Kamarimusiikki Etelä-Euroopassa
23.3.2007 (Päivitetty 9.3.2020) / Murtomäki, Veijo

Italia

Oopperan rinnalle kvartettiyhdistyksiä ja kansankonsertteja

Italia on mielletty niin yksioikoisesti laulun ja oopperan maaksi 1800-luvulla, että usein on jäänyt huomaamatta maan sittenkin kohtalaisen laaja ja edustava soitinmusiikkituotanto. Ooppera- ja kirkkomusiikkisäveltäjät kunnostautuivat usein myös soitinmusiikin parissa, ja löytyypä Italiasta romantiikan ajanjaksolta melko puhtaita soitinsäveltäjiäkin.

Ratkaisevia tekijöitä saksalaisen soitinmusiikin leviämisessä olivat Società del Quartetto -yhdistysten perustamiset Firenzeen (1861) ja Milanoon (1864) sekä ensin Torinossa aloitetut populaari- tai kansankonsertit (Concerti Popolari, 1872), jotka levisivät vähitellen muihin Pohjois-Italian kaupunkeihin.

Oopperasäveltäjät kvarteton parissa

Gaetano Donizetti (1797-1848) sävelsi nuoruusaikanaan (1817–21) kohtalaisen paljon kamarimusiikkia sonaateista sekstettoon sekä 18 jousikvartettoa, joista lähes kaikki ovat tarkoitettu kotikäyttöön Schubertin tapaan. Niissä hän osoittaa neliäänisen tekstuurin hallintaa sekä hyödyntää Haydnin monotemaattisuuden ideaa. Kvartetoista kaksi viimeistä ovat myöhempiä teoksia: D-duuri-kvartetto nro 17 on vuodelta 1825, kun taas e-molli-kvartetto nro 18 on sävelletty vasta 1836. Viimeisen kvarteton avaus-Allegroa kuunnellessa tulee mieleen paikoin orkesterin säestämä sooloaaria tai duetto, paikoin taas kaikki reagoivat toisiinsa ensemble-musiikin hengessä. Donizetti perusti myöhemmin oopperansa Linda di Chamounix (1842) alkusoiton e-molli-kvarteton avausosaan. Näytteenä aariamaisesta kamarimusiikista oboesonaatin alku:

Giuseppe Verdin (1813–1901) ainoa jousikvartetto e (1873) on sävelletty Aidan jälkeen. Sen korkea laatu osoittaa, että Verdin kynästä olisi voinut lähteä enemmänkin kamarimusiikkia, jollei ooppera olisi muodostunut hänen pääalueekseen.

Kvartetto sisältää sekä oopperamaista vetävyyttä että hienon kontrapunktisen finaalin Scherzo Fuga, joka ennakoi Falstaffia. Verdin taidokas ensemble-säveltäminen oli tulosta hänen elämän mittaisesta fuuga-harrastuksestaan, sillä hän sanoi säveltävänsä joka päivä fuugan.

Vuosisadan lopulla myös kvartettomusiikkiin tuli miniatyyrisuuntaus. Eräs sen ilmentymä on Giacomo Puccinin I crisantemi (Krysanteemeja, 1890), jossa oopperamelodiikka on tuntuvasti esillä, sillä teoksen kaksi pääteemaa on otettu Puccinin oopperan Manon Lescaut viimeisestä näytöksestä. Puccini sävelsi kamariteoksensa ”yhdessä yössä”.

Italialaisia soitinsäveltäjiä

Antonio Bazzini

Viuluvirtuoosi ja sonaattisäveltäjä

Antonio Bazzini (1818-97) tunnetaan lähinnä yhdestä teoksestaan, viulukappaleesta La ronde des lutins op. 25 (Peikkotanssi, 1852), mikä toki on hyvä näyte hänen Paganinin veroisesta viulistisesta taitamisestaan. Viululle hän sävelsi muitakin karakterikappaleita sekä -sarjoja.

Mutta Bazzini vietti Saksassa vuodet 1841-45, tutustui Mendelssohniin sekä Schumanniin ja imi itseensä saksalaisen muotokulttuurin. Niinpä viululle valmistui häneltä myös Trois morceaux en forme de sonate op. 44 (Kolme kappaletta sonaatin muodossa, 1863?) sekä e-molli-sonaatti op. 55 (1867), joka nousee ajan vastaavien saksalaisteosten tasolle.

Kvartettosäveltäjä

Bazzinin harvinaisesta virtuositeetin ja täysipainoisen musiikkiajattelun yhdistämisestä käyvät esimerkeiksi myös hänen A-duuri-jousikvintettonsa (1866) sekä kuusi jousikvartettoaan (1864–92), jotka on sävelletty lähinnä Firenzen ja Milanon kvartettiyhdistyksiä varten. Kvartetot kuuluvat osaamisensa ja taitavan kirjoitustapansa puolesta saksalais-itävaltalaisen tradition – Beethovenista Brahmsiin – yhteyteen Italiassa.

Dramaattisessa toisessa, d-molli-kvartetossa op. 75 (n. 1877) kolmantena osana on Gavotte, vahvassa Es-duuri-kvartetossa op. 76 (n. 1878) on brahmsilainen ote sekä Menuetto toisena osana. Myöhemmissä kvartetoissaan Bazzini palasi nostalgisesti klassistiseen tyyliin.

Kvartetossa nro 6, op. 82 (1892) on säveltäjälle harvinaisena piirteenä Saltarello-scherzo kuin kumarruksena oman maan musiikkitradition suuntaan.

Giovanni Sgambati

Saksalaisuuden ja italialaisuuden yhdistäjä

Giovanni Sgambati (1841-1914) oli Lisztin oppilas ja Wagnerin ystävä sekä italialaisen musiikkielämän keskeisiä nimiä vuosisadan jälkipuoliskolla, sillä hän perusti nykyisin Rooman Santa Cecilia -musiikkiakatemian nimellä tunnetun laitoksen varhaismuodon. Sgambati oli sikälikin merkittävä hahmo, että hän avasi nuoremmille kollegoilleen (Rendano, Martucci, Busoni) ja seuraavan sukupolven italialaissäveltäjille (Wolf-Ferrari, Respighi, Pizzetti jne.) tien oopperakulttuurin dominanssista soitinmusiikkiin omalla germaanisen ja latinalaisen kulttuurin yhdistämisellään.

Hänen tuotantoonsa kuuluu muutama tärkeä kamariteos: kaksi Wagnerin suosituksesta julkaistua pianokvintettoa, jotka ”ylittivät Wagnerin mukaan Brahmsin”, sekä cis-molli-jousikvartetto op. 12 (n. 1882). Jousikvartetto oli aikanaan kansainvälinen suosikkiteos vaihtelevan ilmeensä ja kiitollisen, yllättäen hieman oopperamaisen kirjoitustapansa ansiosta; laulullisuus, vitsikkyys ja fuuga-tekniikka esiintyvät teoksessa sulassa sovussa.

Pianokvintetot

Pianokvintetto nro 1, f, op. 4 (1866) on massiivinen ja kompleksi teos, jonka brahmsmaista germaanisuutta täydentävät lisztmäiset piirteet (finaalin muunnelmateema ja haltioitunut päätös), lievä ranskalaisvaikutus (Franck), italialainen melodisuus sekä paikoin lähes katolinen mystisyys (avausosan johdanto, hidas osa).

Scherzo-osa on ”venäläis”-luonteinen 5/8-tahtilajeineen.

 

Myös toinen, B-duuri-pianokvintetto op. 5 (n. 1876) on mielenkiintoinen teos tavassaan yhdistää eteläistä ja pohjoista musiikkikulttuuria: teemakehittely ja harmonia ovat uussaksalaista, kun taas musiikin vedellisyyteen assosioituva melodinen virtaavuus ja soinnikkuus edustavat välimerellistä juonnetta. Kvintetossa on myös modaalisuutta ja populaareja piirteitä (Barcarola toisena osana).

 

Giuseppe Martucci

Ennakkoluuloton uuden suosija

Giuseppe Martucci (1856-1909) oli Capuassa syntynyt ja Napolissa opiskellut pianisti, kapellimestari ja säveltäjä, joka saavutti soitollaan itsensä Lisztin hyväksynnän ja musiikillaan Brahmsin kollegiaalisuuden. Hän toimi opettajana ja johtajana mm. Napolissa ja Bolognassa sekä toi Italiaan uutta ranskalaista ja englantilaista orkesteriohjelmistoa ja Wagnerin oopperoita. Hän oli Sgambatin ohella ”Il Ponte” – (Silta-)sukupolven edustaja, joka liitti Italian musiikin eurooppalaiseen myöhäisromantiikkaan.

Martuccin kamarisäveltäminen käynnistyi 18-vuotiaana kirjoitetulla suppealla g-molli-viulusonaatilla op. 22 (1874). Neliosainen fis-molli-sellosonaatti op. 52 (1880) on jo kypsän taitajan aikaansaannos. Viululle ja sellolle valmistui useita karakterisarjoja nimillä Tre pezzi (Kolme kappaletta), Cinque pezzi ja Sei pezzi.

Pianokvintetto ja -triot

Säveltäjän läpimurto eurooppalaiseen tietoisuuteen tapahtui C-duuri-pianokvinteton op. 45 (1877/92) avulla, kun se voitti Milanon sävellyskilpailun 1878 (julk. 1893). Siinä Martucci löysi saksalaisesta romantiikasta ammentavan omintakeisen tyylinsä, jossa hän kuitenkin paljossa korvasi ankaran temaattisen työn vapaammalla ja assosiatiivisella etenemisellä. Neliosainen kvintetto on suurenmoinen saavutus niin kehyksiltään kuin vaihtelevalta sisällöltään. Finaalin alkua:

Martuccin pianotrioista ensimmäinen, C-duuri-trio op. 59 (1882) palkittiin niin ikään Milanon kvartettiseuran sävellyskilpailussa 1883. Trion musiikki etenee avausosan saksalaisesta haaveilevuudesta scherzon harlekiinimaiseen nopealiikkeisyyteen, kansanmusiikillisista tuokioista sankarillisuuteen.

Pianotrio nro 2, Es, op. 62 (1883) on luonteeltaan intiimimpi ja hieman brahmsmainen sävellys melankoliassaan, jota edes c-molli-scherzo ei pysty täysin häivyttämään. Etenkin trion kolmas, Adagio-osa on laaja ja pääosin suruinen vuodatus.

Ermanno Wolf(-)Ferrari

Kahden kulttuurin edustaja

Hermann/Ermanno Wolf Ferrari (1876-1948) – hän itse kirjoitti sukunimensä erikseen – syntyi Venetsiassa saksalaisen taidemaalarin ja italialaisnaisen poikana ja opiskeli Münchenin musiikkiakatemiassa Rheinbergerin johdolla (1892-96). Hänestä tuli molempien kulttuuripiirien täysivaltainen jäsen sekä ooppera- että soitinsäveltäjänä.

Wolf-Ferrari on Italian tärkeimpiä Puccinin aikalaisia ja etenkin tämän jälkeisen ajan keskeinen oopperasäveltäjä 15 oopperallaan (1896-1943). Siihen nähden on yllättävää, että hänen soitinmusiikkinsakin määrä on kunnioitettava. Orkesteriteosten ohella hän sävelsi 15 kamariteosta kahdesta viiteen soittimelle. Musiikissaan hän eteni brahmsilaisesta myöhäisromantiikasta omintakeiseen, lievästi modernistiseen neoklassismiin ja ”postmodernismiin”.

Wolf-Ferrarin soitinmusiikin pääosa valmistui heti opiskeluajan jälkeisinä muutamina vuosina, kunnes 1900-luvun alkupuolen oopperoiden menestys aiheutti sen, että Wolf-Ferrari keskittyi niihin noin 30 vuodeksi. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän oli pitkään lamaantunut, mikä taittui sitten loppukauden uudestaan elpyneessä kamarituotannossa.

Varhainen kamarimusiikki

Pianotrio D, op. 5 (ennen 1898, pain. 1902) valmistui Musiikkiakatemian päättymisen aikoihin tai pian sen jälkeen. Klassisesti neliosainen teos yhdistää brahmsilaisen tyylin syklin yli ulottuvaan lisztmäiseen temaattiseen yhtenäistämiseen.

Pian sen jälkeen Wolf-Ferrari sävelsi toisen, Fis-duuri-pianotrion op. 7 (1900; julk. 1901). Se on edeltäjäänsä jännittävämpi teos vain kolmine osineen ja edustaa musiikkina uudempaa suuntautumista. Laajaa avausosaa, jonka voi epäillä toteuttavan ”salaista ohjelmaa” sen hellittämättömän repetetiorytmin vuoksi, seuraa kaksi lyhyehköä osaa, jotka yhdessä eivät ole likimainkaan saman kestoisia kuin avausosa. Teosta leimaa mietiskelevä melankolisuus, jota lyhyen finaalin orastava neobarokkisuus poistaa hieman. Seuraavassa Sostenuto-avausosan toinen sivu:

Pianokvintetto Des, op. 6 (1900) on Wolf-Ferrarin varhaisen kamarimusiikkikauden pääteos, jossa hän kääntyy jo oireellisesti menneisyyteen. Neliosaisen teoksen keskiosien otsakkeina ovat 2. Canzone ja 3. Capriccio. Gagliardo e vivace assai. Avausosa on perinteisen energisen ja vauhdikkaan käynnistymisen sijaan rauhallinen ja mietiskelevä Tranquillo ed espressivo, päätösosa yksinkertaisesti Finale.

Muita tässä vaiheessa syntyneitä kamariteoksia ovat Sinfonia da camera B, op. 8 (1901) jousikvartetille, kontrabassolle sekä puhallinkvintetille, julkaisematta jäänyt jousikvartetto (1894), viulusonaatti g, op. 1 (1895) sekä tristanismeja sisältävä jännittävä, vain kaksiosainen viulusonaatti a, op. 10 (1901). Sen Appassionato-avausosa on kerrankin kuohuva ja Recitativo. Adagio -päätösosa on erikoinen rapsodisissa tempon ja tekstuurin vaihteluissaan.

Myöhäinen kamarimusiikki

Wolf-Ferrarin palattua uudelleen kamarimusiikin pariin siinä ilmenee nostalgista tonaalisuutta ja valoisaa soitantaa neoklassismin hengessä. Miellyttävää neoromantiikkaa, ”uusbrahmsilaisuutta” edustavat jousikvartetto op. 23 (1940) ja neliosainen, joviaali jousikvintetto op. 24 (1942).

Pääosa Wolf-Ferrarin myöhäismusiikista jäi julkaisematta. Näitä teoksia ovat:

• viulusonaatti E, op. 27 (1940-luku)
• sellosonaatti G, op. 30 (1945)
• jousitrio op. 32, a, (1945)

Sonaatti F, op. 25 (1943) kahdelle viululle ja pianolle sekä Duo g, op. 33 (1946) viola d’amorelle ja viola da gamballe kertovat barokin kaipuusta.

Muita italialaissäveltäjiä

Alfredo Piatti

Piatti (1822–1901) on saanut lisänimen ”sellon Paganini” epäilemättä taidoistaan sekä 12 kapriisin kokoelmastaan sellolle op. 25 (julk. 1875).

Lontoossa 1844-98 vaikuttaneen säveltäjän kaikki 33 opusta on sävelletty sellolle: mukana on mm. kaksi sellokonserttoa (1870-luvulta) sekä kuusi sellosonaattia (1984-96). Piatti jatkaa sonaateissaan Mendelssohnin perintöä täydennettynä italialaisella melodisella ilmaisulla. Leimallista hänen sonaateissaan on korkean rekisterin käyttö sekä tekninen vaateliaisuus. Seuraavassa sonaatin nro 4 (”Idyllinen sonaatti”, 1894) alkua:

Kaikkien romantiikan virtuoosisolistien – pianistien, viulistien, huilisten – tavoin myös Piatti sävelsi variaatioita ja fantasioita tunnetuista aarioista ja lauluista; tässä alkua divertimentosta napolilaislaulusta:

Alfonso Rendano

Rendano (1853–1931) opiskeli Napolin ja Pariisin lisäksi Leipzigissa Reinecken ja Richterin johdolla sekä esiintyi pianistina Italian lisäksi Keski-Euroopassa. Rendanon suppeahkoksi jääneen tuotannon muodostavat Consuelo-oopperan (1902) lisäksi muutamat piano- ja lauluteokset sekä pianokonsertto ja pianokvintetto. Kvintetto (1879) on Sgambatin ja Martuccin vastaavien sävellysten sisarteos. Avausosa on klassisromanttinen muodoltaan ja tyyliltään; toisessa, Sérénade-osassa hyödynnetään Tšaikovski-tyyppisesti jousten pizzicatoja pianon sooloa vasten; Scherzo tuntuu ennakoivan jopa Bartókille tyypillisiä aavetehoja, ja sen Alla Calabrese -triossa liikutaan säveltäjän syntymäseuduilla.

Marco Enrico Bossi

Bossi (1861–1925) oli neljäs uuden sukupolven soitinmusiikin vaalija ja saksalaisuuden ihailija, vaikka osa hänen tuotannostaan onkin kirkko- ja oopperamusiikkia sekä urkusävellyksiä. Muutaman orkesteriteoksen ohella valmistui kaksi viulusonaattia op. 82 (1893) ja op. 117 (1899) sekä kaksi pianotrioa. Täyssointisuus ja klaviatuurikeskeisyys on tyypillistä jo brahmsmaiselle pianotriolle nro 1, op. 107 (1896), joskin toisen, Dialogo-osan vuoropuhelu tuo teokseen bel canto -sävyä. Pianotrio nro 2, op. 123 (1901) on sitten otsakkeeltaankin Trio sinfonico, mikä kertoo säveltäjän pyrkimyksistä laajuuteen ja soinnilliseen tukevuuteen. Keskiosien otsakkeet In memoriam

ja Noveletta viittaavat ohjelmamusiikin suuntaan.

Espanja

Espanjan 1800-luvun alun merkittävin säveltäjä ja Baskimaan suuri ylpeys oli Juan Crisóstomo de Arriaga y Balzola (1806-26), joka varhaisesta kuolemastaan huolimatta ehti säveltää jännittävää orkesterimusiikkia sekä kolme wieniläisklassikoiden, Schubertin ja Rossinin tuntumaan tulevaa jousikvartettoa (1824).

Katalonialaissäveltäjien kamarimusiikki

Espanjalaisen kansallisen eli katalonialaisen koulun keskeiset säveltäjät – Felipe Pedrell (1841–1922) oppilaineen Isaac Albeniz (1860–1909) ja Enrique Granados (1867–1916) – sävelsivät lähinnä piano- ja näyttämömusiikkia, mutta orkesteri- ja kamarimusiikkia vain satunnaisesti. Kansallisen ohjelman keskiössä olivat luonnollisesti iberialaiseen aiheistoon ja kansanmusiikkiin nojaavat oopperat, zarzuelat, baletit ja näytelmämusiikit. Tosin ”espanjalaisuus” alueellisesti eriytyneessä maassa – Katalonia, Andalusia, Asturia, Galicia, Baskimaa – tarkoitti pääosin katalonialaisuutta.

Katalonialaisella Pedrellillä on muutama ohjelmallinen teos lähinnä pianon tai harmonin ja jousikvartetin muodostamille kokoonpanoille. Albenizin opiskeluajan kamariteokset ovat hävinneet. Granadosilla on tosin pianotrio (1894) ja pianokvintetto (1895), mutta niitä ei juurikaan kuule. Pianokvintetto on suppeahko kolmiosainen teos, jossa espanjalaisuus on vähäistä, lähinnä keskiosan koristeelliseen melodiikkaan ja yötunnelmaan sekä finaalin osin tanssilliseen ilmeeseen rajoittuvaa.

Pedrellin muut oppilaat, Antonio Nicolau (1858–1933) ja Enric Morera (1865–1942), eivät säveltäneet kamarikokoonpanoille, mutta orkesterille kuitenkin sinfonioita, sinfonisia runoja ja konserttoja.

Valencialais- ja andalusialaissäveltäjiä

Valencialaisen musiikin patriarkka on Salvador Giner (1832–1911), jonka tuotanto sisältää lähinnä zarzueloita ja Meyerbeer-vaikutteisia oopperoita, kirkkomusiikkia sekä kaksi sinfoniaa ja kahdeksan sinfonista runoa.

Valencialaisen koulun keskeinen nimi on Eduardo López-Chavarri (1871–1970), jolla on orkesteri- ja vokaaliteosten lisäksi myös piano- ja kamarimusiikkia. Murcialainen Bartolomé Pérez Casas (1873–1956) sävelsi orkesterille Debussyä sykähdyttäneellä tavalla sekä kamarimusiikkia d-molli-pianokvarteton verran.

Manuel da Falla

Andalusialainen, Cadizissa syntynyt Manuel de Falla (1876-1946) sävelsi saksalaisista lajinimikkeistä piittaamatta muutaman teoksen ainutkertaisille kokoonpanoille. Niistä tärkein on neoklassinen Concerto cembalolle (tai pianolle), huilulle, oboelle, klarinetille, viululle ja sellolle (1923-26). Häneltäkin on kadonnut varhaisia kamariteoksia, kuten G-duuri-pianokvintetto (1899).

Myöhemmät säveltäjät

Pedrellin oppilaiden oppilaat ja muut myöhemmät säveltäjät tasapainottelivat kansallisen ja varovaisen modernin välimaastossa, eikä heitä kaikkia enää voi pitää leimallisesti kansallisina säveltäjinä. Francisco Alió (1862–1908) oli vielä folkloristi ja katalonialaisten kansanlaulujen keräilijä, joka sävelsi niiden pohjalta. Joaquín Cassadó (1867–1926), kuuluisan sellisti Gaspar Cassadón isä, sävelsi zarzuelojen lisäksi viulu- ja sellokonserttoja. Mallorcalla syntynyt Baltasar Samper (1888–1966) perusti musiikkinsa saaren kansanmusiikin ja ranskalaisuuden yhdistelmään.

Rogelio del Villar (1875–1937) syntyi Leónissa Asturiaksen ja Katalonian välissä. Hän muokkasi oman tyylinsä Griegin musiikin pohjalta ja hän edustaa siten paikallisromantiikkaa. Orkesteriteosten lisäksi Villarin tuotanto sisältää piano- ja laulumusiikkia, viulusonaation (1926) sekä kuusi jousikvartettoa.

Jaime Pahissa (1880–1969) kunnostautui lähinnä vokaali- ja näyttämöteoksissa, mutta hänen läpimurtonsa tapahtui G-duuri-triolla (1906). Sen lisäksi hänen tuotantonsa sisältää myös orkesterimusiikkia, mm. kaksi sinfoniaa (1900, 1921). Hän eteni Strauss– ja Mahler-tyylistä ekspressionismia ja dodekafoniaa kohden.

Óscar Esplá (1886–1976) opiskeli Regerin ja Saint-Saënsin johdolla ja on 1900-luvun mielenkiintoisimpia espanjalaissäveltäjiä. Hänen musiikkiaan luonnehtii jälkiromanttisuus ja -kansallisuus, impressionismi ja neoklassismi. Näyttämö- ja muun vokaalimusiikin lisäksi hänellä on mittava piano- ja orkesterituotanto sekä muutamia kamariteoksia: kaksi jousikvartettoa (1912, 1920), viulusonaatti (1913), pianotrio (1917) ja pianokvintetto (1927).

José Maria Usandizaga

Usandizaga (1887–1915) on toinen nuorena kuollut baskisäveltäjä. Hänen lähtökohtinaan toimivat Franck ja Puccini. Hänen tuotantonsa tärkeimmän osan muodostavat baskiaiheiset oopperat. Niiden lisäksi hänen orkesteriteostensa joukkoon kuuluu mm. sinfoninen runo Dans la mer (Merellä, 1904), baskisävelmiin perustuva jousikvartetto Cuarteto sobre temas populares vascos (1905) ja toinen, A-duuri-jousikvartetto, sekä muutamia käsikirjoituksina säilyneitä kamariteoksia. Seuraavassa baskikvarteton finaalin alkua, jossa hitaan johdannon jälkeen päästään 5/8-tahtilajissa olevaan zortzico-tanssiin:

Conrado del Campo (1878–1953) oli madridilaissäveltäjä, joka paljossa itseoppineenakin sai vaikutteensa Franckin ja Straussin musiikista. Campon tuotanto on laajuudeltaan kunnioitettava ja sisältää 13 oopperaa, kymmenisen sinfonista runoa ja konserttoja, kuorosinfonian, orkesterimessun, lauluja ja 14 jousikvartettoa (1903-52), kolme jousitrioa (1930) ja viulusonaatin (1949).

Joaquín Turina

Joaquín Turina (1882–1949) on Sevillassa syntynyt, Madridissa ja Pariisissa (Moszkowski) opiskellut säveltäjä, joka ylsi maailmanmaineeseen neoklassishenkisellä andalusialaismusiikillaan. Konsertot, laulut ja pianoteokset ovat hänen suosituinta musiikkiaan, mutta lisäksi kaikessa tuottelias säveltäjä kirjoitti myös merkittäviä orkesteriteoksia sekä mainiota kamarimusiikkia.

Turinan kamariteoksista tärkeimpiä ovat:

• g-molli-pianokvintetto op. 1 (1907)
• jousikvartetto de la guitarra op. 4 (1911)
• espanjalaisuutta maukkaasti hyödyntävä viulusonaatti nro 1, D, op. 51, Espagnole (1929); 3. osan melodiaa ja kitarasäestyksen simulointia:

• pianokvarteton op. 67 (n. 1931) toisen osan espanjalaisrytmejä:

Oman kokonaisuutensa muodostavat neljä pianotrioa:

1. varovasti kansallista ainesta – kolmas osa on 5/8-tahtilajissa kulkeva zortzico-tanssi – franckilaiseen kehikkoon sovitteleva F-duuri-pianotrio (1904)
2. preludista ja fuugasta, teemasta muunnelmineen sekä sonaatista koostuva kolmiosainen ja espanjalaisrytminen pianotrio nro 1, D, op. 35 (1926)
3. kolmesta nokturnosta muokattu pianotrio nro 2, h, op. 76 (1933)
4. Circulo, Trio fantastico op. 91 (1942), jonka osat liittyvät vuorokaudenaikoihin: Amanecer (Sarastus), Mediodía (Keskipäivä) ja Crepúscolo (Iltahämärä)

Gaspar Cassadó

Gaspar Cassado (1897–1966) sävelsi omalle soittimelleen sellolle toistakymmentä teosta, mm. sellosonaatin (1925), toisen sonaatin nimellä Sonata nello stile antico spagnuolo (1926), soolosarjan (1926), jonka toinen osa on Sardana, kuusi konserttoa, pianotrion (1926), viulusonaatin (1926), kolme jousikvartettoa (1929–33) ja kitarateoksia. Musiikin tyyliä voisi luonnehtia espanjalaiseksi neoklassismiksi.

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös