Franz Schubert
15.11.2005 (Päivitetty 5.5.2020) / Murtomäki, Veijo

Schubert liedin luojana

Liedin historia itsenäisenä taidelajina alkaa oikeastaan vasta Franz Schubertista (1797–1828), jota ennen se oli ollut lähinnä seurallista musisointia: kotimusiikista tuli Schubertin sävellyksissä konserttilaulua.

Sanan ja musiikin ykseydestä syntyi uudella tavalla taiteellisesti mietitty eheä kokonaisuus.

Liedit osoittivat samalla Schubertin ylivertaisen kyvyn kirjoittaa melodioita, mikä on ylipäätään harvinainen ilmiö musiikinhistoriassa. Lied kattoi nyt koko inhimillisen tunneasteikon kirjon: ei liene sellaista mielialaa ja sen vivahdetta, joka ei olisi saanut spontaania ja täydellistä ilmausta Schubertin liedeissä.

Schubertin ilmaisuskaala ulottui yksinkertaisista kansanlauluista – mm. Heidenröslein, Der Lindenbaum (Lehmus), Die Forelle – romanttisen suloisiin ja melankolisiin liedeihin – Der Wanderer (Vaeltaja), Du bist die Ruh’ (Rauhain oot) – ja jopa deklamatorisiin, intensiivisiin ja dramaattisiin lauluihin, joita edustavat mm. Aufenthalt (Pysähdys), Der Atlas ja Die junge Nonne (Nuori nunna).

Schubert sävelsi kaikkiaan pitkästi yli 600 liediä. Niitä julkaistiin hänen elinaikanaan 187 eli enemmän kuin mitään muuta hänen viljelemäänsä lajia, poisluettuna tanssimusiikki, jota julkaistiin noin 200 kappaletta Schubertin eläessä. Jos otetaan huomioon duetot, melodraamat sekä teokset unisono-kuorolle ja neliääniset kuorot, laulujen määrä on 991.

Schubertin runoilijat

 

Lied lajina

Lied laajassa merkityksessä nimikkeenä ei tosin ole mikään musiikinlaji, kuten ei myöskään vaikkapa nimitys ’soitinkappale’: lied on kokoomakäsite mitä moninaisimmille ilmiöille ja lajeille. Liediksi voitiin yhtä hyvin nimittää sooloja, duettoja, kvartettoja tai kuoroja pianon (ja mahdollisesti obligato-soittimien) kera.

Tämän käytännön mukaisesti liedin alalajeja ovat muun muassa:

• arietta
• arioso
• aaria
• resitatiivi
• cavatina
• canzone
• chanson
• chansonette
• romanssi
• oodi
• hymni
• balladi
• kantaatti
• kohtaus (scena, scèn) jne.

Voidaan tosin erottaa myös ’lied’ ideaalityyppinä (lied suppeassa, Goethen tarkoittamassa mielessä), jolla on korostetun lyyrinen ja yksinkertainen, kansanlaulunomainen luonne.

Schubertin liedin idea

Onkin ilmeistä, että Schubertille liedin idea väikkyi siinä, miten oli mahdollista yhdistää säkeistöperiaate, joka käy helposti yksitoikkoiseksi ja vaarantaa liedin taideluonteen, läpisävellettyyn muotoon, jossa on taasen vaarana sortuminen musiikilliseen detaljimaalailuun.

Lied kieppuu kahden periaatteen, säkeistölaulun ja läpisävelletyn laulun välillä. Aikalaiset totesivat Schubertin lauluista seuraavaa: ”Hra Fr. S. ei kirjoita mitään varsinaisia liedejä eikä tahdo sellaisia kirjoitakaan, vaan vapaita lauluja, usein niin vapaita, että niitä voi nimittää hätätilassa kapriiseiksi tai fantasioiksi.” (AMZ, 1824.) Ja myös: ”Hän on vähemmän omiaan säveltämään varsinaisia liedejä kuin läpisävellettyjä kappaleita.” (AMZ, 1826)

Schubertin elinikäinen ystävä Joseph von Spaun totesi puolestaan: ”Tässä lajissa [= laulussa] hän on ylittämätön, suorastaan saavuttamaton. Jokainen hänen lauluistaan on runo runoon, jonka hän sävelitti. Kukapa, jolla oli hyvä onni kuulla jokin hänen suurimmista lauluistaan, ei muistaisi, miten musiikki teki tutusta runosta aivan uuden, miten se yhtäkkiä paljasti itsensä ja tunkeutui mielen syövereihin.”

Säkeistölauluja

Säkeistölaulujakin Schubertilta löytyy runsaasti: Das Wandern (Vaellus), Des Müllers Blumen (Myllärin kukat), Ungeduld (Kärsimättömyys). Tyypillinen säkeistölaulu on esimerkiksi Morgengruß (Aamutervehdys) Die schöne Müllerin -sarjasta, jonka lauluista kahdeksan noudattaa säkeistöllisyyttä:

Nelitahtisen alkusoiton jälkeen laulun melodia on herttainen. Sen alun suurseksti-hyppy kuvaa aamuisen auvoista mielentilaa; se laajenee päätössäkeessä septimiksi. Harmoniassa ilmaantuu kolmannessa säkeessä basson kromaattinen appoggiatura, joka maalannee levotonta kysymystä. Neljännessä säkeessä basson kromaattinen lasku on vahva ele, jossa kysymysten huolestuneisuus kasvaa; musiikki soi katkeran suloisena. Päätössäkeen säestyskuvio viittaa vaeltamisen jatkumiseen.

Schubert sävelsi yhtä lailla varioituja säkeistölauluja.Laulussa Tränenregen (Kyynelsade) neljännen säkeistön mollimuunnos ja melodian osin uusi linja liittyy kyyneliin puhkeamiseen, mistä seuraa muoto A–A–A–A1(tai B). Laulussa Du bist die Ruh’ viimeinen säkeistö on haltioituneen huipentava ja tuottaa kokonaismuodoksi ryhmittelyn A–A–A1 tai peräti A–A1–B, sillä 3. säkeistössä vain kadenssiin vievä loppukuvio on sama:

Muodoilla kokeilu

Liedin kannalta keskeinen merkitys oli jo nuoren Schubertin keksinnöllä, liedillä Gretchen am Spinnrade (Margareta rukin ääressä, op. 2, 1814) Goethen Faustuksen tekstiin. Se on varioidun säkeistölaulun ja syklisen suunnitelman yhdistelmä, rondomainen rakenne kertosäkeen kera Ar–B–Ar–C–Ar–D+E–ar. Se on toki sisäistynyt kuva, mutta luonteeltaan pikemminkin kohtaus tai monologi kuin kansanlaulumaisen “liedmäinen”.

Margaretan kehruulaulun suomennos (Veijo Murtomäki):

Schubert teki tekstiin pari ratkaisevaa muutosta: hän toisti päähenkilön hurmiota kuvaten viimeisen säkeistön ja lisäsi vielä loppuun kertosäkeistön (kaaviossa: Ar) alun (ar). Lisäksi kaksi viimeistä säkeistöä lauletaan yhteen, joten niistä syntyy pitkä nouseva kaari, joka huipentuu viimeisen säkeistön toistossa melodian korkeimmalla a2-sävelellä.

Pianon jatkuva kuviointi, joka keskeytyy vain laulun puolivälin jälkeen sanalla “Kuß!” (suudelma), kuvaa paitsi rukin hyrräystä, myös tunteen levottomuutta.

Lyyrisyydestä eeppisyyteen

Useissa Schubertin liedeissä on toki lyyrinen, ”liedmäinen” sävy, mutta yhtä monissa siitä ei tietoakaan. Esimerkiksi Gruppe aus Tartarus (Tartarus-ryhmä) on läpisävelletty, neljästä eri jaksosta koostuva (ABCD) lyyris-eeppinen kohtaus, Prometheus resitaatio, L’incanto degli occhi (Silmäin mahti) kepeä arietta, Erlkönig (op. 1, 1815) balladi.

Doppelgänger (Kaksoisolento) ja Leiermann (Kampiliiran soittaja) ovat lopulta yksinkertaisesti nerokkaita, mihinkään lajiin kuulumattomia taidelauluja, joissa Schubert on etääntynyt mahdollisimman kauan ”liedmäisyydestä”.

Lied-esityksessä erotuksena balladista, jossa laulajalla on kertojan ote ja kuulijat täysin välttämättömiä, ja aariasta, jossa rooliote hallitsee, on etualalla ”lyyrinen minä”, joka ei ole välttämättä empiirinen persoona mutta joka antaa satunnaisten kuulijoiden osallistua esitykseen.

Schubertin kolme kautta

Schubertin laulutuotannossa ei ole havaittavissa varsinaista kehitystä, vaan jatkuvaa kiertelyä samojen teemojen ja kysymysten ympärillä. Niinpä ei ole kysymys kehityskausista vaan kronologisista vaiheista.

1. Varhaiskauteen (1811–) kuuluu balladeja ja noin 200 muuta laulua. Schubert “ahmi päiväkausia” tuolloin Zumsteegin balladeja. Schillerin ohella hän sävelsi muun muassa Klopstockin, Claudiuksen ja Höltyn runoja, vähitellen myös Goetheä, mikä vei säveltämistä romanttisen pianolaulun suuntaan. Muunneltu säkeistölaulu oli etualalla. Schubert irtautui 1816 laulukoulu-traditiosta ja siirtyi uuteen kauteen; Der Wanderer (1816) on siirtymäteoksia.
2. Romanttinen keskikausi (1817–) liittyy romanttisen runouden suosimiseen, muun muassa Mayrhoferin ja Claudiuksen teksteihin. Lauluissa korostuivat vaeltaja- ja kuolema-ajatukset: Der Jüngling und der Tod (Nuorukainen ja kuolema) ja An den Tod (Kuolemalle). Schubert alkoi valita tekstejään huolellisemmin ja tarttui muun muassa F. Schlegelin, Petrarcan, Novaliksen (Hymnen, Hymnejä), Tieckin (Abend, Ilta) ja Uhlandin teksteihin. Vuosi 1821 oli taas “Goethe-vuosi”, jolloin syntyivät Mignon- ja West-Östliches Divan -laulut. Säkeistölaulujen paljous on yllättävää. Die schöne Müllerin päättää kauden.
3. Myöhäinen kausi alkoi 1824, kun Schubert jatkoi taas laulusäveltämistä. Runoilijoita olivat Schulze, Scott, Seidl, Shakespeare, Rochlitz, Rellstab ja Heine. Muunteleva säkeistölaulu on pääperiaate, mutta melodia vapautuu välillä resitatiiviksi. Runous, laulu ja piano-osuus sulautuvat uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Huipennuksen muodostavat laulusarjan Winterreise lisäksi Schwanengesangin Heine-laulut.

Liedien musiikki

Melodisen ilmeikkyyden ohella Schubertin lauluille tunnusomaista on sensitiivisyys harmonisia värejä kohtaan: yksittäiset kromaattiset sävelet, muunnesoinnut, duurimollivaihtelut ja modulaatiot medianttisävellajeihin ovat aina merkittäviä, tekstiin liittyviä tapahtumia.

Piano-osuudet perustuvat usein figuuriin, liikekuvioon, joka on tekstin inspiroima ja liittyy lisäksi laulun yleistunnelmaan: rukin pyörintä laulussa Gretchen am Spinnrade, aaltojen liike laulussa Auf dem Wasser zu singen (Vesillä laulettavaksi), itsepäinen puro laulussa Wohin? (nro 2 sarjasta Die schöne Müllerin), iloinen soinnun murtaminen Schwanengesang-laulussa Liebesbotschaft (Lemmenviesti).

Schubertin liedissä on usein tietty klassinen, pidättyvä, äärimmäisyyksiä kaihtava sävy. Lauluäänen sekä pianon kesken vallitsee tasapaino, eikä piano nouse liikaa esille. Niiden ohella löytyy oopperamaisia kohtauksia, joissa piano tavoittelee orkestraalisia tehoja.

Schubertin lempilaulaja vuodesta 1817 eteenpäin olikin oopperabaritoni Johann Michael Vogl (1768–1840), joka lisäsi mielellään koristeita melodioihin. Schubert sanoi kirjeessään (1825), että ”tapa, jolla Vogl laulaa ja se miten minä säestän ikään kuin olisimme yhtä sillä hetkellä, on jotain aivan uutta ja ennenkuulematonta ihmisille”.

Schubertin tunteneen Leopold Sonnleithnerin, joka oli juristi ja amatöörimuusikki, mukaan Vogl painotti laulussaan säveltäjän vaatimaa deklamaatiota, mutta että

hän ei ollut varsinaisesti taidelaulaja. Hän oli onnellinen luonnonlaulaja, jolla oli miellyttävä sointi äänessä ja joka esiintyi tunteikkaasti ja puhuttelevasti. Mutta varsinaisesta äänenmuodostuksesta tai koulutuksesta hänellä ei ollut pienintäkään ideaa. Hän toi esiin monet Schubertin laulut sykähdyttävästi, syvästi kouraisevasti, joskin ilmeisellä kohtuuttomuudella ja omahyväisyydellä. (Deutsch 1947.)

Schubertiadit

Schubertin ystävät, joista tärkeimpiä oli Franz von Schober, järjestivät pieniä valitun asiantuntijajoukon yhteisistuntoja, joissa Schubert esitteli uusia sävellyksiään. Näitä kokoontumisia ruvettiin nimittämään poliittisista varovaisuussyistä “Schubertiadeiksi”.

Schubertiadi-ystäviä olivat Schoberin ja Voglin lisäksi mm. runoilijat Johann Mayrhofer, jonka 47 runoa Schubert sävelsi, Theodor Körner, libretisti Eduard von Bauernfeld, dramaatikko Franz Grillparzer, kumouksellinen Johann Senn sekä maalarit Moritz von Schwind ja Leopold Kupelwieser, jotka ikuistivat kokontumisia kuvissaan.

Tammikuussa 1821 kokoontui yhteen Schoberin luona “14 hyvää tuttua, henkeviä miehiä”: “Schubert itse soitti ja lauloi joukon ihania laulujaan, minkä jälkeen juotiin punssia”. Myöhemmin myös Vogl lauloi, kun Schubert ei kyennyt siihen enää itse. Musiikkipidot jatkuivat alkuvuoteen 1828 saakka, ja niissä sai ensiesityksensä moni Schubertin sävellys.

Schubert oli keisaria kannattava patriootti, joka Itävallan Ranskasta vapautumisen jälkeen sävelsi tilanteen mukaisia teoksia: Auf den Sieg der Deutschen (Saksalaisten voitolle, 1812) ja Die Befreier Europa’s in Paris (Euroopan vapauttaja Pariisissa, 1814). Silti hän ei iloinut Metternichin valvonnasta. Vuoden 1815 jälkeen hänen poliittinen ajattelunsa vahvistui opiskelijoiden kanssa seurustelun vuoksi.

Liedejä

Tunnetuimpia Schubertin erillisiä lauluja ovat:

• Erlkönig op. 1 (Keijukaiskuningas, 1815) Goethen tekstiin (1782), joka on peräisin Goethen näytelmästä Die Fischerin (Kalastajatar). Ennen Schubertia sen olivat jo säveltäneet C. Schröter, Andreas Romberg, J. F. Reichardt, Zelter, Gottlob Bachmann, August Herder ja Bernhard Klein, Schubertin jälkeen mm. Loewe ja Spohr.
• Heidenröslein op. 3 (Niittyruusunen, 1815) on Herderin julkaiseman kansanrunon pohjalta Goethen uudelleenrunoilema (1771) kolmisäkeistöinen balladimainen runo, jonka Schubert sävelsi kansanlaulun koruttomassa hengessä. Laulun suosio on alkanut vasta paljon säveltäjän kuoleman jälkeen.
• Der Wanderer (Vaeltaja, 1816) G. Ph. Schmidt von Lübeckin tekstiin (1808). Schubert teki laulusta kolme eri versiota. Tekstin sävelsi ennen Schubertia Anselm Hüttenbrenner. Sävellys oli Erlkönigin ohella Schubertin menestynein laulu, joka tuotti kustantajalle 1821-60 yli 27 000 floriinia! Schubert perusti laulun säkeelle Die Sonne dünkt mich hier so kalt (Aurinko tuntuu minusta täällä niin kylmältä) myöhemmin Wanderer-fantasiansa pianolle (1822).
• Der Tod und das Mädchen (Kuolema ja tyttö, 1817) Matthias Claudiuksen tekstiin (1770-luku) on kaksisäkeistöinen, jambinen “rooliruno”. Schubert käytti laulua d-molli-jousikvartettonsa (1824) hitaan osan variaatioteemana. Laulu oli niin suosittu, että Josef von Spaun kirjoitti sille vastineeksi runon Der Jüngling und der Tod, jonka Schubert myös sävelsi kaksi kertaa.
• An die Musik (Musiikille / Säveltaiteelle, 1817) Schubartin tekstiin on olemassa Schubertin neljänä puhtaaksikirjoituksena, mikä viittaa laulun tunnettuuteen 1820-luvun lopulla. Se painettiin 1827.
• Die Forelle (Forelli, 1816–21) Schubartin runoon (1782) on säilynyt Schubertilta viitenä eri versiona, joista vain viimeisessä on alkusoitto. Schubert jätti säveltämättä Schubartin runon viimeisen eli neljännen säkeistön. Runo on täydellisessä muodossaan kertomus nuoren tytön joutumisesta viettelijän kynsiin. Lisäksi runo sisältää allegorian: forellin päätyminen kalastajan koukkuun liittyy Metternichin salaisen poliisin urkkimis- ja vangitsemistoimintaan, joka kosketti myös Schubertia ja hänen lähipiiriään. Laulun musiikki viittaa Beethovenin Coriolanus-alkusoittoon. Säveltäjä käytti laulua Forelli-kvintettonsa (1819) muunnelmaosan teemana.
• Ave Maria. Ellens dritter Gesang (Ollos tervehditty Maria. Ellenin kolmas laulu; 1825) perustuu Walter Scottin romaaniin The Lady of the Lake (1810). Schubertin hurskas Maria-hymni sisältyy laulukokoelmaan Sieben Gesänge aus Walter Scott’s Fräulein vom See op. 52 (Seitsemän laulua Walter Scottin Järvenneidosta). Laulun suursuosio on siitä tehtyjen lukemattomien sovitusten ansiota.
• Der Hirt auf den Felsen (Paimen kalliolla, 1828) Wilhelm Müllerin tekstiin on kolmiosainen laaja konserttiaaria tai scena, kohtaus, klarinettiobligaton kera, Schubertin viimeisiä sävellyksiä. Kokoonpanoltaan harvinaisen laulun sisarteos on Auf dem Strom (Virralla, 1828) käyrätorven ja pianon kera.

Laulusarjoja

Schubert teki Wilhelm Müllerin (1794–1827) runoihin (1821, 1824) kaksi laulusarjaa. Ne ovat eräänlaisia pienoisnäytelmiä tai monodraamoja tekstin, laulun ja pianon keinoin. Subjektina toimii romanttinen antisankari, jonka kokemukset ja tuntemukset, rakkauden pettymys ja kuoleman odotus, sitovat laulut temaattisesti yhteen oikeiksi sarjoiksi.

Kaunis myllärintytär

Syntytausta

Die schöne Müllerin -sarjassa (Kaunis myllärintytär, 1823) on 20 laulua. Sen eräänä herätteen antajana toimi Paisiellon ooppera La molinara (Mylläritär). Sarja alkaa optimisesti, kunnes luovuttaminen on väistämätöntä. Joki on kokonaisuutta yhdessä pitävä voima, miehen elämänvirta, jonka varrelta hän löytää rakkaan, ilman vastarakkautta, ja johon hän lopuksi hukuttautuu. Sarjan ‘henkilöitä’ ovat nuori mylläri, kaunis tyttö, metsästäjä ja joki. Aito kansanomaisuus yhdistyy sarjassa pateettiseen tunneilmaisuun.

Müller kuului Berliinissä ystäväpiiriin, joka kokoontui salaneuvos F. v. Stägemannin kotona; muita taiteilijoita joukossa olivat muun muassa säveltäjä Ludwig Berger, maalari Wilhelm Hensel ja runoilija Clemens Brentano. Eräänä joulukuun iltana 1816 he saivat ajatuksen improvisoida rokokoo-henkisen paimennäytelmän, johon he kirjoittivat tekstit laulunäytelmien tyyliin; tosin näytelmän henkilöiksi valittiin paimenien sijaan aatelimies, metsästäjä, puutarhuri, nuori miesmylläri ja myllärintytär. Tarinassa myllärintytär ei rakastu aateliseen vaan mylläriin, kunnes metsästäjä ilmaantuu ja vie voiton. Mylläri hukuttautuu, ja kun neito saa tietää tästä, hän katumuksessaan tekee saman. Metsästäjä tulee paikallle, ja kun hän huomaa tapahtuneen, puhaltaa hän jäähyväissävelet torvestaan.

Berger sävelsi laulunäytelmän runoista parhaat, ja niiden joukossa oli viisi Müllerin runoa. Myöhemmin hän ehdotti Müllerille runosarjan tekemistä aineistosta. Näin syntyi kokoelma Sieben und siebzig Gedichte aus den hinterlassenen Papieren eines reisenden Waldhornisten (77 runoa erään kiertelevän käyrätorvensoittajan jälkeenjääneistä papereista, 1821), jonka avaa 23 runon sarja Die schöne Müllerin. Toinen kokoelman osa julkaistiin 1824, ja siihen sisältyi Die Winterreise.

Müller toivoi hartaasti, että joku säveltäisi runosarjat. Bernard Josef Klein sävelsikin pari runoa, minkä lisäksi Müller omisti toiveikkaasti toisen osan Carl Maria von Weberille, mutta turhaan. Vasta kun Schubert löysi sattumoisin 1823 ystävänsä pöydältä ensimmäisen runokokoelman alkoi tapahtua, ja Müller pääsi historiaan Schubertin ansiosta.

Schubertin sävellys

Schubert jätti säveltämättä Müllerin prologin ja epilogin sekä kolme muuta runoa, jotka hidastavat tapahtumien kulkua ja ovat toisteisia. Tosin 1800-luvulla esityksissä oli tapana lausua säveltämättä jääneet runot, ja muuan Ludwig Stark täydensi 1870 laulusarjan omilla Müller-sävelityksillään. Kun Wagner vaati, että lausunta on poistettava musiikkiesityksistä, laulusarja unohdettiin vuosikymmeniksi. Sarjan ensimmäinen varmuudella tiedetty esitys on vuodelta 1856, baritoni Julius Stockhausenin toimiessa laulajana.

Schubert käyttää omissa sävellyksissään puhdasta tai muunnettua säkeistöperiaatetta sekä läpisäveltämistä ja kertosäemuotoa (nro 7). Lauluja yhdistää puroa symboloiva 1/16-liike (toisinaan trioloituna) piano-osuudessa, joka häipyy ainoastaan keskimmäisissä lauluissa (nrot 7–14), jotka muodostavat sarjan toiveikkaan onnellisen vaiheen, sekä päätöksessä (nro 20).

Sävellajien sarja on seuraava: B-G-C-G-a-H-A-C-A-A-D-B-B-c-g/G-h-H/h-e-g/G-E. Molli- ja duurimuunnoksilla on tehtävä tekstin heijastajana: lauluissa Eifersucht und Stolz ja Der Müller und der Bach vaihtavat avauksen g-mollin G-duuriin. H-mollin- ja duurin suhde lauluissa Die liebe Farbe ja Die böse Farbe on kuvaavaa. Keskivaiheen toiveikkuutta maalaa duurisävellajien ketju.

Sarjan osat

Talvinen matka

Die Winterreise (Talvinen matka, 1827) on 24 laulun sarja, joka on Schubertin järkyttävimpiä teoksia kuoleman, talven ja ulkopuolisuuden kuvauksineen. Schubert itse piti sarjan osia parhaina lauluinaan. Niiden paatos ja syvällisyys on harvinaista. Varikset raakkuvat ja koirat haukkuvat yksinäiselle kulkijalle, jolla on takanaan hylätty rakkaus, kun tyttö oli valinnut rikkaamman sulhon. Kulkijaa vainoavat kohmetus ja talvimyrskyt; toivoa ei ole, vain pettymys ja lähteminen ovat väistämättömiä, ja onnelliset muistot sammuvat nopeasti.

Talvinen matka ei ole yhtä lailla kerronnallisesti kiinteä kokonaisuus kuin Kaunis myllärintytär; laulujen järjestys voisi olla toisenlainenkin ilman suurempia ongelmia. Laulut ovat muunnettuja säkeistölauluja, ABA-muotoisia ja pari niistä on yksisäkeistöisessä muodossa (Täuschung ja Der stürmische Morgen). Piano-osuudessa ei ole enää mitään vain säestävää, se on yhtä laulun ja tekstin kanssa.

Sarjan laulujen sävellajijärjestys on seuraava: d-a-f-c-E-e-e-g/G-h-c-A/a-h-Es-c-c-[es/]Es-D-d-A-g-F-g-A-a. Mollisävellajit vallitsevat, ja kun duurisävellaji ilmaantuu positiivisen muiston vuoksi (nro 5), se muuntuu seuraavassa laulussa (nro 6) sitäkin katkerammaksi molliksi. Virralla-laulussa taas keskivaihe muuntuu E-duuriin, kun puhutaan rakkaan nimen kaivertamisesta jne. Tunnelmanvaihdoksen vuoksi myös aloituksen duuri voi mollittua (nro 19) tai päinvastoin (nro 8). Postin aiheuttama ilonpilkahdus ja Es-duuri (nro 13) saavat heti jatkeekseen kaksi c-molli-laulua. Es- ja D-duuria häiritään eri tavoin lauluissa 16-17, samoin F- ja A-duuria lauluissa 21 ja 23; Tauschung-laulun A-duuri on vain harhaa.

1. Gute Nacht (Hyvää yötä)
2. Wetterfahne (Tuuliviiri)
3. Gefrorene Tränen (Jäätyneitä kyyneleitä)
4. Erstarrung (Kohme)
5. Lindenbaum (Lehmus)
6. Wasserflut (Tulva)
7. Auf dem Flusse (Virralla)
8. Rückblick (Katse taaksepäin)
9. Irrlicht (Virvatuli)
10. Rast (Lepo)
11. Frühlingstraum (Kevätunelma)
12. Einsamkeit (Yksinäisyys)
13. Die Post (Posti)
14. Der greise Kopf (Harmajapää)
15. Die Krähe (Varis)
16. Letzte Hoffnung (Viimeinen toivo)
17. Im Dorfe (Kylässä)
18. Stürmischer Morgen (Myrskyinen aamu)
19. Täuschung (Harhakuvitelma)
20. Wegweiser (Tienviitta)
21. Das Wirtshaus (Majatalo)
22. Mut (Rohkeutta)
23. Nebensonnen (Aaveaurinkoja)
24. Leiermann (Kampiliiransoittaja)

Schwanengesang

Schwanengesang (Joutsenlaulu, 1828) ei ole laulusarja, vaan jälkeen jääneiden laulujen kokoelma, joka sisältää 14 laulua. Kokoelman aloittaa seitsemän Rellstab-laulua, joista tunnetuin on Ständchen (Serenadi). Erillinen Die Taubenpost (Kyyhkyspostia, Seidl), Schubertin viimeinen sävellys, lauletaan osana laulukokoelmaa, sillä kustantaja liitti sen julkaisuunsa, jolle se antoi myös sen nimen. Kokoelman loput laulut Heinen runoihin ovat mestarillisia:

• Der Atlas (Atlas) on ankara Atlaksen kohtalon muotokuva orkestraalisine tremoloineen ja aloituksen Beethoven-muistumineen (bassoaihe).
• Ihr Bild (Hänen kuvansa) on askeettisuudessaan, laulun ja pianon unisonoissaan vaikuttava laulu, jossa modulaatio alennetulle kuudennelle asteelle (Ges-duuri b-mollissa) valmistellaan hyvin.
• Das Fischermädchen (Kalastajatyttö) on ratsastusrytminen ja toiveikas laulu, jossa rakkauden mahdollisuus kuvataan idyllisenä.
• Die Stadt (Kaupunki) on lähes varhaisromanttinen kuva, jossa aavekaupunkia maalataan pianissimoilla ja salaperäisesti häilähtävällä vähennetyllä nelisoinnulla, joka saa kappaleessa lähes toonikasoinnun aseman.
• Am Meer (Meren rannalla) on jännittävä laulullisen ja resitatiivimaisuuden yhdistelmä. Rakkauden päättymiseen liittyy soinnullinen huokaus, kun ylinouseva sekstisointu purkautuu suoraan C-duuri-toonikaan.
• Doppelgänger (Kaksoisolento) on nerokas kauhuromanttinen monologi. Pianon pitkiä sointuja vasten laulu kertoo karmaisevasta kohtaamisesta. Piano-osuus perustuu lähes passacagaliamaisesti toistuvaan neljän soinnun sarjaan, jonka unisonossa kulkevat ääriäänet muodostavat ristiaiheen (h-ais-d-cis).

Lähteet

Takaisin ylös