Musiikki etenee pehmeän rauhoittavana säestyksen 1/16-murtosointutoistojen ansiosta.
- Deux mélodies op. 36 (Kaksi melodiaa; Jounet, 1896): Cantique à l’épouse (Veisu aviovaimolle) on sydämellinen omistuslaulu onnelliselta mieheltä tämän vaimolle, aviorakkauden korkeaveisu. Chaussonin suosituin laulu Dans la forêt du charme et de l’enchantement (Hurman ja lumouksen metsässä, Moréas, 1898) on salaperäinen keiju- ja maahisaiheessaan ja sitä luonnehtivassa diskanttipitoisessa piano-osuudessaan, samalla kun ollaan lähellä Debussyä, joka omaksui Chaussonilta tämän painostavuutta luonnehtivan ilmaisutavan.
- Chanson perpétuelle op. 37 (Päättymätön laulu; Cros, 1898) syntyi alun perin lauluäänelle ja pienelle orkesterille, mutta sitä esitetään yleensä jousikvartetin ja pianon säestyksellä sekä myös pelkästään pianolauluna. Kyse on lähes kantaattimaisesta ja dramaattisesta kokonaisuudesta, jossa tilanteet vaihtuvat välisoittojen myötä, lajissaan harvinaisesta teoksesta ranskalaisessa laulukirjallisuudessa. Se on surullinen ja hienostunut, mennyttä rakkautta ja onnea kaipaava laulu, Rakkauden ja meren runoelman myöhäinen ja hieman pidättyväisempi vastine.
Lähteet
Bernac, Pierre 1978 [1970]. The Interpretation of French Song, engl. Winifred Radford. New York & Lodon: W. W. Norton Company.
Faure, Michel & Vincent Vivès 2000. Histoire et poétique de la mélodie française. Paris: CNRS Éditions.
Johnson, Graham & Stokes, Richard 2000, French Song Companion. New York: Oxford University Press.
Johnson, Graham 2001, The Songs of Chausson. Levyteksti. Hyperíon CDA67321/2.
Kimball, Carol 2005. Song. A Guide to Art Song Style and Literature. Milwaukee: Hal Leonard Corporation.
Le Roux, François & Romain Raynaldy 2004. Le chant intime. De l’interprétation de la mélodie française. Fayard.
Locke, Ralph P. 1986. Music, Musicians, and the Saint-Simonians. The University of Chicago Press.
Noske Frits 1970, French song from Berlioz to Duparc : the origin and development of the mélodie. Revised and by Rita Benton. New York: Dover.
Osborne, Charles 1974. The Concert Song Companion. A Guide to the Classical Repertoire. New York: A Da Capo Publications paperback.