Siirry sisältöön

Englanti ja Yhdysvallat: balladi ja taidelaulu
17.7.2014 (Päivitetty 10.5.2020) / Murtomäki, Veijo

Englanti

1790-luvulla englantilainen laulu alkoi muuttua teatteri- ja puutarhaviihdytyksestä intiimimmäksi canzonetta-tyyppiseksi pianolauluksi. Tärkeimpiä nimiä tässä vaiheessa olivat Stephen Storace (1762–1796) kokoelmallaan Eight Canzonetts, with an Accompaniment for a Piano Forte or Harp (1782) ja Joseph Haydn lauluillaan Original Canzonettas (1794–5).

Thomas Attwood (1765–1838) oli englantilaisen taidelaulun uranuurtaja: laulut Walter Scottin balladikokoelmaan The Lady of the Lake (1810) – Boat Song, Coronach, Ave Maria – sekä Thomas Mooren tekstiin Lalal Rookh (1817) ovat hienoja saavutuksia. John Clarke-Whitfeld (1770–1836) sävelitti koko The Lady of the Lake -kokoelman, joka antoi innoitusta myös Rossinin ja Donizettin oopperoille (Donna di lago, Lucia di Lammermoor) ja Schubertin laulutuotannolle (kolme ”Ellen-laulua”). George Pinto (1785–1806) julkaisi Six Canzonets, with an Accompaniment for the Piano Forte (1804), postuumisti ilmestyi kokoelma Four Canzonets and a Sonata (1808).

Henry Bishop (1786–1855) oli usein oopperoista irrotetuilla lauluillaan, kuten Home, Sweet Home (1823), tässä tapauksessa amerikkalaisen John Howard Paynen oopperasta Clari, Maid of Milan sovitetulla laulullaan, äärimmäisen suosittu säveltäjä. (kts. nuottiesimerkki ohessa). Bishop sävelsi ja sovitti yhteensä 120 näyttämöteosta ja oopperaa, joista Shakespearen The Comedy of Errors -näytelmään tehdystä koloratuuriaariasta ”Lo, Here the Gently Lark” (1819) tuli myös suurmenestys.

Ongelmana Englannissa ja Yhdysvalloissa oli laulukulttuurin kannalta se, että pianolaulu koettiin pitkään kotoisaksi amatöörimusisoinnin lajiksi. Thomas Attwoodin, John Clarke-Whitfeldin, Geor Frederick Pinton ja Samuel Wesleyn lauluja ei pidetty 1823 edes mainitsemisen arvoisina. ”Olohuone-balladi” oli tarkoitettu kaupallisista syistä amatöörille, joka saattoi ostaa sen pianosäestyksen kera. Stephen Foster (1826–64) oli sen tunnetuin nimi molemmin puolin valtamerta. Lisäksi ilmestyi kansallisia ja eksoottisia (kelttiläisiä, heprealaisia) laulukokoelmia, tunnetuimpana Thomas Mooren Irish Melodies (1807–34). Mannermaisen kaltainen taidelaulukulttuuri jäi syntymättä osin kustantajien vuoksi, osin koska pianolaulu yhdistettiin vähemmän vaateliaaseen balladiin.

Vähitellen tuli tavaksi lähettää säveltäjänalkuja opiskelemaan Saksaan: ensin Charles Neate (1784–1877) ja Cipriani Potter (1792–1871). Potterin oppilaan, William Sterndale Bennettin (1816–75) ystävyys Mendelssohnin ja Schumannin kera tuotti opukset 23 (1852) ja 35 (1856), joissa saksalaisen liedin vaikutus on tuntuvilla.

Henry Hugo Pierson (1816–73) opiskeli yksityisesti Saksassa (1839–44) ja jäi sinne, mikä aiheutti torjunnan Englannissa. Hän julkaisi noin 100 laulua mm. Byronin, Shelleyn ja Burnsin runoihin, usein sekä englantilaisiin että saksalaisiin teksteihin. Hän sävelsi rohkeasti ja vapaasti, etenkin soinnullisesti; monet lauluista ovat erinomaisia. Hän laati myös keskiaikaisia ritariballadeja erillään olohuoneballadeista.

Arthur Sullivan (1842–1900) sävelsi laulunsa varhain ja ne ovat pääosin Mendelssohn-tyyppisiä. Hän sävelsi ensimmäisen englantilaisen laulusarjan The Window, or The Songs of the Wrens (Tennyson, 1869).

Vähitellen ilmaantui naispuolisia laulusäveltäjiä Mendelssohn-stipendin ansiosta. Maude Valérie White (1855–1937) sävelsi oivallisia saksankielisiä lauluja ja julkaisi kokoelman Album of German Songs. Liza Lehmann (1862–1918) julkaisi ensiksi kaksi kokoelmaa saksaksi, mutta sitten hän siirtyi englannin käyttöön; suurin saavutus on laulusarja In memoriam (Tennyson, 1898).

John Barnett (1802–90), Michael William Balfe (1808–70), Edward James Loder (1813–65) ja George Alexander Macfarren (1813–87) olivat englantilaisen romanttisen oopperan johtohahmoja, jotka sävelsivät myös sievoiset määrät balladeja. Macfarrenilta muistetaan erityisesti Pack Clouds away (Heywood) sekä The Widow Bird (Shelley). John Liptrot Hatton (1809–86) julkaisi kokoelman englantilaisia lauluja (1850). Viktoriaanisissa kodeissa laulettiin myös hengellisiä lauluja, joiden parissa kunnostautui kirkkomuusikko Samuel Sebastian Wesley (1810–76) esimerkiksi kokoelmallaan Sacred Songs (1851).

Parry, Stanford ja kansallinen sävellyskoulu

Parivaljakko Charles H. H. Parry (1848–1918) ja Charles Villiers Stanford (1852–1924) loi englantilaislaulun kukoistuksen. Vaikka Brahmsin vaikutus oli tuolloin tuntuva, se ei estänyt heidän oman persoonallisuutensa läpilyömistä. Parry sävelsi Saksassa Four Sonnets of Shakespeare englantilaisiin ja saksalaisiin sanoihin (1873–82), Stanford Reinecken ohjauksessa Heine Lieder op. 4 ja op. 7.

Parry teki laulusäveltämisestä toimintansa keskeisen alueen: hän sävelsi 12 kokoelmaa English Lyrics (1885–1918), ja lähestyi paikoin Wolfia. Hänen originaaleimpia luomuksiaan on Lay a Garland on my Hearse (1902) em. kokoelman viidennestä sarjasta:

Stanford kunnostautui monella alueella ja sävelsi mestarilaulunsa La Belle Dame sans merci (”Armoton kaunotar”) jo 1877. Stanford omistautui myös kotimaansa Irlannin kansanlauluille kokoelmillaan Songs of Old Ireland (1883) ja Irish Melodies op. 60 (1895). Arthur Somerwell (1862–1937) kunnostautui laulusarjan alueella, joita hän kirjoitti viisi, tärkeimpänä Maud (Tennesy, 1898).

1900-luvun vaihteen molemmin puolin Englantiin muodostui vahva kansallinen sävellyskoulu edustajinaan Edward Elgar (1857–1934), osin ranskalaisuudesta ammentava Frederick Delius (1862–1934), Ralph Vaughan Williams (1872–1958) ja jo impressionismia hyödyntävä Cyrill Scott (1879–1970). Williams haki innoitusta vanhoista englantilaisista kansanlauluista ja sävelsi sarjan Songs of Travel (Stevenson, 1905). Tenorille, jousikvartetille ja pianolle valmistui kuusiosainen sarja On Wenlock Edge (A. E. Housman, 1911).

Roger Quilter

Quilter (1877–1953) sävelsi 112 laulua yhä melko perinteistä sävelkieltä seuraten. Hän piti englantilaisesta runoudesta Shakespearesta Blakeen, Shelleyhin ja Tennysoniin. Lauluissa melodinen ilmaisu on pääosassa, ja harmonia palvelee sitä. Laulusarjaa To Julia op. 8 (Robert Herrick, 1906) on pidetty ”täydellisenä englantilaisena sävelityksenä täydellisiin englantilaisiin teksteihin”. Ohessa laulu op. 3/2 (Tennyson, 1905):

 

John Ireland (1879–1962) oli taitava ja sensitiivinen laulusäveltäjä, jonka musiikki pyrki symbolistiseen ilmaisuun ja tunteen tavoittamiseen yhdeksässä laulusarjassaan, joita ovat mm. Songs of a Wayfarer ja The Land of Lost ContentGeorge Butterworthin (1885-1916) laulut sijaitsevat Vaughan Williamsin läheisyydessä; ne ovat taidokkaita miniatyyrejä. Hänet muistetaan parhaiten kahdesta A. E. Housman -laulusarjastaan: Eleven Folk Songs from Sussex sekä Love Blows as the Wind Blows (1914).

Yhdysvallat

Amerikkalainen soolaulu oli vielä enemmän saksalaisvaikutteista. Sen hegemonia alkoi, kun Richard Willis (1819–1900) matkusti 1841 Leipzigiin. Muita tämän vaiheen säveltäjiä olivat John K. Paine (1839–1906), Dudley Buck (1839–1909), Homer Bartlett (1846–1920) ja George Chadwick (1854–1931). George F. Bristow (1825–98) julkaisi amerikkalaisittain kotimaisia lauluja.

Edward Macdowelliin (1861–1908) vaikutti (1879-88) Saksassa ennen muuta Raff. Ensimmäiset laulut valmistuivat saksalaisiin teksteihin. Kokoelmassa Six Love Songs op. 40 (1890) hän pääsi englantilaisen laulusäveltämisen tielle ja oli samalla ensimmäinen amerikkalaissäveltäjä, joka nousi kuuluisuuteen myös Euroopassa. Hän sävelsi monia hienoja lauluja kokonaisuuksien osina: Long Ago op. 56/1 ja Fair Springtide op. 60/2.

Stephen Collins Foster (1826–64) sävelsi liki 200 suosikkilaulua ja keräsi niillä sievoisen elannon. Tunnetuimpia sävelmiä ovat käytännössä kansanlaulun statuksen saavuttaneet ”Oh! Susanna”, ”Beautiful Dreamer” ja ”Jeanie with the Light Brown Hair”. Niiden suosio perustui kansakunnan oman musiikin kaipuuseen ja osui yksiin myös negrospirituaalien tulon kanssa.

Harry Thacker Burleigh

Burleigh (1866–1949) tuli tunnetuksi ennen muuta negrospirituaalien ”pelastajana” ja sovittajana. Hän oli afrikkalais-amerikkalainen säveltäjä ja erinomainen laulaja. Opinnot New Yorkin konservatoriossa (1892-) veivät hänet yhteen Dvořákin kanssa, mikä vaikutti ”Uuden maailman sinfonian” tematiikkaan. Sovitusten lisäksi hän sävelsi noin 150 maallista ja kirkkolaulua, joissa hän on ensimmäinen yksilöllinen ja yhtä tuore amerikkalaissäveltäjä. Laulusarjoista tärkeimpiä on Saracen Songs (Fred G. Bowles, 1914). Ohessa Deep River -spirituaalin sovitus:

Amy M. C. Beach

(1867–1944) oli ensimmäinen merkittävä amerikkalainen naissäveltäjä. Yli 300 sävellyksen joukossa on 117 laulua, joista pääosa jopa julkaistiin. Tekstirunoilijoita ovat Shelley, Browning, Tennyson, Shakespeare, Victor Hugo, Robert Burns, Goethe, Heine ja Schiller. Musiikki on tyyliltään myöhäisromanttista. Tunnetuimpia laulukokonaisuuksia on Three Browning Songs op. 44 (1900), josta ensimmäinen laulu:

Arthur Farwell (1872–1952) oli amerikkalaisen musiikkityylin kehittäjiä, säveltäjä, opettaja, kriitikko ja konserttien järjestäjä. Hän oli ensimmäisiä, jotka sävelsivät Emily Dickinsonin runoja, ja piti 39 lauluaan naisrunoilijan teksteihin parhaimpina töinään. Keskeisiä niistä ovat Safe in Their Alabaster Chambers op. 105/2 81938-41) ja The Grass So Little Has To Do op. 112/2 (1946).

Charles Griffes

Griffes (1884–1920) ylsi lauluillaan klassikkosäveltäjäksi. Ohessa Griffesin ja englanninkielisen laulukirjallisuuden erään parhaana pidetyn eeppis-dramaattisen, kelttimytologiaan perustuvan laulun op. 11/1 (Fiona MacLeod, 1918) alkua ja loppua.

Muita kansainvälisesti tunnettuja amerikkalaissäveltäjiä ovat saksalaissyntyinen, Amerikassa (1881-) vaikuttanut, ranskalaistyyppinen Charles Martin Loeffler (1861–1935) sekä tietenkin originaali kokeilija Charles Ives (1874–1954) peräti 151 laulullaan.

Kirjallisuutta

Dibble, Jeremy 2002 [1992]. C. Hubert Parry. His Life and Music. Oxford: Clarendon Press.

Takaisin ylös