Kamarimusiikki Pohjoismaissa
23.3.2007 (Päivitetty 5.5.2020) / Murtomäki, Veijo

Pohjoismaat eivät muodosta tietenkään mitään liian yhtenäistä aluetta, vaikka monilla niillä onkin kosolti yhteistä valtiollista ja uskontohistoriaa sekä kieliyhteyksiä. Norja oli osa Ruotsia maiden välisen valtioliiton ollessa voimassa (1816–1905), kunnes vasta sodanuhka 1905 tuotti Norjalle itsenäisyyden. Suomi oli osa Venäjää 1809–1917. 1800-luvulla kaikkien Pohjoismaiden, etenkin Tanskan, yhteydet Saksaan olivat kiinteät. Sen lisäksi myös Pariisi oli vetovoimainen keskus monille skandinaavisille muusikoille.

Ruotsi

Ruotsi monen muun Euroopan maan tavoin oli paljossa riippuvainen saksalaisesta musiikkikulttuurista. Erityisesti ruotsalaisen sävyn etsintä musiikkiin tapahtui paljossa Geijer-Afzeliuksen julkaiseman kokoelman Svenska folkvisor från forntiden (1814–18) pohjalta ja näyttäytyi eniten toki laulu- ja kuoromusiikissa, laulunäytelmissä ja oopperoissa säveltäjinään mm.:

• Erik Gustaf Geijer (1783-1847)
• Adolf Erik Lindblad (1801-78)
• Carl Jonas Love Almqvist (1793-1866)
• Ludvig Norman (1831-85)
• August Söderman (1832-76)
• Emil Sjögren (1853-1918)
• Wilhelm Peterson-Berger (1867-1942)

Franz Berwald

Kamarimusiikille oli Ruotsissa toki lisäksi kohtalainen tilaus, ja siinä kunnostautui erityisesti maan 1800-luvun johtava säveltäjä Franz Berwald (1796–1868). Hän sävelsi seitsemän pianotrioa, kolme jousikvartettoa, kolme pianokvintettoa ja septeton.

Varhaisromantikko

Berwald kuuluu ruotsalaisena säveltäjänäkin etenkin varhaisella kamarimusiikillaan keskieurooppalaisten esikuviensa, Beethovenin, Hummelin, Kreutzerin ja Spohrin tuntumaan.

Stor Septett (1828) sijaitsee virkeässä keksinnässään ja temaattisen materiaalinsa yleispätevyydessä Spohrin traditiossa.

Septeton hidas osa sisältää Prestissimo-tempoisen ja hauskan scherzo-jakson. G-molli-jousikvartetto (n. 1818) ja Es-duuri-pianokvartetto (1819) kuuluvat niin ikään jälkiklassiseen tai varhaisromanttiseen aikaan ja ovat verrattavissa Schubertin varhaisiin kvartettoihin.

 

Romantikko

Kun Ruotsi ei ymmärtänyt kohdella suurmiestään oikein, Berwald joutui myöhäistuotannossaan keskittymään kamarimusiikkiin. Hän sai valmiiksi kaksi pianokvintettoa, kaksi jousikvartettoa, neljä pianotrioa sekä duoja viululle ja sellolle pianon kera. Berwaldin myöhemmät a-molli- ja Es-duuri-kvartetot (1849) ovat jo aidosti romanttisia teoksia, jälkimmäinen erikoinen vain fermaattien erottamassa kuusiosaisessa tai -jaksoisessa muotoratkaisussaan.

 

Vaihe 2

Vaihe 3

Vaihe 4

Vaihe 5

Vaihe 6

 

Berwaldin myöhäiset viisi pianotrioa (1845–54) perustuvat paljossa Hummelin ja Moschelesin virtuoosisiin pianolle kirjoittamisen malleihin, joten tasapaino soittimien kesken ei ole aina paras mahdollinen. Silti kyse on melodisesti ja harmonisesti kekseliäästä musiikista; triojen kolmiosaisuus on seurausta hitaan ja nopean osan yhteensulattamisesta.

Berwaldin pianokvintetot valmistuivat 1850-luvulla. Kun Berwald näytti 1857 Lisztille c-molli-pianokvintettonsa (1853), tämä soitti sen suoraan partituurista. Berwald omisti A-duuri-pianokvintettonsa (1850–57) Lisztille, joka lausui siitä vilpittömän ylistäviä sanoja ja kehui teoksen “keksintää, taitoa ja eloisuutta” sekä sen “tyyliä elegantiksi ja harmoniaa omaperäiseksi”. Lisztin luonnehdinta pätee myös Berwaldin c-molli-pianokvintettoon.

Berwaldin viimeisiin teoksiin kuuluvat duot/sonaatit sellolle ja pianolle (1857) sekä viululle ja pianolle (n. 1858) ovat melodisesti hienoja, kypsän romanttisia teoksia, jotka kertovat jo Mendelssohnin ja Schumannin tuntemuksesta.

Emil Sjögren

Pitkä tie maineeseen

Emil Sjögren (1853–1918) on ruotsalaisen musiikillisen romantiikan kenties puhdasverisin edustaja ajalta, jolloin ”kaikki oli vielä hyvin”. Hän on punaposkisen maalari Carl Larssonin musiikillinen vastine. Sjögrenin musiikki tihkuu lyyrisyyttä ja positiivisia tunteita. Niinpä ei uskoisi, että hänen muusikontiensä oli tuskallisen vaikea: Sjögren opiskeli 16-vuotiaasta lähtien pianoa, urkuja ja musiikinteoriaa sekä julkaisi 1870-luvulla ensimmäiset sävellyksensä, mutta päätoimea musiikin parissa oli vaikea löytää.

Vasta kun Sjögrenin pianosarja Erotikon op. 10 (1883) voitti skandinaavisen sävellyskilpailun ja toinen viulusonaatti herätti 1888 huomiota, säveltäjän teoksia alettiin julkaista myös Saksassa. Liszt oli jo aiemmin kuulunut hänen musiikkinsa kannattajiin. Mesenaatin turvin Sjögren saattoi 1883 tehdä pitkän Euroopan-opiskelumatkan.

Mutta vasta avioiduttuaan 1897 Berta Dahlmanin kanssa Sjögrenin elämä ja ura löysivät uomansa. Pariskunta vieraili useita kertoja (1901–14) Pariisissa, jossa Sjögrenin ystäviin ja kanssamuusikoihin lukeutuivat mm. George Enescu ja Jacques Thibaud. Niinpä Sjögren oli Griegin ohella suosituin ja soitetuin skandinaavisäveltäjä 1900-luvun alun Pariisissa.

Sonaatteja syntyi

Sjögren oli vaikeista työoloista huolimatta tuottelias säveltäjä: 153 romanssin ja lukuisten piano-opusten ohella hän kirjoitti peräti kahdeksan sonaattia: viisi viululle ja yhden sellolle sekä pianolle ja kaksi soolopianolle, mm. e-molli-pianosonaatin op. 35 (1903). Lisäksi häneltä syntyi muuta pianomusiikkia kunnioitettava määrä, mm. kuusi Novelettes op. 14 (1884). Sjögrenin musiikkityyliä leimaa lämmin romanttisuus: vaikutteet tulivat mm. Chopinilta, Schumannilta, Griegiltä, Franckilta ja Faurélta.

Sjögrenin viisi viulusonaattia valmistuivat aikavälillä 1884–1915. Ne ovat melodisesti kiitollisia ja harmonisesti makoisia; Peterson-Berger ja Ture Rangström pitivät niitä ”lauluina ilman sanoja” ja ”puettuina lauluina”. Sonaattien musiikki on turvallisen perinteistä neliosaisissa muodoissaan ja lempeässä ilmaisussaan, aina hallittua ja hyvin kirjoitettua, samalla kuitenkin ilmaisullisesti niin verevää, että se pitää yhä pintansa romanttisessa viulusonaattikirjallisuudessa.

Säveltäjän liikkumisesta germaanisesta sävelilmaisusta ranskalaiseen suuntaan käyvät esimerkeiksi kaksi viimeistä viulusonaattia (1906, 1913).

Ranskalaisvaikutteista kertovat myös viuluteokset Poème op. 40 (1903) – vrt. Chausson – sekä Morceau de Concert op. 45 (1905), joka perustuu kahteen ruotsalaiseen kansanlauluun.

A-duuri-sellosonaatissa op. 58 (1912), etenkin sen toisessa, Romanza-osassa, toteutuu ruotsalaisen sydämellisyyden ja ranskalaisen henkevyyden lämmin synteesi.

Kaksi jälkiromantikkoa

Wilhelm Peterson-Berger

Peterson-Berger (1867–1942) oli pääosin laulusäveltäjä ja sinfonikko, mutta hän sävelsi myös muutaman kamariteoksen, jotka ovat ruotsalaisessa ohjelmistossa tärkeitä. Viulusonaatista nro 1, e, op. 1 (1887-88) syntyi yli sata vuotta myöhemmän transkription (1996) avulla laadukas a-molli-sellosonaatti (1888). Toinen, G-duuri-viulusonaatti on myöhempää tekoa (1910).

Wilhelm Stenhammar

Stenhammar (1871–1927) oli eräänlainen myöhäissyntyinen ”Pohjolan Brahms”, joka kunnostautui piano- ja orkesterimusiikin ohella peräti seitsemän  jousikvarteton säveltäjänä (1894-1916). Näistä erityisesti C-duuri-kvartetto nro 5, Serenadi, op. 29 (1910) on yhä ohjelmistoon kuuluva sävellys.

Tyylillisesti se on romanttis-klassistinen, ja sen toinen, Ballata-osa perustuu ruotsalaiseen kansanballadiin Och riddaren Finn.

Lisäksi Stenhammaren a-molli-viulusonaatti op. 19 (1900) on ilmettyine, saksalaisesta romantiikasta ammentavine anakronismeineenkin musiikillisesti vetoava teos; seuraavassa kolmannen eli finaali-osan alkua:

Tanska

Tanska on ollut siinä määrin musiikillisesti osa Saksaa, että usein on ollut vaikea määritellä, kuka maan säveltäjistä on ollut ”oikeasti” tanskalainen säveltäjä ja kuka Tanskassa vaikuttanut saksalainen säveltäjä. Jo Schütz ja Schulz kuuluivat näihin saksalais-tanskalaisiin säveltäjiin, puhumattakaan nimistä Weyse, Kuhlau ja Heise.

C. E. F. Weyse

Christoph Ernst Friedrich Weyse (1774–1842) muutti Kööpenhaminaan 15-vuotiaana ja jäi sinne loppuiäkseen. Hän opiskeli siellä Schulzin johdolla (1789-) ja toimi urkurina (1794-) ja hovisäveltäjänä (1819-). Hänen tuotantoonsa kuuluu laulunäytelmiä, kirkkomusiikkia, seitsemän sinfoniaa sekä pianoteoksia ja kamarimusiikkia. Tuotantoon kuuluu sellainen harvinaisuus kuin sonaatti kahdelle fagotille.

Friedrich Kuhlau

Friedrich Kuhlau (1786–1832) oli saksalaissyntyinen tanskalaissäveltäjä, joka väistyi Hampurista Napoleonin joukkojen tieltä 1810 Kööpenhaminaan, jonne hän jäi loppuiäkseen piano-opettajaksi, säveltäjäksi ja hovimuusikoksi. Kuhlau niitti mainetta eritoten tanskalaisten Singspielien säveltäjänä. Piano-opiskelijat tuntevat Kuhlaun parhaiten pianosonaattien ja erityisesti -sonatiinien tuotteliaana kirjoittajana; pianomusiikki muodostaakin puolet hänen tuotannostaan.

Kuhlaun kamarimusiikkituotanto ei ole hirveän laaja, mutta sitäkin laadukkaampi. Niihin kuuluu teoksia yhdestä neljään huilulle sekä huilulle ja pianolle, mm.:

• kolme huilusonaattia op. 83 (n. 1826), joiden ansiosta häntä nimitettiin “huilun Beethoveniksi”
• Grand sonate concertante pour Piano et Flûte op. 85 (1827)
• neljä viulusonaattia, joista hienoin on nro 1, f, op. 33 (1821)
• trio kahdelle huilulle ja pianolle op. 119 (pain. 1832)
• kolme pianokvartettoa (1821-32)
• kolme kvintettoa huilulle ja jousikvartetille op. 51 (julk. 1823)
• Beethoven-vaikutteinen a-molli-jousikvartetto op. 122 (julk. 1841)

Näytteenä Kuhlaun loisteliaasta huilulle kirjoittamisesta tunnetusta irlantilaislaulusta (”Kesän viime ruusu”) tehden muunnelmasarjan teema ja eräs variaatio, Variations sur l’Air favori Irlandais op. 105 (1829):

Johann Peter Emilius Hartmann

Johann Peter Emilius Hartmann (1805–1900) on Tanskan tärkeimpiä kansallisromantikkoja, etenkin oopperansa Liden Kirsten (1846, H. C. Andersen) ansiosta. Lisäksi hän kunnostautui soitinsäveltäjänä: kolme viulusonaattia op. 8, 39 ja 83 (1826, 1844, 1886) ovat ansiokkaita teoksia. Hänen tuotantoonsa kuuluvat lisäksi Weber– ja Spohr-henkinen sonaatti huilulle tai klarinetille op. 1 (1825) sekä kaksi jousikvartettoa (1848, 1855).

Niels Wilhelm Gade

Niels Wilhelm Gaden (1817–90) kamarimusiikkituotanto valmistui ensin omaehtoisesti ja sitten säveltäjän Leipzigin opintojen (1843-) tuloksena kahden suuren saksalaisromantikon vanavedessä. Opiskeluaikanaan Kööpenhaminassa Gade soitti kvartetissa viulua ja perehtyi keskeiseen kamarikirjallisuuteen, joten ei ole ihme, että omia tuotoksia alkoi valmistua: ensin yksittäisiä osia ja lopulta B-duuri-pianotrio (1839), Goethen runon inspiroima kolmiosainen F-duuri-jousikvartetto Willkommen und Abschied (Tervetuloa ja jäähyväiset, 1840) sekä A-duuri-viulusonaatti op. 6 (1842). Jo näissä Gade on tartuttava säveltäjä osaavassa sujuvuudessaan.

Opiskeluajan kuluessa valmistui e-molli-jousikvintetto op. 8 (1845) sekä “päättötyönä” hurmaava F-duuri-jousioktetto op. 17 (1848). Se on toki Mendelssohnin inspiroima teos, mutta lähtökohtineenkin raikas ja valloittava aikaansaannos, joka lienee Gaden suosituin (kamarimusiikki)sävellys. Vielä toinen viulusonaatti op. 21, d (1849) on Leipzigin ajan tuotos.

Gaden palattua Mendelssohnin kuoleman jälkeen Tanskaan hän sävelsi vielä kolme jousikvartettoa: f-molli-kvarteton (1851), viisiosaisen e-molli-kvarteton (1877/89) ja D-duuri-kvarteton op. 63 (1887-89), joka kulkee jossain Beethovenin ja Mendelssohnin välimaastossa:

 

Muita Gaden kypsän kauden tuotteita ovat:

• Novelletit pianotriolle op. 29 (1853)
• F-duuri-pianotrio op. 42 (1862-63)
• Es-duuri-jousisekstetto op. 44 (1863-64)
• Fantasiakappaleet klarinetille ja pianolle op. 43 (1864)
• viulusonaatti nro 3, B, op. 59 (1885)

Fantasiakappaleiden otsake viittaa luonnollisesti Schumanniin:

Näissä jo otsakkeidenkin perusteella on tuntuvilla myös Schumannin vaikutus ilman, että Gade olisi kuitenkaan vain jäljittelijä. Ylipäätään Gade säilyi läpi tuotantonsa uskollisena opiskeluaikansa ihanteille. Kolmas viulusonaatti edustaa verevää romantiikkaa:

 

Muita 1800-luvun jälkipuolen tanskalaisromantikoita

Emil Hartmann

E. Hartmann (1836–98) oli J. P. E. Hartmannin poika ja niin ikään vokaalinen dramaatikko. Soitinmusiikin alueella häneltä valmistui seitsemän sinfoniaa ja muuta orkesterimusiikkia sekä mm. pianotrio op. 10, Serenade (1867), klarinettitrio op. 24 (1878), c-molli-jousikvartetto op. 37 (1885) ja Serenadi puhaltimille (puhallinoktetille ja sellolle/kontrabassolle) op. 43. Näyte hänen kolmiosaisesta klarinettikvartetostaan, jonka osat ovat Idylle, Elegie ja Rondo:

Peter Heise

Heise (1830–79) oli jo tanskalaissyntyinen säveltäjä, jonka suursaavutus oli ooppera Drot og marsk (1878). Lisäksi häneltä löytyy mm. F-duuri-pianokvintetto (1869), kuusi jousikvartettoa (1852-57), Es-duuri-pianotrio (1860-63), viisi viulusonaattia (1860-luku) ja neljä sellosonaattia (1860-luku). Parhaimmillaan, kuten pianokvintetossaan, Heise on täysin keskieurooppalaisittain vertailukelpoinen ja mestarillinen säveltäjä. Pianokvinteton käsikirjoituksen 1. osan toinen sivu:

Asger Hamerik

Hamerik (1843–1923) sai musiikkikoulutuksensa J. P. E. Hartmannilta ja Niels Gadelta. Hän siirtyi 1862 Berliiniin Bülowin oppilaaksi, kunnes vuonna 1864Saksan ja Tanskan välinen sota, jonka tuloksena Tanska joutui luovuttamaan Schleswig-Holsteinin Preussille, ajoi hänet Pariisiin ja Berliozin oppilaaksi. Hamerik toimi Baltimoressa opettajana (1871-98), kunnes hän palasi 1900 Tanskaan kohotakseen maansa erääksi keskeiseksi musiikkitoimijaksi. Hamerikin kamarituotantoon kuuluu c-molli-pianokvintetto op. 6 (n. 1862) sekä mm. melodisesti hekumallinen Konserttiromanssi sellolle ja pianolle op. 27 (1878).

Louis Glass

Glass(1864–1936) opiskeli Niels Gaden johdolla. Hänet luetaan keskeisimpiin kuuluvaksi tanskalaisromantikoksi, joka seurasi Schumannin ja Gaden jalanjäljissä. Opiskelu Brysselissä (1884-) sekä tutustuminen Franckin musiikkiin samoin kuin Griegin ja Brucknerin vaikutus ovat havaittavissa hänen kuudessa sinfoniassaan, neljässä jousikvartetossaan, kolmessa triossaan, pianokvintetossaan, jousisekstetossaan, kahdessa viulusonaatissaan, kahdessa pianosonaatissaan sekä sellosonaatissaan op. 5 (n. 1888/1914). Seuraavassa sellosonaatin op. 5 (1880-luku) finaalin alkua käsikirjoituksesta:

Carl Nielsen

Klassisen luonteenlaatunsa vuoksi kamarimusiikki sopi hyvin ilmaisuvälineeksi Carl Nielsenille (1865–1931). Hän sävelsi kolme viulusonaattia, viisi jousikvartettoa, jousikvinteton, puhallinkvinteton, pianotrion sekä fantasiakappaleita klarinetille ja oboelle.

Varhaisen g-molli-jousikvarteton, op. 13 (1888) jälkeen Nielsenin merkittävin kvartetto on Es-duuri-jousikvartetto op. 14 (1898), joka on laaja ja kunnianhimoinen teos.

Jo modernihko viulusonaatti op. 35 (1912)

ja suosittu puhallinkvintetto op. 43 (1922) ovat Nielsenin kypsän tuotannon parasta antia.

Norja

Norjan valtiollista ja kulttuurista elämää 1800-luvulla luonnehti voimakkaasti 1814 hävitty vapaustaistelu Ruotsia vastaan. Aikaa 1840-60 yleensä kutsutaan Norjassa ”kansallisromantiikan läpimurroksi”. Kansanmusiikin keräämisellä ja hyödyntämisellä oli liikkeessä suuri merkitys. Viuluvirtuoosi Ole Bull (1810-80) oli konserttimatkoineen ja kansanmusiikkiin perustuvine sävellyksineen kansallisuusajattelun keskeinen esitaistelija.

Johan Svendsen

Johan Svendsen (1840–1911) oli kenties ensimmäinen eurooppalaisittain koulutettu – hänen sävellysopettajanaan toimi Reinecke – ja arvostettu norjalainen muusikkosäveltäjä. Hänen muutama kamariteoksensa kuuluu lajien valioihin vähintäänkin Skandinaviassa. Svendsenin musiikissa ei soi niinkään norjalainen kansa tai luonto, vaan se on olemukseltaan keskieurooppalaista.

Jousikvartetto a, op. 1 (1865), jousioktetto A, op. 3 (1866) sekä jousikvintetto C, op. 5 (1867) ovat kaikki peräisin Svendsenin Leipzigin opintojen (1863-67) päätösvaiheesta. Koska Svendsen oli taitava viulisti ja alttoviulun soittaja, hänen jousiyhtyemusiikissaan on vahva omakohtaisuuden tuntu. Jousikvartetto oli menestys sen ”wagnerilaisen harmonian” ansiosta. Sen toisessa, Andantino-osassa on pohjoismaisen kansanlaulun sävyä. Jousikvintetossa on skandinaavisen lisäksi venäläistä ja ranskalaista sävyä:

Svendsenin oktetto voitti konservatorion ensimmäisen sävellyspalkinnon, mikä on ymmärrettävää jo sen Mendelssohn-vaikutteiden vuoksi. Ennen näkemätöntä oli, että Breitkopf oli valmis julkaisemaan okteton, vaikka se oli vielä opiskelijan työ. Sitä luonnehdittiin ”aidosti ranskalaisen henkeväksi” sekä ”romanttiseksi kansallisin värein”. Svendsen sävelsi orkestraaliseksi aukeavan, verevän oktettonsa itsenäisesti ilman Reinecken opastusta.

Svendsenin suosituin kappale on hänen iki-ihana Romanssinsa viululle ja orkesterille/pianolle op. 26 (1881), joka on levinnyt kaikkialle musiikkimaailmaan kymmenien sovitusten myötä; vielä säveltäjän eläessä siitä ilmestyi lähes 70 sovitusta:

Edward Grieg

Yleinen ajatus siitä, että Edward Grieg (1843–1907) ei olisi ollut yhtä lailla kotonaan suurten muotojen kuin miniatyyrienkin parissa, on hieman harhainen, sillä hän sävelsi yllättävän monta hyvää laajaa teosta – orkesteriteokset mukaan lukien pianokonsertto – minkä lisäksi hänellä on kunnioitettava määrä isoja kamariteoksiakin: kolme viulusonaattia, sellosonaatti, pianosonaatti ja jousikvartetto.

Opiskelu Leipzigin konservatoriossa (1858-) Moschelesin ja Reinecken johdolla oli sikäli epäilemättä hyödyllistä, vaikka Grieg myöhemmin totesikin: ”tuhlasin aikaa konservatoriossa, jossa en oppinut mitään.”

Griegin kansallisen tyylin kehittyminen oli paljolti viuluvirtuoosi ja etnomusikologi Ole Bullin ansiota: hänen kauttaan Grieg sai kontaktin maansa kansanmusiikkiin, Harganderviulu/-fiideli-sävelmiin ja -tansseihin, joita ovat mm. halling, springdans, springar, ganger ja slatter. Sonaateissaan Grieg onnistui yhdistämään klassisen, mutta vapaasti käsitellyn muodon norjalaisiin sävelmiin.

Viulusonaatit

Grieg luonnehti myöhemmin viulusonaattejaan kuuluviksi elämänsä kolmeen periodiin, joita olisivat:

1. naiivi ja melodisesti pursuileva kausi
2. nationalistinen kausi
3. laajempien horisonttien kausi

Viulusonaatti nro 1, F, op. 8 (1865) on kirjoitettu Griegin Tanskan-oleskelun aikana (1863-65). Siinä on kolme osaa, joista etenkin keskimmäisestä löytyy hardanger-sävyjä (etuheleitä). Finaalissa Grieg hyödyntää puolestaan ganger-musiikkia.

Viulusonaatti nro 2, G, op. 13 (1867) on Griegin ensimmäinen kypsä laajamuotoinen sävellys. Siinä on edeltäjäteostaan enemmän harmonisia värejä ja myös synkkiä sävyjä, etenkin lento doloroso -johdannossa. Yksi teema lävistää kokonaisuuden ja luo yhtenäisyyttä. Kyseessä on Griegin ”kansallinen” sonaatti, sillä sen ääriosissa, avausosan Allegro vivace -teemassa sekä finaalin pääteemassa on springar-sävyjä. Brahms sai teoksesta vaikutteita A-duuri-viulusonaattiinsa op. 100 (1886).

Viulusonaatissa nro 3, c, op. 45 (1886-87) kohtalonomaisuus on lisääntynyt tuntuvasti. Teoksen mallina on toiminut Beethoven, ja sen rinnakkaisteoksia ovat puolestaan Franckin A-duuri-sonaatti ja Brahmsin d-molli-sonaatti. Sonaatissa melodinen ja harmoninen mielikuvitus ovat sopusoinnussa muodon kanssa. Myrskyisän avausosan, Allegro molto ed appassionato, loppupuolella ilmaantuu teema (harj.kirj. I), joka löytyy myös Sigurd Jorsalfar -marssista. Viulusonaatin toinen osa, Allegretto espressivo alla Romanza, on otsakkeensa mukainen idyllinen romanssi pianokonserton hitaan osan tapaan.

Sellosonaatti, jousikvartetto

Sellosonaatti a, op. 36 (1883) on suuri, ilmeeltään konserttomainen teos, jossa sellolla on jopa kadenssi avausosassa. Toinen osa alkaa marssilla, joka on lainaa Sigurd Jorsalfar -näyttämömusiikista op. 22. Finaali on sankarillinen tavalla, joka tulee lähelle Rahmaninovia ja muistuttaa myös Griegin omaa pianokonserttoa samassa a-molli-sävellajissa. Mainittakoon, että Tauno Hannikainen on sovittanut sonaatin orkesterisäesteiseksi konsertoksi.

Jousikvartetto g, op. 27 (1878) on Griegin kenties hienoin saavutus suurten muotojen alueella, hänen parhaita sävellyksiään, elävä ja dramaattinen teos, jonka yhteenkuuluvuutta vahvistaa mottoaiheen (g-f/fis-d) käyttö kaikissa osissa. Schumann-tyyppinen lyriikka – toinen osa on romanssi ja kolmas osa intermezzo – sekä Lisztin transformaatio-ajattelu yhdistyvät kvartetossa norjalaisiin, aito-griegmäisiin piirteisiin. Finaali on tosin italialainen saltarello norjalaisella murteella. Mottoaihe esiintyy joko sellaisenaan tai sitten hieman piilotettuna arabeskiin, kuten Romanze-osassa:

Lisäksi Griegiltä on olemassa Andante c-molli jousikvartetille (1878) sekä keskeneräinen, kaksiosaiseksi jäänyt jousikvartetto nro 2, F (1891).

Christian Sinding

Christian Sinding (1856-1941) oli norjalainen wagneriaani, joka sävelsi laajan laulu- ja pianotuotannon ohella lukuisia laadukkaita kamarimusiikkiteoksia, joiden määrä nousee liki 30:een. Tuotanto käsittää 130 opusta ja lähes 20 opuksetonta teosta. Hän on Griegin työn ansiokas jatkaja ja maansa eturivin säveltäjiä – olkoonkin että hänen populaari maineensa on perustunut paljolti yhteen teokseen, Kevään kohinaa -pianokappaleeseen (1896). Myöhemmin hän on joutunut paitsioon ainakin Norjassa väitettyjen natsiyhteyksien vuoksi, mikä on jossain määrin kiistanalaista, osin kiistämätöntä.

Koulutuksensa Sinding sai Griegin tapaan Leipzigin konservatoriossa (1877-81) opettajinaan Schradieck, Jadassohn ja Reinecke. Mutta olennaista on, että norjalaisen kansanmusiikin sijaan Sinding perusti musiikkinsa Lisztin ja Wagnerin sävelkieleen ja oli sikäli säveltäjänä kosmopoliitti. Sindingin saavutti suosiota etenkin Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Viulukamarimusiikki

Sindingin kamarimusiikista valtaosa on sävelletty viululle ja pianolle. Niistä sonaatteja on peräti kuusi ja muut ovat sarjoja tai vapaita karakteriteoksia. Etenkin viulusonaatit (1879–1909) muodostavat hienon kokonaisuuden. Sonaateista kaksi ensimmäistä, G-duuri-sonaatti (1879) ja A-duuri-sonaatti (1882?) ovat harvinaisuuksia. Jälkimmäisessä Sinding hyödyntää jo Lisztin syklisen muodon periaatetta.

Sindingin miltei unohdettuun tuotantoon lukeutuvat myös C-duuri-sonaatti op. 12 (1892) ja E-duuri-sonaatti op. 27 (1895). Sen sijaan myöhäisromanttisten viulusonaattien parhaimmistoon kuuluu suosittu F-duuri-sonaatti op. 73 (1905).

Sarjamainen, viisiosainen Sonate im alten Stil, d, op. 99 (Sonaatti vanhaan tyyliin, 1909) liittyy pastissimaiseen barokki-ihastukseen, mitä edusti tosin myös Grieg mm. Holberg-sarjassaan. Muita Sindingin viuluteoksia ovat e-molli-romanssi op. 9 (1886), Suite im alten Stil op. 10 (1889), lievästi ohjelmallinen Scènes de la vie op. 51 (Kohtauksia elämästä, 1900) sekä Kaksi romanssia op. 79 (1906). Kuriositeetteja edustavat kaksi Serenadia kahdelle viululle ja pianolle op. 56 (1903) ja op. 92 (1909), joissa kansanmusiikkivaikutteet, barokin sarjamaisuus ja triosonaatti-tekstuuri sekä romanttinen miniatyyriestetiikka yhdistyvät mielevästi. Seuraavassa op. 51:stä finaalia:

Trioista kvintettoihin

Sindingin e-molli-pianokvintetto op. 5 (1882-84) oli tärkeä herätteenantaja Sibeliukselle ja toi Sindingille maailmanmaineen, kun se kuultiin Leipzigissa Busonin ja Brodsky-kvartetin soittamana (1889). Heti sen jälkeen Hansen osti siihen oikeudet ja kvintetto esitettiin lähes 30 kertaa 19 kaupungissa kahdella mantereella Pietarista Detroitiin. Tšaikovski sanoi kuultuaan teoksen: ”Olen sallinut itselleni paljon, mutta en moista koskaan.” Musiikista löytyy rinnan (aiolisen) modaalisuuden kanssa wagnerilaista kromaattista tyyliä, vaaleaa lyriikkaa ja voimallista täyssointisuutta.

2. osan, Andante, alkupuolelta:

 

Jo ennen menestyskvintettoa Sindigiltä oli valmistunut pianokvartetto (1882). Samoin kypsää a-molli-jousikvartettoa, op. 70 (1904) edeltää jousikvartetto (1884). Säveltäjän tuotannon ytimeen kuuluu myös kolme pianotrioa: D-duuri-trio, op. 23 (1893), a-molli-trio op. 64 (1902) ja C-duuri-trio op. 87 (1908). C-duuri-triosta löytää muistumia Straussin Salomesta. Sen musiikki on muutoinkin kromaattista ja yltiöromanttista. Trioista kenties vaikuttavin on a-molli-trio, jota voi luonnehtia kamarikonsertoksi pianolle: piano-osuus on loistelias, kun taas jouset soittavat usein unisonossa.

Teoksen finaali on sankarillisessa A-duurissa:

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös