Skandinavialainen laulu kehittyi romanssi- ja balladi-lajeista saksalaisen liedin avulla lähemmäksi mannermaista taidelaulua.
Tanska
Tanskalainen kansallisromantiikka syntyi, kun Johann Hartmann (1726–93) toi kertovan romanssin laulunäytelmään Fiskerne (”Kalastajat”, 1780).
Christoph Ernst Weyse (1774–1842) oli romanssin pääedustaja 1800-luvun alkupuolella. Hän sävelsi pianoromanssin ohella myös sosiaalisia lauluja (vise), jotka olivat luonteeltaan uskonnollisia, isänmaallisia ja kasvattavia. Nämä laulut ja kansanlaulut yhdistyessään romanssiin synnyttivät vapaan laulukulttuurin. Seuraavassa kokoelmasta Syv aftensange (Seitsemän iltalaulua; B. S. Ingemann, 1838) ensimmäinen laulu:
Kertovia romansseja ja balladeja taidelaulun hengessä sävelsivät mm. J. P. E. Hartmann (1805–1900) sekä Niels W. Gade (1817–90). Hartmannin syklin laulut Sulamith og Salomon (Ingemann, 1847–50) tulevat lähelle liediä. Gade loi Mendelssohn- ja Schumann-vaikutteidensa pohjalta piano- ja orkesteriosuuksiltaan vaativia lyyrisiä romansseja ja balladeja esimerkiksi kantaatissa Elverskud (Keijukaiskuninkaan tytär, 1853).
Peter Heise
Heise (1830–79) oli johtavia myöhäisromanttisia säveltäjiä ja Griegin rinnakkaishahmo Tanskassa. Hän sävelsi 1800-luvun merkittävimmän tanskalaisoopperan Drot og marsk (Kuningas ja marsalkka). Viimeisinä vuosinaan hän sai valmiiksi neljä laulusarjaa: Digte fra Middeladeren, Eddan inspiroima ja Wagnerin ringin aiheistolle sukua oleva Gudruns sorg (Gudrunin suru), Farlige drømme (Vaarallisia unia) sekä viimeisenä sävellyksenä Dyvekes Sange (Dyveken lauluja).
Ohessa näytettä hänen laulutyylistään 7-osaisesta sarjasta Dyvekes Sange (Holger Drachmann, 1879), jossa romanssimaisuus yhdistyy etenkin sarjan keskiosissa balladimaisiin äänenpainoihin runojen kuvatessa Tanskan kuningas Kristian II:n (1513–23) ja hänen nuoruudenrakastettunsa Dyvekenin tuhoon tuomittua suhdetta. Seuraavassa 6. laulu:
Det stiger, det stiger, det stigerherop,
bækken vandrer mod fjeldet.
Det er uhœrt leg.
Erj eg ældet? O nej,
jeg er fældet pi vej,
jeg er angst for mit liv,
kunne dø for min kniv;
hvor er Kongens Dyveke henne?
Ved ej, kan ej selv hende kende.
De hvisler omkring mig som snoge,
mi lukke mine øjenlige;
de trykker min hånd,
jeg tør ej, jeg ved
jeg er angst, jeg er hed,
jeg er træt af mig selv,
af min leg er jeg led,
jeg er ræddelig stedt i den bitreste nød.
Jesus Maria. hvem der var død.
Upwads, upwards it climbs,
the brook wanders towards the mountain.
It is a game unheard of.
Have I grown old? Oh no,
I am cut down,
I fer for my life,
I could die by my knife;
where is the King’s Dyveke now?
I do not know,
I do not recognize her anymore.
Around me they hiss like snakes,
I have to close my eyes,
they press my hand,
I dare not, I know
I am afraid, I am hot,
I am weary of myself,
I loathe my game,
I stand in my bitter distress.
Jesus Maria, I wish I were dead.
Peter Lange-Müllerin (1850–1926) laulut ovat soinnutukseltaan rikkaita ja melodioiltaan joustavia sekä pianokuvioinniltaan idiomaattisia.
Ruotsi
Jos Tanskassa säveltäjät olivat ammattilaisia ja pääosin saksalaissyntyisiä (Schulz, Kunzen, Kuhlau, Weyse), Ruotsissa laulukulttuuri perustui pitkään amatööritaiteeseen, C. M. Bellmanin runoilijamuusikkotraditioon. Johtohahmo 1800-luvun alkupuolella oli Uppsalan yliopiston historiaprofessori Erik Gustaf Geijer (1783–1847), joka toimi myös amatöörisäveltäjänä ja julkaisi kansanmusiikkikokoelman Svenska folkvisor från forntiden (1814–17).
Muita uppsalalaisia olivat Gunnar Wennerberg (1817–1901) ylioppilaslauluineen (Gluntarne) sekä kansanlaulunomaisten melodioiden sommittelija ja kirjailija K. J. L. Almqvist (1793–1866). Uutta runoilijasäveltäjyyttä edustivat yliopiston musiikinjohtaja J. A. Josephson (1818–80) ja Adolf Fredrik Lindblad (1801–78), joka Zelter-, Mendelssohn- ja Jenny Lind -yhteyksineen oli keskeisessä asemassa Ruotsin laulukulttuurissa.
Bernhard Crusell (1775–1838) kuului hänkin Uppsala-ryhmään, ja hän sävelsi lauluja Lundin yliopiston kreikankielen professori Esais Tegnérin (1782–1846) teksteihin. Franz Berwald (1796–1868) kirjoitti verrattain vähän lauluja ja keskittyi soitinmusiikkiin.
Leipzigin konservatorion perustamisen jälkeen ruotsalaislaulu sai saksalaisesikuvan I. C. Hallströmin (1826–1901) ja ennen kaikkea August Södermanin (1832–76) lauluissa ja laajoissa balladeissa. Seuraavassa Södermanin saksalaisen kansanlaulun mallia seuraavan taidelaulun ruotsalaisversio.
Emil Sjögrenin (1853–1918) sekä hänen käyttämiensä runoilijoiden (Gustaf Fröding, E. A. Karlfeldt) myötä ja keskieurooppalaisen musiikin (Liszt, Brahms, Franck, Wagner) tuntemuksensa ansiosta ruotsalaisen laulumusiikki vielä kansanlauluperinteen omaksumisen kautta tulee lähelle jopa Wolfia.
Wilhelm Stenhammar
Stenhammar (1871–1927) sävelsi myös Ruotsissa erittäin suositun Runebergin teksteihin, mikä mahdollistaa kiintoisan vertailun Sibeliuksen kanssa esimerkiksi laulussa Flickan kom ifrån sin älsklings möte op. 4b (1893). Tässä laulun alku ja päätös:
Lauluopettajanakin kunnostautunut Ture Rangström (1884–1947) oli Stenhammarin ohella ruotsalaisen 1900-luvun alun laulusäveltämisen keskeisnimi. Rangströmin laulut ovat usein resitatiivimaisia; niistä suosituin on kokoelma Ur kung Eriks visor (Fröding, 1918). Seuraavassa näyte Rangströmin kertovasta laulutyylistä:
Muita suhteen tonaaliseen musiikkiin säilyttäneitä laulusäveltäjiä ovat Wilhelm Peterson-Berger (1867–1942), Hugo Alfvén (1872–1960) ja Natanael Berg (1879–1957). Peterson-Bergerin laulu Intet är som väntans tider kokonaisuudesta 5 dikter ur ’Fridolins visor’ (1900):
Norja
Kansanmusiikin vaikutuksesta Halfdan Kjerulf (1815–68) ja Rikard Nordraak (1842–66) sävelsivät norjalaisromansseja. Heidän rinnallaan Norjan itsenäistymisajatuksen takana oli runoilija Bjørnstjerne Bjørnson (1832–1910). Seuraavassa Kjerulfin laulu I fjerran HK 129 (Kaukana, 1857):
Edvard Grieg
L. M. Lindemanin kansansävelmäkokoelma Ældre og nyere Fjeldermelodier (1853–67) vaikutti tuntuvasti Griegiin, joka sävelsi aluksi Leipzigissa (1858–) saksalaistyyppisiä liedejä, sitten Tanskassa (1863–66) säkeistöromansseja ja myöhemmin Kristianiaan paluun (1868-) jälkeen norjalaisrunoilijoiden (Bjørnson, Vinje ym.) teksteihin ekspressiivisiä ja omintakeisia lauluja, joita valmistui yhteensä 170 Nina-vaimolle. Laulujen ehdoton kestosuosikki Jeg elsker dig kokoelmasta Hjertets melodier op. 5/3 (Andersen, 1864) valmistui Kööpenhaminan-vuosina. (Kts. nuottiesimerkki ohessa).
Toinen vastaava on kansanmusiikkilainaan perustuva Solveigin laulu teatterimusiikista Peer Gyntiin (1876). Kokoelmista tärkeimpiä ovat Romancer, aeldre og nyere op. 39 (1869-84), jonka avauslaulu Fra Monte Pincio on suosikki, Seks digte op. 49 (Drachmann, 1886-89) sekä Haugtussa op. 67 (”Tunturien tyttö”; A Garborg, 1895). Lopuksi hän sävelsi tanskalaisen Otto Benzonin runoihin opukset 69 ja 70, molemmat otsakkeella Fem digte (1900), joita hallitsee wagnerilainen deklamaatio ja miltei orkestraalinen piano-osuus.
Haugtussa-sarjan laulu Ved Gjaetle-Bekken ennakoi hieman Sibeliuksen tyyliä ja musiikkikieltä: saman lyhyen säkeen moninkertainen toisto, sointutoisto à la Var det en dröm? (1902) sekä toonika- ja subdominanttikerroksen samanaikaisuus (Tempo I), jolloin syntyy korkeamman asteinen sointu:
Agathe Backer-Grøndahl
Griegin jälkeen tärkeimpiä laulusäveltäjiä on Agathe Backer-Grøndahl (1847–1907), jonka laulutuotanto on laaja ja sisältää useita laulusarjoja norjalaisten lisäksi saksalaisiin, englantilaisiin ja ranskalaisiin teksteihin, mm. Deutsche Lieder op. 14 (mm. Heine, 1881), Chant des noces op. 28 (Henry Gréville, 1890), Norske folkeviser op. 34 (1894), Barnets vaardag op. 42 (Lapsen kevätpäivä; Andreas Jynge, 1897)), Folk Songs op. 43 (1897), 2 Sange fra havet op. 48 (Topelius, Johansen; 1899), Sommer op. 50 (A. Jyngen, 1900), 12 Folkeviser og melodier op. 51 (1902), Mor synger op. 52 (Jynge, 1900), Sydover op. 54 (Etelään, Hans Reynolds, 1900), 6 Deutsche Liebeslieder op. 60 (Goethe ym., 1903) sekä varhainen Sommerliv op. 7 (Henrik Herz, 1879), josta seuraavassa laulu I det Frie:
Christian Sinding
Sinding (1856–1941) kirjoitti noin 250 laulua norjalaisiin, tanskalaisiin ja saksalaisiin teksteihin. Sindingin jälkimainetta on rasittanut hänen hieman ristiriitainen suhteensa natseihin, vaikka hän tuomitsikin miehityspolitiikan, mutta hänen kättään ohjattiin vähän ennen kuolemaa allekirjoittamaan anomus Norjan natsipuolueen jäsenhakemuslomakkeessa. Siksi hänen laaja tuotantonsa arvio on jäänyt vielä tulevaisuuden tehtäväksi. Seuraavassa hänen lukuisista laulusarjoistaan ja -opuksistaan kaksi valikoitua numeroa.
12-osaisesta laulusarjasta Symra op. 28 (Anemone; Ivar Aasen, 1896) nro 2 Fyrestev, ”Onnellinen olisi hän”:
Myöhemmästä niinikään 12 laulun sarjasta Sylvelin og andre viser op. 55 (useita runoilijoita; n. 1904) avausnumero Sylvelin:
