Kaksi uskontokuntaa ja kaksi musiikkityyliä
Ranskassa oli 1600-luvulla protestanttien ja katolisten välisiä yhteenottoja: edelliset lauloivat psalmeja kansankielellä, jälkimmäiset ranskalaisia kirkkolauluja liturgian ulkopuolella. Virallisessa kirkkomusiikissa oli kaksi suuntausta: 1) vastauskonpuhdistuksen hengessä askeettinen ja homofonis-syllabinen messutyyli; 2) loistelias konserttotyyli kaksoiskuoroineen Te Deumissa ja moteteissa, jotka olivat isojen katedraalien ja kuninkaan tai aatelisten edustuksellista musiikkia.
Ranskalaisen kirkkomusiikin uusi tyyli perustui kahden erikokoisen kuoron vastakkaisuuteen: “Iso kuoro (grand choeur), joka on à 5, lauletaan aina monilla äänillä. Pieni kuoro (petit choeur) on sävelletty vain sooloäänille.” (1646) Soolosoittimia oltiin nahkeita käyttämään, ja Pariisin Notre Damessa Campra sai luvan käyttää viuluja vasta vuosisadan lopussa. Samoin continuon käyttö yleistyi vitkaan: vasta 1652 ilmestyi ensimmäinen ranskalaisen säveltäjän julkaisu, jossa continuo on mukana, Henri Dumont’n Cantica sacra. Messu oli laji, jossa läpi 1600-luvun vallitsi stile antico -polyfonia ja a cappella -laulu. Edistykselliset piirteet näkyivät moteteissa, psalmiparafraaseissa, hymneissä ja kirkko-oodeissa.
Eustache Du Carroy (1549–1609) toimi kuninkaallisen kapellin varajohtajana ja sävelsi sekä frankoflaamisen tradition mukaan että käytti kaksoiskuoroja moteteissaan. Häneltä on olemassa Missa pro defunctis à 5 (“Kuolleiden messu” eli Requiem; 1606, pain. 1636). Kaksi kokoelmaa Preces ecclesiasticae (“Kirkkorukouksia”) sisältää 50 motettia ja psalmia 4–7 äänelle.
Nicolas Formé (1567–1638) oli kuninkaallisen kapellin varajohtaja ja käytti ensimmäisenä kaksoiskuoroa ja teki konsertoivia motetteja venetsialaiseen tyyliin. Jean Veillot (k. 1662) oli puolestaan ensimmäinen, joka lisäsi sinfonioita kahden kuoron motetteihin; hän sävelsi 1660 Te Deumin Louis XIV:n häihin. Etienne Moulinié (n. 1600–1669 jälk.) työskenteli Louis XIII:n veljen, Orléansin Gastonin musiikinjohtajana; hän harrasti jo italialaisuuksia ja yhdisti continuon tukemia sooloääniä yhtyeeseen/kuoroon. Thomas Gobert (k. 1672) oli varhaisvaiheen edistyksellisin säveltäjä, joka vakiinnutti kaksoiskuoromotetin. Hän sävelsi kokoelman Paraphrase des Psaumes de David (“Mukaelmia Daavidin psalmeihin”, 1659) kahdelle äänelle ja continuolle.
Henri Dumont
Dumont/Du Mont 1610–1684) syntyi Liègen lähellä, ja hänen sukunimensä on ranskalainen käännös flaamilaisesta. Hän työskenteli Pariisissa urkurina (1640–), kuninkaan cembalo-opettajana (1662–), kuninkaallisen kapellin varajohtajana (1663–) ja lopulta kapellin säveltäjänä (1672–).
Hän oli ensimmäinen, joka painatti konsertoivia italialaisvaikutteisia motetteja ja on siten lajin isä: petits motets 2–3:lle lauluäänelle ja continuolle. Musica sacra (1652) sisältää 35 motettia, joista 11 on 4-äänisiä motetteja, jolloin neljä sooloääntä vuorottelee neliäänisen kuoron kanssa. Myöhemmin hän otti käyttöön basso continuon: Motets à deux voix avec la basse continue (1668). Dumontin motetit koostuvat lyhyistä, kontrastoivista jaksoista.
Sébastien de Brossardin sanakirjan (Dictionnaire de musique; 1701) mukaan:
“Motetti on useista osista koostuva musiikkiteos, jota on rikastettu kaikella sillä, mikä on erinomaista musiikissa. Se on kirjoitettu 1–8:lle ja vieläpä useammille lauluäänille tai solisteille, usein instrumenttien kera ja useimmiten vähintäänkin jatkuvan basson kera. … Nykyään käsite kattaa kaikki latinankieliseen tekstiin sävelletyt kappaleet riippumatta aiheista, jotka voivat olla pyhimysten ylistystä, ehtoollismusiikkia jne. Eräät säveltävät jopa kokonaisia psalmeja motetin muodossa.”
Dumont sävelsi myös jo eräänlaisen oratorion: Dialogus de anima (“Sielun keskusteluja”; 1668), jossa henkilöinä ovat Jumala, Syntinen ja Enkeli. Siinä on kolme kohtausta, joista jokaista edeltää sinfonia; lisäksi mukana on récit-osuuksia sekä pienen ja suuren kuoron vuorottelua – tässä Dumont on Carissimin jäljillä ja Charpentierin edeltäjä.
Dumont loi klassisen mallin myös grand motet -lajille, josta tuli grand siècle‘n (“suuren aikakauden”) eräs ilmenemismuoto, postuumisti ilmestyneessä kokoelmassa Grands motets pour la Chapelle Royale (1686). Suuri motetti on laajennettu kantaatti, jossa on resitatiiveja, polyfonisia ja homofonisia kuoroja (Soprano–Haute-contre–Tenor–Baryton–Bassus), duoja ja trioja, sinfonioita ja ritornelloja. Käytössä on viisiääninen orkesteri, joka tosin vastoin Lullyä (1 viulu, 3 alttoa, basso) koostui kahdesta viulu- ja altto-osasta sekä bassosta. Lajissa ei ole kuitenkaan vielä erillisiä osia vaan sektioita/jaksoja.
Brossardin mukaan:
“[Du Monten isojen motettien] esittämiseksi on tarpeen olla viisi sooloääntä, jotka muodostavat pienen kuoron ja sisältävät sopraanon, alton, kaksi tenoria ja basson; lisäksi [tarvitaan] samalla tavoin jakautunut suuri kuoro ja viisi soitinosuutta sisältäen viulu I:n ja II:n, haute-contren ja taillen [alttoja eli väliääniä], bassoviulun ja basso continuon. Siten tarvitaan melko suuri esittäjäjoukko … vaikkakin viisi sooloääntä, kaksi viulua, bassoviulu ja basso continuo riittävät.”
Magnificatissa käytössä on viisiääninen iso kuoro ja viisiääninen pieni kuoro, joka toimii myös solistivarastona, joten teoksessa voi hyödyntää kolmea eri vokaalista resurssia.
Lully
Jean-Baptiste Lully (1632–87) sävelsi sävelsi 26 motettia (1664–85), joista 11 on suuria motetteja ja loput pieniä motetteja Carissimin tyyliin kolmelle lauluäänelle ja continuolle (joissakin mukana myös viulu sekä ritornello). Louis XIV piti eritoten Lullyn sankarillisista suurista moteteista Miserere (1664), joka on lajin perustajateoksia, Te Deum (1677), De profundis (1683) ja Dies irae (1683), joka on sävelletty kuningatar Marie-Thérésen hautajaisiin. Seuraavassa Requiem-tekstistä usein irrotetun kolmannen numeron eli Dies irae -sekvenssin Tuba mirun -alaosan säkeistöjen 2–3 tekstit ja partituurin alut:
2. Tuba mirum
Tuba mirum spargens sonum
Per sepulcra regionum,
Coget omnes ante thronum.
Pasuuna, joka kaiuttaa ihmeellisen soiton
kautta koko maailman hautojen,
kokoaa kaikki valtaistuimen eteen.
Mors stupebit, et natura,
Cum resurget creatura,
Judicanti responsura.
Kuolema ja luonto hämmästyvät,
kun luomakunta nousee ja joutuu
tekemään tiliä tuomarin eteen.
Marc-Antoine Charpentier
Charpentier (1643–1704) ei päässyt koskaan hovin virkaan (Lully esti ja italialaisopiskelu oli tiellä), mutta hän toimi Pariisin jesuiittakirkon musiikinjohtajana (1684–) ja Sainte Chapellin kapellimestarina (1698–). Kuningas tosin tuki häntä ja valitsi Charpentierin veljenpoikiensa opettajaksi ja vanhimman poikansa kapellimestariksi sekä arvosti tämän taitoja.
Charpentier on tuotteliain 1600–1700-luvun ranskalaisista motettisäveltäjistä, sillä kaikkiaan hän kirjoitti lähes 400 motettia: 83 psalmia, 48 elevaatio-motettia (ehtoolliselle), 31 tenebrae-lektiota (Piinaviikon lukuja Valitusvirsistä), 42 antifonia, 10 magnificatia, litanioita, Te Deumeja, sekvenssejä, hymnejä sekä pyhimys- ja juhlamotetteja. Koko kirkkotuotannon määrä on 439 teosta.
Yli 80 suurta motettia jakaantuvat 1) Marian- ja muiden pyhimysten hymneihin, 2) psalmeihin, 3) lektioihin ja piinaviikon responsorioihin. Moteteissa on laajoja toisiaan seuraavia sektioita, jotka rakentuvat mallille: avauspreludi–soolo-ensemble–kuoro. Enimmät suurista moteteista on kirjoitettu neljälle lauluäänelle ja neljälle soittimelle; esitysvoimat jakautuvat joskus kahtia kahdeksi kuoroksi ja orkesteriksi. Psalmit hän sävelsi sekä kolmen solistin trioina että suurina motetteina. Charpentier sävelsi mm. tekstin De profundis (“Syvyydestä huudan”) seitsemän kertaa, Laudate Dominum (“Ylistäkää Herraa”) kuusi kertaa. Elevaatio- ja ehtoollismotetit on tehty pienille esittäjävoimille (1–3 solistia ja soitintrio).
Les leçons de ténèbres (“Piinaviikon synkät lektiot/luvut”) eli lamentaatiot ovat kiirastorstain, pitkäperjantain ja pääsiäislauantain aamutuntien palveluksia (matutinan kolmesta nokturnista ensimmäisessä luettiin), vaikkakin niitä ruvettiin käytännön syistä pitämään edellisinä iltapäivinä. Tekstit ovat Jeremiaan Valitusvirsistä, joita on viisi lukua. Neuf leçons de ténèbres (“Yhdeksän synkkää lukua”; 1680) on ainoa täydellinen sykli; Troisième Leçon de Ténèbres du Vendredi saint (“Pitkäperjantain kolmas synkkä luku”; H 93, 1673) sisältää osuvaa kromatiikkaa.
Litanies de la Vierge (“Maria-litaniat”) -laji käsittää yhdeksän sävelitystä. Litanies de la Vierge à 6 voix et 2 dessus de violes (H. 83; 1683–4) niistä on laajin ja huomattavin. Magnificateista neljä on sävelletty pienille voimille, mutta viisi täydelle kuorolle ja yksi kahdeksalle lauluäänelle ja kahdeksalle soittimelle (H. 74; 1681–2): kaksoiskuoro kehystää ja on teoksen ytimessä luoden symmetrisen rakenteen.
Te Deum
Te Deum tilattiin jokaisen sotilaallisen voiton ja kuninkaallisen perhetapahtuman kunniaksi. Charpentierin kuudesta Te Deumista neljä on säilynyt: kuuluisin niistä on 1692 (?) sävelletty (H. 146), josta tuli Eurovisio-tunnusmelodia, ja on ainoa trumpettien ja patojen kera. Se koostuu 10:stä osasta:
1) Preludi,
2) bassosoolo kahden viulun ja b.c.:n kera “Te Deum laudamus: te Dominum confitemur.” (Sinua Jumala ylistämme: sinut Herraksi tunnustamme.”; ks. alla nuotti)
3) solisteja kuoron kera “Te aeternum Patrem”
4) kontratenori, tenori ja basso b.c.:n kera “Te per orbem terrarum”
5) kuoro ja solisteja “Te devicto mortis aculeo”
6) sopraano kahden huilun ja b.c.:n kera “Te ergo quaesumus”
7) solistit ja kuoro “Aeterna fac cum sanctis tuis”
8) sopraano ja basso kahden viulun ja b.c.:n kera “Diginare Dominae”
9) kaksi sopraanoa ja basso kahden huilun ja b.c.:n kera “Fiat misercordia tua Domine”
10) solistit ja kuoro “In te Domine speravi”.
Seuraavassa kuuluisa alkusoitto nykypartituurina ja säveltäjän käsikirjoitusversiona sekä bassosoolon alkua:
Kahdessatoissa messussaan Charpentier päinvastoin kuin aikalaiset käytti samaa musiikkikieltä kuin moteteissa, mm. Messe à 8 voix et 8 violons et flûtes (H. 3; 1670–1). Urkunumeroita on usein laulunumeroiden välissä, minkä lisäksi on olemassa myös erityinen, keskeneräiseksi jäänyt urkumessu Messe pour plusieurs instruments au lie des orgues (H. 513, 1674–6), jossa urku- ja soitinosuudet vuorottelevat gregoriaanisen yksiäänisen laulun kanssa. Messe de Minuit à 4 voix, flûtes et violons pour Noël (H. 9; 1694?) on sävelletty joululauluihin.
Ranskalainen oratorio
Charpentierin oratorio on harvinainen tapaus maassa, jossa ei ollut tarvetta dramaattisen ja uskonnollisen yhdistämiseen; se oli seurausta opiskelusta Carissimin johdolla. Hänen latinalaiset oratorionsa jäivät poikkeuksiksi eivätkä onnistuneet juurruttamaan lajia maahan; vasta Montéclairin Jephté (1732) toi raamatullisen oopperan Ranskaan.
Brossardin määritelmä oratoriosta:
“Oratorio on eräänlainen hengellinen ooppera, dialogien, soolojen, duettojen, triojen, ritornellien, suurten kuorojen jne. yhdistelmä, jonka aihe on joko kirjoituksista tai pyhimyksen elämästä. Tai sitten se on allegoria jostain uskon mysteeristä tai moraalikysymyksestä. Sen musiikin täytyy olla rikastettu taiteen kaikkein hienosyisimmillä ja oppineimmilla tekniikoilla. Teksti on lähes aina latinaa ja useimmiten otettu Raamatusta. Monissa niistä on italialainen teksti, ja sellaisia teoksia voi kirjoittaa myös ranskaksi. Roomassa ei ole mitään tällaista oratoriolajia tavallisempaa, etenkään paaston aikana.”
Oratorio sanana tuli tavallisimmin käyttöön vasta 1700-luvulla: ei Carissimi eikä Charpentier käyttäneet sitä, vaan nimityksiä olivat motetto, dialogo tai historia, Ranskassa motet, dialogus, historia tai canticum. Ennen Charpentieria lajia sävelsivät Guillaume Bouzignac, joka teki etelä-Ranskassa histoires sacrées (“kirkkokertomuksia”) sekä Du Mont (dialogus).
Charpentier teki oratorioita lyhyistä dialogeista, joissa on kaksi solistia ja continuo, aina suuriin kuoro–orkesteri-teoksiin saakka. Hän sävelsi ne enimmäkseen noin 1675–86 eikä jesuiitta-aikana (1688–98) enää juurikaan, sillä nämä eivät suosineet moista lajia. Charpentier ovitti italialaisuuden ranskalaiseen resitatiiviin, tanssirytmisiin air’eihin sekä kuvaileviin sinfonioihin – oratoriot ovat italialaisen mallin sekä ranskalaisen suuren motetin ja lullyläisen oopperan yhdistelmiä. Charpentierin 35 oratoriota jakaantuvat kolmeeeen alalajiin: historia, canticum ja dialogus; lisäksi hänellä on viisi sekalaista “oratoriota”.
Historia-nimikkeellä on 16 sävellystä, tekstit Vanhasta Testamentista (Juudit, Esther, Aabraham, Saul ja Joonatan, Joosua, Salomon). Ne ovat laajoja, jopa kaksikuoroisia teoksia. Judith sive Bethulia liberata (“Juudit eli Vapautettu Bethulia”; H. 391, 1674–76) on 1200 tahtia pitkä ja sisältää pääosin resitatiivista kertomista, minkä lisäksi siinä on sooloja, trioja ja kuoroja. Le Reniement de Saint Pierre (“Pietarin kieltäminen”; H. 424, 16?? ) viidelle lauluäänelle ja continuolle on lähellä Schützin passioita.
Canticum-lajinimellä on kahdeksan sävellystä. Ne on tehty pienemmille voimille: usein on kolme solistia ja ja kaksi diskanttisoitinta; luonteeltaan ne ovat meditatiivis-lyyrisiä. Peräti kuusi niistä on jouluaiheisia, mm. In nativitatem D(omini) N(ostri) J(esu) C(hristi) Canticum (“Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen syntymän canticum/laulu; H 414; 1684), joka alkaa sinfonialla, sisältää viisi solistiroolia (Enkeli, Paimenia ja Historicus), viisiäänisen kuoron sekä kaksi diskanttisoitinta (viulua) ja continuon.
Pieni joulu”oratorio”
In nativitatem Domini canticum (H. 416; 1690?) on pidempi, kestää yli puoli tuntia ja käsittää yli 800 tahtia, joten sitä kutsuttiin aikanaan “kirkko-oopperaksi”, sillä se vaatii solisteja, neliäänisen kuoron, huiluja, jousiorkesterin, continuon ja urut. Seuraavassa joulu-canticumin H 414 avaus-preludi ja sen jälkeisiä numeroita:
Teksti on mukailtua Luukaksen evankeliumia:
In Nativitatem D(omini) N(ostri) J(esu) C(hriste), H.414
Praeludium
Récit de l’historien (Kertojan luku)
Frigidae noctis umbra/Kylmä yön varjo
totum orbem tegebat,/kaiken maan peitti,
et immersi iacebant/ja vaipuneina makasivat
omnes in somno profundo./kaikki syvään uneen.
Pastores autem Judeae/Mutta paimenet Juudean
vigilabant super gregem suum./vartioivat lammaslaumojaan.
Et ecce Angelus Domini stetit juxta eos,/Ja katso Herran Enkeli seisoi heidän edessään
et claritas Dei circumfulsit eos./ja Jumalkan kirkkaus ympäröi heitä.
Timuerunt autem pastores timore magno;/Silloin paimenet pejästyivät suuresti
et dixit illis Angelus:/jolloin Enkeli sanoi heille:
Angelus (Enkeli)
Nolite timere, pastores./Älkää peljätkö paimenet.
Ecce enim annuntio vobis/sillä katso, ilmoitan teille
gaudium magnum quod erit omni populo:/suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle:
quia natus est hodie Salvator vester/teille on tänään syntynyt Vapahtaja
in civitate David;/Daavidin kaupungissa;
et hoc erit vobis signum:/ja tämä on teille merkkinä:
invenietis infantem pannis involutum/te löydätte lapsen kapaloituna
et reclinatum in praesepio./ja seimessä makaamassa.
Ite, pastores, et adorate illum./Menkää paimenet palvomaan häntä.
Le choeur des Bergers /Paimenten kuoro)
Surgamus, festinemus,/Nouskaamme, kiirehtikäämme,
eamus usque Bethleem./menkäämme Beetlehemiin.
properemus, festinemus./rientäkäämme, kiirehtikääme.
Ibi videbimus puerum(Siellä näemme pojan
qui natus est nobis./joka on syntynyt meille.
Surgamus, festinemus,/Nouskaamme, kiirehtikäämme,
eamus usque Bethleem./ menkäämme Beetlehemiin.
Ibi laudabimus et adorabimus Deum/Siellä ylistämme ja palvomme Jumalaa,
sub forma peccatoris velatum/joka on syntisen olemukseen verhottuna.
Quid moramur, quid cunctamur,/Miksi viivytellä, miksi empiä,
O pastores inertes?/oi saamattomat paimenet?
Surgamus, properemus,/Nouskaammem, rientäkäämme,
eamus usque Bethleem./menkäämme Beetlehemiin.
Dialogus-teoksia on kuusi. Ne keskittyvät dialogiin taivaan ja maan välillä, mm. teoksessa Canticum in honorem Beatae Virginis Mariae inter homines et angelos (“Laulu Siunatun Neitsyt Marian kunniaksi ihmisten ja enkeleiden kesken”; H. 400; 1680) kolme ihmistä tekee kysymyksiä kahdelle enkelille. Vastaavia teoksia ovat In circumcisione Domini, Dialogus inter angelum et pastores (“Herramme ympärileikkauksen päivänä. Keskustelu enkelin ja paimenien kesken”; H. 406, 1683), Dialogus inter Christum et homines (“Dialogi Kristuksen ja ihmisten kesken”; H. 417; 1692?), joka käydään viimeisellä ehtoollisella.
Lisäksi Charpentoerilla on kaksi samannimistä pastoraalia: Pastorale sur la naissance de Nostre Seigneur Jésus Christ (“Paimennäytelmä Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen syntymästä;” H. 482, 483, 1684), jotka ovat lähellä kirkko-oopperaa.
Vain kolme muuta ranskalaista oratoriota valmistui ennen 1730: Jacques-François Lochon‘n (s. n. 1665) Oratorio de Nativitate Christi (1701), Clérambault‘n L’histoire de la femme adultère (“Avionrikkojanaisen kertomus”) ja musiikinteoreetikko Sébastien de Brossard‘n (1655–1730) Oratorio sopra l’immaculata conceptione della B. Vergine (“Oratorio Siunatun Neitsyeen tahrattomasta sikiämisestä”).
Michel-Richard Delalande/de Lalande
Pariisilaissyntyinen Delalande (1657–1726)aloitti 9-vuotiaana kuoropoikana, opiskeli François Chaperonin (k. 1698) johdolla ja työskenteli Ste-Chapellessa (1679–). Hänet nimitettiin 1683 kuninkaallisen kapellin varakapellimestariksi, ja ajan myötä hänestä tuli Aurinkokuninkaan tärkein muusikko ja hovin musiikin ykkösmies: 1689 hän pääsi kamarimusiikin johtajaksi ja hoviopettajaksi, 1704 hänet aateloitiin ja 1709 seurasi korotus hovisäveltäjäksi. Koko titteli kuului kaikessa komeudessaan: “Sur Intendant de la Musique du Roy, Maître de Musique et Compositeur Ordinaire de la Chapelle et de la Chambre de Sa Majesté”.
Hän sävelsi 75 motettia, joissa hän on “Ranskan kirkkomusiikin luoja” ja “latinalainen Lully” ajan virallisissa suitsutuksissa, vaikka Charpentier tosiasiallisesti teki paljon enemmän kirkkomusiikkia kaikissa eri genreissä. Delalande loi alkuvuosina (1683–) kolmanneksen moteteistaan ja loput pääosin 1710. Suurissa moteteissa on 10–15 taitetta (kesto 20–30 min.), solisteja, yhtyeitä, pieniä ja suuria kuoroja instrumenttien kera continuosta viisiääniseen orkesteriin. Soolo-osuudet ovat lyhyitä ja obligato-soittimia käytetään tärkeissä kohdissa; kuorot ovat aiempaa pidempiä ja vaihtelevat homo- ja polyfonian välillä. Jos pienet kuorot ovat kolmiäänisiä, suuret kuorot 5–10-äänisiä. Snfonia avaa usein teoksen ja ritornelloja kuullaan välissä.
Te Deum (1684) oli eniten esitettyjä motetteja, joka kestää yli puoli tuntia; täyden kuoron osuudet ovat kokonaisuuden pilareita, sopraanosoolot keskeisiä. Super flumina Babilonis (“Baabelin virtoin vierillä”; 1687) psalmiin 137 sisältää neljä kuoro-osuutta, jotka kehystävät kokonaisuutta, ja sooloissa on madrigalisoivaa ekspressiivisyyttä. De profundis (“Syvyydestä minä huudan”; 1689) on ollut kautta aikain kiitelty motetti. Motetissa Confitebor tibi Domine (“Ylistän sinua Herra”, 1699) sisältää mahtavan “Gloria Patri” -vaiheen.
Dies iraen (1690/1711) säveltämisen syynä oli joko kruununprinssin tai Delalanden kahden tyttären kuolema: se on ehkä ensimmäinen Dies irae musiikinhistoriassa, jossa on kärjistävää dramaattisuutta. Teosta hallitsee symmetrinen suunnitelma 18:n nelisäkeisen säkeistön ryhmittelyssä. Gregoriaaninen kirkkolaulu on eräissä osissa kuoron ylä-äänissä, ja “Tuba mirum” -osassa baritonin soolo on jousten tremoloa vasten. Teoksessa on suuren ja pienen kuoron vaikuttavaa vastakkainasettelua. Motetti on barokin kirkkomusiikin kulmakiviä.
Psalmimotetti Miserere mei
Miserere mei, Deus (“Armahda minua, Herra”; 1687/1700/n. 1720) psalmiin 50/51 on sävelletty Lullyn kuolinvuonna ja ehkä tämän muistolle. Aikalaiset olivat otettuja teoksesta, sen herkkyydestä ja herooisuudesta (1728):
“Millä ilmaisuvoimalla on siunattu useimpia sooloja! Ja kuka voi estää liikutusta, kun kuulee ‘Sacrifium Deo’ [Uhriksi Jumalalle] – ja ‘Amplius lava me’ [Pese minut puhtaaksi] -osat!”. “Voiko koskaan ilmaista katuvan sielun syvää tuskaa tartuttavammin kuin [Delalanden] Misereren ‘Sacrificium Deo’ [Uhri Herralle]? Kukaan muu ei ole vienyt melodian ja sen säestyksen taitoa korkeampaan täydellisyyteen kuin hän … hänen kuoronsa ovat säännönmukaisesti äärimmäisen taitavasti ajateltuja … kun ne lauletaan hyvin, vaikutus on ällistyttävä.”
Psalmi 50/51
Miserere mei, Deus
Secundum magnam misericordiam tuam
Et secundum multitudinem miserationum tuarum
Dele iniquitatem meam
Amplius lava me ab iniquitate mea
Et a peccato meo munda me
Quoniam iniquitatem meam ego cognosco
Et peccatum meum contra me est semper
3 Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi,
pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden.
4 Pese minut puhtaaksi rikoksestani
ja anna lankeemukseni anteeksi.
5 Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni.
Delalande sävelsi myös pieniä motetteja, joita laulettiin messun ehtoollisen aikana, sillä se oli suosittu laji 1700-luvun puoliväliin saakka, kuin kirkkokantaatti resitatiivien ja aarioiden kera ja sikäli melko italialainen: mm. Miserere à voix seule (pain. 1730). Osa näistä kantaattimaisista pienistä moteteista oli suurten motettien sovituksia sopraanolle, continuolle ja urkuritornelloille.
Kirjallisuutta
Anthony, James R. 1978 [1974]. French Baroque Music from Beaujoyuelx to Rameau. New York: W. W. Norton & Company.
Cessac, Catherine 1995 [1988]. Marc-Antoine Charpentier, engl. E. Thomas Glasow. Portland, Oregon: Amadeus Press. [orig. Marc-Antoine Charpentier, Fayard.]
La Gorce, Jérôme de 2002. Jean-Baptiste Lully. Fayard.
Massip, Catherine 2005. Michel-Richard Delalande. Éditions Papillon, melophiles.