Maurizio Cazzati
Cazzati (n. 1620–1677) toimi Mantovassa, Ferrarassa ja Bergamossa (1641–53) ja Bolognan San Petroniuksen kirkon kapellimestari (1657–73). Hän oli myös merkittävä opettaja, jonka oppilaita olivat mm. G. B. ja T. A. Vitali. Cazzati julkaisi peräti 10 nidettä viulumusiikkia, joilla hän on bolognalaisen soitinkoulun perustajia. Hänen musiikkinsa ei ole niinkään solistista viulismia kuin Fontanalla ja Marinilla, vaan hienostunutta ja muodollisesti organisoitua: Cazzati käyttää paljon imitaatiota ja hän otti johdonmukaisesti käyttöön jäljittelyssä kvinttivastauksen.
Cazzatilla on useita kokoelmia, joista voi seurata lajin kehitystä:
• Canzoni à 3. Doi Violini e Violone, col suo basso continuo. Opera Seconda (Venetsia, 1642) on merkittävä sonaatin rakenteellisen kehityksen kannalta, sillä fermaatit, kaksoisviivat, kertausmerkit ja tempomerkinnät (Allegro, Largo, Grave, Adagio) jakavat sonaatit useisiin ‘osiin’.
• Suonate a due Violini col suo Basso continuo per l’Organo, et un altro à beneplacito per Tiorba ò Violone, Opera XVIII (Bologna, 1659) sisältää 12 sonaattia ja yhden capriccion, joissa on henkilönimiotsakkeet ja joista useimmissa on jo neljä osaa tempomerkintöjen kera; mm. “Sonata Settima la Rossella”, jonka osien esitysmerkinnät ovat Adagio–Allegro–Presto–Grave, Presto.
• Correnti, e Balletti Per Sonare nella Spinetta Leuto, ò Tiorba; Overo Violino, e Violone, col Secondo Violino à Beneplacito. Opera XXX (Bologna, 1662) sisältää kuusi sonaattia ym.
• Sonata a due Istromenti cioè Violino, è Violone … Opera LV (Bologna, n.1670) sisältää 12 sonaattia, jotka ovat 3–4-osaisia.
Marco Uccellini
Uccellini (n. 1603–1680) tulee Modenasta, jossa hän johti (n. 1640–55) Esten hovin soitinmusiikkia ja kapellia; myöhemmin hän oli Parmassa Farnese-suvun palveluksessa. Hän on modenalaisen viulukoulun perustaja. Uccellini julkaisi kirjaa viulumusiikkia (1639–67), jotka sisältävät noin 100 sonaattia, 75 sinfoniaa, 75 correntea, 25 aariaa ym. Sonaateissa on syklisiä piirteitä: eri jaksojen teemoissa on yhtäläisyyksiä. Viuluosuuksien perusteella Uccellini on ollu melkoinen soittaja: musiikissa on lähes Vivaldi-tuisketta.
• Sonate Correnti, Et Arie Da farsi con diversi Stromenti sì da Camera, come da Chiesa, à uno à due, & à trè. Opera Quarta. (Venetsia, 1645) on kiinnostavin kokoelma sisältäessään 30 sonaattia, 20 correntia ja 15 aariaa.
• Aria decima quinta sopra la scatola da gli agghi (“Aaria XV melodiasta Neulalaatikko”) käsittää viisi muunnelmaa 16-tahtisesta suosikkilaulusta.
• Sonate over Canzoni da farsi a Violino solo, & basso continuo. Opera Quinta (Venetsia, 1649): kokoelman sonaatit kulkevat läpisävelletystä kohden 4–5-osaista muotoa.
Seuraavassa sonaatti nro 18 opuksesta 4:
Giovanni Legrenzi
Legrenzi (1626–1690) tuli Bergamosta, josta hän siirtyi Ferraraan (1656) ja seuraavaksi Venetsiaan (1665), jossa hänestä oli P. Markuksen kirkon varakapellimestari (1681–9 ja varsinainen kapellimestari (1685–). Hän julkaisi viisi kirjaa viulumusiikkia (1655–91, viimeinen postuumisti), joista voi jo havaita täysbarokin sonaattityylin keskeiset elementit.
Op. 4: Sonate dà Chiesa, dà Camera, Correnti, Balletti, Alemane, E. Sarabande à tre doi Violini, e Violone (Venetsia, 1656) sisältää kuusi sonaattia, kuusi kamarisonaattia, kuusi correntea, kuusi ballettoa, kolme sarabandaa ja alemanan. Esinerkiksi kirkkosonaatti à 3 nro 3 “La Benaglia” sisältää osat Allegro–||: Adagio–Allegro :||–Adagio–Presto[–Adagio] eli kolme suurosaa ja alkaa suosituilla trumpettiaiheilla (à la battaglia). Sonaatin nro 6 “La Pezzoli” osat ovat Largo–||: 3 paria Adagio–Allegro, joissa kukin ääni vuoroin solistina–Adagio–Presto :||–Largo (come primo) eli kolme suurosaa.
Op. 8: Sonate à due, tre, cinque, e sei stromenti (Sonaatteja kahdelle, kolmelle, viidelle ja kuudelle soittimelle; 1663) kokoelma sisältää 16 sonaattia sekä stemmat Violino primolle (diskanttiavaimella), Violino secondolle (diskantti- ja sopraanoavaimella; myös altto- ja tenoriviuluille vastaavilla avaimilla), Violino quartolle (viola da brazzolle bassoavaimella ja tenoriviululle tenoriavaimella), Viola da brazzolle (bassoavaimella; myös violonelle, bassoviululle, ja “Fagotto ò Violone” bassoavaimella). Sonaatin nro 8, “La Bevilaqua” à 3 (2 viulua, violone/viola da brazzo), osat ovat [Allegro/Fuga–]Adagio–Allegro–Adagio–Presto–Allegro, jossa neljä keskiosaa muodostavat yhden kokonaisuuden, joten kokonaisuus muodostuu kolmesta suurosasta. Sonaatti nro 13 à 6 “La Buscha” sisältää neljä osaa: [Allegro–]Adagio–[Allegro] [–Adagio, joka on edellisen Adagion karakteria eli ei itsenäinen osa]–Allegro.
Giovanni Battista Vitali
Vitali (1632–1692) oli Cazzatin oppilas, S. Petronion kapellin jäsen (1658–), ja hänestä tuli Filharmonisen akatemian jäsen (1666), Bolognan San Rosarion kapellimestari (1673–) ja lopulta Modenan Este-hovin kapellimestari (1674–). Vitali julkaisi 12 opusta viulumusiikkia (1666–92). Hän oli suosittu, sillä viisi ensimmäistä julkaisua kokivat lukuisia uudelleenjulkaisuja.
Opuksen 2 Sonate a due violini col suo basso continuo per l’organo (1667) 12 sonaatista kolmessa on kolme osaa, kahdeksassa neljä osaa, ja yhdessä viisi osaa. Kahdessa sonaatissa toteutuu kirkkosonaatin tempokaava Grave–Allegro–Largo–Vivace/Allegro. Opuksesta 7 lähtien viulumusiikki on julkaisu Modenassa.
Giovanni Maria Bononcini
Bononcini (1642–1678) on Uccellinin oppilas ja tämän lisäksi sekä myöhäisen G. B. Vitalin ja Gioseppe Colombin ohella Modenan viulukoulun jäsen. Hän ylsi 1673 Modenan katedraalin kapellimestariksi. Bononcini julkaisi yhdeksän kirjaa viulumusiikkia (1666–78): kaksi ensimmäistä opusta Venetsiassa, loput Bolognassa.
Op. 2: Sonata da camera e da ballo à 1. 2. 3. e 4. (1667) sisältää 37 tanssikappaletta jaettuna viiteen ryhmään/tanssisarjaan, joiden osia ovat Allemande (A), Balletto (B), Brando (Br), Corente (C), Giga (G), Sarabande (S). Ryhmä I käsittää kahdeksan tanssia A–S–G–G–C–G–G–G, ryhmä II kuusi tanssia A–C–B–C–B–C, ryhmä III 12 corentea, ryhmä IV kolme tanssia Br–C–C ja tyhmä V kahdeksan tanssia Br–6 Corentea–Aria, Sua Corente.
Täytyy muistaa, että tansseissa on olemassa lisäksi jako: da camera (1–2:lle viululle) ja da ballo (useammalle viululle, jolloin on oikeaa tanssimusiikkia). Niin muodoin Bononcinin kokoelmassa ryhmät I–III ovat kamari- ja ryhmät IV–V tanssimusiikkia. Koko italialainen soitinmusiikki täytyy jakaa kolmeen osaan: kirkko–, kamari– ja tanssimusiikki. Tanssimusiikki on homofonisempaa ja yksinkertaisempaa kuin kamarimusiikki, jossa on enemmän yksityiskohtia, ideat työstetympiä ja osat pidempiä.
Op. 5: Sinfonia, Allemande, Correnti, e Sarabande à 5. e 6. col suo Basso Continuo (1671) sisältää ensi kertaa Italiassa julkaistuna seitsemän sarjaa, joissa on järjestys on A–C–S, mikä on epäilemättä omaksuttu Frobergerilta (1649).
Op. 9: Trattenimenti musicali a trè & a quattro Stromenti (“Musiikillisia huvituksia kolmelle ja neljälle soittimelle”; 1675) sisältää viisi kirkkosonaattia, joista nrot 1–2 ovat kaavassa adagio–allegro–adagio–allegro ja nro 4 kaavassa adagio–largo–adagio–allegro (osat on sidottu yhteen samalla motiivilla). Neljä kamarisonaattia koostuvat neljästä A–C-parista.
Seuraavassa näytettä kokoelmasta Sonate da Chiesa a Due violini Opera Sesta (op.6; Venetsia, 1672), jonka sonaatissa nro 5 on neljä pääosaa kaavassa H–N–H–N ja esitysmerkinnöillä Largo e affetuoso–12/8 [Giga]-Adagio–Adagio–Allegro:
Alessandro Stradellalta (1644–1682) tunnetaan 26 viuluteosta, joista suurin osa on käsikirjoituksia (1700 jälkeen syntyneitä). Yli 100 sonaatin osassa on vain 15 tempomerkintää. Melkein kaikkia kutsutaan ksikirjoituksissa sinfonioiksi, mutta ne ovat sonaatteja. “Sinfonia” nro 22 sisältää kuusi osaa, joissa ei ole mitään esitysmerkintöjä.
Giovanni Battista Bassani (n. 1657–1716) syntyi Padovassa, toimi urkurina ja kapellimestarina Ferrarassa (1677–), Bolognassa (1682–3), Ferrarassa (1685–) ja Bergamossa (1712–). Hän julkaisi kaksi viulukokoelmaa. Op. 1: Balletti, Correnti, Gighe, e Sarabande à Violino, e Violone, overo Spinetta, con il Secondo Violino à beneplacito (Bologna, 1677) sisältää 12 sarjaa kaavalla Balletto–Corrente–Gigha–Sarabanda. Op. 5: Sinfonie à due, e tre Instromenti, con il Basso Continuo per l’Organo (Bologna, 1683) käsittää 12 sonaattia kahdelle viululle, bassolle ja b. c.:lle. Kolmessa sonaatissa on neljä osaa (hidas–nopea–hidas–nopea), kahdeksassa sonaatissa viisi osaa, yhdessä seitsemän osaa.
Carlo Ambrogio Lonati (n. 1645–n. 1710) oli ilmeisesti kotoisin Milanosta, mutta hän työskenteli monissa Italian hoveissa (Napolissa, Roomassa kuningtar Kristiinan muusikkona, Genovassa, Mantovassa) ja myös Lontoossa säveltäjänä, laulajana ja viulistina, jona häntä pidettiinnyhtenä parhaimmista (Veracinin mukaan). Geminiani oli kenties hänen oppilaansa. Lonatin musiikki tulee lähelle Corellia, etenkin opuksessa 12 Sonate per violino e basso continuo (1701), jossa 5–6-osaisten kamari- ja kirkkosonaattien välillä ei ole olennaista eroa osakoostumuksessa.
Giuseppe Torelli (1658–1709) syntyi Veronassa, opiskeli ehkä Bolognassa, jossa pääsi jäseneksi Filharmoniseen akatemiaan (1684) ja työskenteli S. Petronion kapellissa (1686), myöhemmin vielä Augsburgissa, Wienissä ja Ansbachissa (1698–1700), kunnes hän palasi Bolognaan (1701). Torelli julkaisi jousimusiikkia viisi opusta, joista ensimmäinen on triosonaatteja. Opuksessa 1, Sonate à tre Stromenti con il Basso Continuo (1686) on 10 sonaattia, joissa on osia 3–6. Kolmessa sonaatissa on tempokava H–N–H–N; nopeat osat ovat ankaria fuugia.
Antonio Veracini (1659–1733) syntyi Firenzessä, jossa hän vietti koko ikänsä. Opus 1 (Firenze, 1692) sisältää 10 triosonaatteja, joista kuudessa kaava on H–N–H–N. Opuksessa 2 on soolosonatteja viululle ja cembalolle/violonelle (1694), yhteensä 10 sonaattia, jotka ovat 3–5-osaisia, ja niistä kuusi kaavassa H–N–H–N. Opuksen 3 Sonate da camera a due, Violino, e Violone, ò Archileuto, col Basso per il Cimbalo 10 sonaattia ovat kaikki kaavassa H–N–H–N; kamarisonaattinimitys Veracinilla tarkoittaa sitä, että niitä säestetään cembalolla, vaikka ne ovatkin rakenteeltaan kirkkosonaatteja.
Tomaso Antonio Vitali (1663–1745) oli G. B. Vitalin poika, Cazzatin oppilas Bolognassa, kunnes hän meni isänsä mukana Modenaan (1674), jossa hän pääsi 12-vuotiaana hovimuusikoksi, myöhemmin kapellimestariksi. Opuksessa 1 on 12 triosonaattia sellon ja continuon kera (1693), ja kahdeksan niistä on kaavassa H–N–H–N, ja loput ovat 5–6-osaisia; finaalit ovat kaksois- tai kolmoisfuugia. Opus 2 sisältää triosonaatteja pelkän continuon kera (1693). Opus 3 eli Sonate da camera a trè, due Violini, e Violone (1695) käsittää 12 sonaattia, lähinnä tanssisarjoja, ilman klaveerisäestystä! Hän loi modenalaisen tradition, jossa syntyi myös jousikvartettoja (Colombi, 1688) ja lisää jousitrioja (G. M. Bononcini, 1698). Vitalin sonaateissa temaattinen yhteys osien välillä on jo havaittavissa. “Vitalin Chaconne” ei todennäköisesti ole hänen säveltämänsä.
Antonio Caldaran (n. 1670–1736) opus 1, Suonate a trè, due Violini, con Violoncello, e parte per l’Organo (Venetsia, 1693), käsittää 12 kirkkosonaattia, joista 10 on kaavassa H-N–H–N. Nopeat osat ovat kolmiäänisiä fuugia 5–6 teemaläpiviennin kera; hitaat osat ovat ekspressiivisiä. Opus 2, Suonate da Camera a Due Violini, con il Basso Continuo (Venetsia, 1699), sisältää 11 sarjamuotoista sonaattia ja Chiaconan (ja 40 variaatiota). Caldaralla on enemmän imitaatiota kuin Corellilla.
Giovanni Bononcini
G. Bononcini (1670–1747) oli paitsi aikansa parhaita laulusäveltäjiä myös sellisti, joka soitti Wienissä keisari Leopold I:n orkesterissa (1697–1712) isoa palkkaa vastaan (5000 floriinia vuodessa). Hän sävelsi yhdeksän opusta soitinmusiikkia:
• Opus 1: Trattenimenti da camera a tre, due Violini, e Violone, con il basso continuo per il Cimbalo (Bologna, 1685) sisältää 12 sonaattia, joiden osat ovat Adagio–Balletto–Giga/Corrente–Sarabanda.
• Opus 3 ja opus 5 (1685, 1687) ovat otsakkeiltaan sinfonioita, edellinen à 5–8, jälkimmäinen à 4, mutta ne ovat taas sonaateja (12 + 12); op. 3 sisältää neljä sonaattia 1–2:lle trumpetille; op. 5 on Sinfonie da chiesa a quattro (2 viulua, altto, sello ja b. c.).
• Opus 6 käsittää 12 kirkkosonaattia, Sinfonie à due strumenti, Violino, e Violoncello, col Basso Continuo per l’Organo (1687).
• XII Sonatas for the Chamber for Two Violins and a Bass doubled (Lontoo, 1732) ovat neliosaisia triosonaatteja.
• Six Solos for two Violoncellos (Lontoo, 1748) sisältää myös sonaatin sellolle ja continuolle, a-molli, tempokaavassa andante–allegro–menuetti I–II.
Tomaso Albinoni
Albinoni (1671–1750) eli Venetsiassa pääosin, paitsi Firenzessä 1703 ja Müchenissä 1722. Oopperoiden, aarioiden ja kantaattien lisäksi hän julkaisi yhdeksän soitinmusiikkikokoelmaa (1694–1722), minkä lisäksi on säilynyt käsikirjoituksia.
Opuksen 1 kaikki 12 triosonaattia (2 viulua, sello ja b. c.) (Venetsia, 1694) ovat da chiesa -tyyppiä ja kaikki tempokaavassa H–N–H–N, joten kirkkosonaatti on kehityksensä päätepisteessä. Opuksen 4 kuusi kirkkosonaattia (Amsterdam, 1708) viululle, sellolle ja b. c.:lle ovat neliosaisia H–N–H–N, mutta nopeat osat ovat tanssillisia. Sonaatin nro 5 neljäs osa Presto on perpetuo mobile; nrot 3 ja 5 ovat elegantteja, nro 6 on kenties laadukkain.
Opus 6 on nimeltään Trattenimenti armonici per camera; divisi in dodici sonate à violino, violone e cembalo (Amsterdam, n. 1711). Sen sonaatit ovat neliosaisia ja kirkkosonaatin näköisiä, vaikkakin osilla on vahva tanssiluonne (A, C, G). Seuraavassa F-duuri-sonaatin, nro 9, osien alkuja (1. Grave Adagio-Allegro–2. Adagio-Allegro):
Evaristo Felice dall’ Abaco (1675–1742) oli veronalainen viulisti, joka opettajia olivat bolognalaiset Torelli ja T. Vitali. Hän toimi Baijerin hovissa kamarisellistinä. Musiikissa on lyyristä suloutta ja hienostunutta eloisuutta. Opukset 1 ja 4 ovat soolosonaatteja, joissa tanssit ja abstraktit osat ovat sekaisin.
Nicola Porpora (1686–1768) julkaisi ainoan sonaattiopuksensa Wienissä: Sonate XII: di Violino, e Basso (1754), jonka sonaatit ovat 3–4-osaisia kirkkosonaatteja, joissa usein on toisena osana fuuga.
Giuseppe Valentini
Valentini (1681–1753)oli eri aatelisten ja kollegioiden viulistina ja kapellimestarina Rooman tärkeimpiä muusikoita 1700-luvun alkupuoliskolla, mutta ongelmaksi koitui Geminianin ja Charles Burneyn mukaan kilpailuasetelma Corellin kanssa. Hänen musiikkinsa levisi kaikkialle Eurooppaan ja käsikirjoituksia on löydetty myös Saksan ja Englannin kirjastoista. Musiikkia julkaistiin Amsterdamissa, ja siitä tehtiin myös piraattipainoksia Pariisissa ja Lontoossa. Suosiosta kertoo sekin, että erinäisiä viulusonaatteja sovitettiin sellosonaateiksi jo elinaikana. Valentini oli myös maalari ja runoilija.
Hänen kahdeksasta opuksestaan valtaosa on viulusonaatteja (op. 4 ja op. 8) tai triosonaatteja (op. 3 ja op. 5), mutta hän sävelsi myös konserttoja (op. 6) ja Corellin tapaan concerto grossoja (op. 7). Hänen musiikkiaan pidettiin raikkaana ja innovatiivisena, ja viulistina Valentini edisti soittimen virtuoosisten mahdollisuuksien laajentamista. Seuraavassa sonaatti opuksesta 2, Bizzarrie per Camera à Tre. Cio e Due Violini e Violone ò Cembalo (“Erikoisuuksia/Oikkuja kolmelle kamarisoittajalle; Amsterdam, 1702):
Francesco Maria Veracini
Veracini (1690–1768) syntyi Firenzessä ja hänen setänsä Antonio V opetti häntä alussa. Hän siirtyi 1711 Venetsiaan, 1714 Alppien yli Lontooseen, Düsseldorfiin ja asettui Dresdeniin (1717–23), jossa maksettiin hyvin. Ennen lähtöään takaisin Italiaan, jossa Veracini vietti vuodet 1723–33, hän heittäytyi ikkunasta ulos hulluuden puuskassa. Hän matkasi 1733 taas Lontooseen, jossa oli 1745 asti. Palatessaan lopullisesti Italiaan, jossa hän johti musiikkia Firenzen kahdessa kirkossa kuolemaansa saakka, hän joutui Kanaalissa haaksirikkoon ja menetti kaksi Stainer-viuluaan. Burneyn mukaan Veracini oli Tartinin ohella viulun suurin mestari: jos Tartini oli vaatimaton ja onnellinen unohdettuna, Veracini oli turhamainen ja sanoi, että “oli vain yksi Jumala, ja yksi Veracini”.
Hän sävelsi neljä kokoelmaa soolosonaatteja, joista kaksi julkaistiin elinaikana. 12 Sonate a Violino, o Flauto solo, e Basso on käsikirjoituksena Dresdenissä. 12 Sonate a violino solo, e basso, op. 1 (Dresden, 1721) sisältää helpohkoja sonaatteja. Dissertazioni perustuvat Corellin op. V:lle, mutta kunnianosoituksen sijaan ovat niitä parantelevia, kriittisiä sovituksia.
12 Sonate accademiche, op. 2 (Firenze/Lontoo, 1744): kokoelman otsake merkitsee sitä, että ne on tarkoitettu esitettäviksi musiikkiakatemioissa eli yksityiskonserteissa ja sisältävät akateemisina näytteinä kontrapunktisen capriccio-osan. Musiikki ei ole kovin uudenaikaista, sillä hän käyttää kaksoisotteita ja nopeita passaggioita, muttei sisällä kovin paljon korkeita asemia tai cantabile-linjoja. Sonaatit ovat 4–5-osaisia modernien 2–3-osaisten sijaan ja ne sekoittavat tanssiosia ja abstrakteja osia. Sonaatti 2 sisältää Dresdenin muistoina osat Polonese–Largo–Capriccio–Aria schiavona (“Slaavilainen laulu”)–Giga. Sonaatissa nro 4 osa “Cotillio” ja nro 9 “Scozzesse” ovat Lontoon-muistoja. Viimeinen sonaatti sisältää sekä passacaglian että ciacconan, joissa Veracini lienee ensimmäinen säveltäjä, joka tekee eron basso- ja sointuostinatojen välillä; sonaatti op. 2/12 osat ovat 1) Passagallo-Andante–2) Capriccio cromatico–3) Adagio–4) Ciaccona (Allegro, ma non Presto):
Francesco Geminiani
Geminiani (1687–1762) syntyi Luccassa ja opiskeli Roomassa Corellin johdolla. Hän koristeli Corellin tapaan, ja hitaiden osien soittoa pidettiin “herkkänä ja pateettisena” (Hawkins); Tartinin mukaan Geminiani oli “furibondo” (raivopää). Musiikki on toki Corellia kehittyneempää rytmisesti sekä melodis-harmonisesti ja teknisesti vaikempaa; häntä pidettiin Veraciniakin taitavampana soittajana. Geminiani muutti 1714 Lontooseen, jossa hän menestyi viuluvirtuoosina ja eli mesenaattien ja oppilaiden avulla; hän vieraili sieltä käsin Ranskassa ja Hollannissa.
The Art of Playing on the Violin op. 9 (1751) on luultavasti ensimmäinen viulunsoiton opaskirja, jossa annetaan teknisiä ja musiikillisia ohjeita: ilmaisuvoimainen ja hyvän maun mukainen soitto syntyy voimavaihteluiden, korujen ja vibraton oikeasta käytöstä; kokoelmassa on lisäksi 12 sävellystä. Esipuhe alkaa sanoin:
“Musiikin tarkoitus ei ole ainoastaan miellyttää korvaa, vaan ilmaista tunteita, kiihoittaa mielikuvitusta, vaikuttaa mieleen ja ohjailla intohimoja. Viulunsoiton taiteen tehtävänä on ensinnäkin luoda soittimella ääni, joka kilpailee omalla tavallaan täydellisimmän ihmisäänen kanssa, sekä toisaalta jokaisen kappaleen tulkitseminen tarkasti, asianmukaisesti ja tunteen herkkyydellä musiikin perimmäisen tarkoituksen mukaan. Mutta mitä tulee kukon, käen, pöllön ja muiden lintujen, rummun, käyrätorven tai tromba marinan jäljittelyyn säestettynä pään ja ruumiin vääntelyillä ja muilla sen kaltaisilla tempuilla, ne sopivat paremmin silmänkääntäjille ja ilveilijöille.”
Opus 1 sisältää 12 viulusonaattia (1716), joita pidettiin erinomaisina ja myös vaikeina; siitä otettiin 1739 revisoitu painos, jossa korut on lisätty adagioihin. Geminiani julkaisi myös Corellin op. V:n sonaatit sovituksina concerto grossoiksi op. 2–3 (1726–27). Opuksessa 4 on 12 sonaattia viululle ja continuolle (1739); ne ovat virtuoosisonaatteja, ulottuvat ylös aina a3:een ja sisältävät nopeita kuvioita ja isoja hyppyjä. Opus 5 käsittää kuusi sellosonaattia (1746), jotka ovat olemassa myös sovitettuina viululle ja cembalolle. Sellosonaateissaan Geminiani tavoittaa hyvin soittimen ilmaisun ääripäät: herkän laulavuuden, luistavan ketteryyden sekä voimallisen maskuliinisuuden:
Carlo Tessarini
Tessarini (n. 1690–n. 1766) soitti Venetsiassa P. Markuksen orkesterissa (n. 1720), toimi Urbinon katedraalin kapellimestarina (1731–44 ja 1750–57), esiintyi solistina Pariisissa, Amsterdamissa ja ehkä Lontoossa. Hänen 20 julkaistua opustaan sisältävät pääosin viulu- ja triosonaatteja.
Opukset 1 ja 3 ovat soolosonaatteja, ja op. 1 (Venetsia, 1729) sisältää 12 sonaattia. Opus 6 (Pariisi, n. 1744) sisältää kuusi triosonaattia ja op. 9 (Pariisi, n. 1747) sisältää kuusi kamari- ja kirkkotriosonaattia. Samoin opus 8 sisältää kuusi sooloviulusonaattia (Pariisi n. 1747). Tessarinilla on myös kaksi huilukokoelmaa op. 2, XII Sonate per flauto traversie e basso continuo (1729), ja op. 14, VI Sonate à Violino o flauto traversier e cembalo (1748). Hitaissa osissa vallitsee usein tunteellinen “affettuoso”-tyyli. Seuraavassa sonaatin op. 2/1 osien 2–4 alkuja; osat ovat Largo–Allegro–Largo affettuoso–Presto:
Giuseppe Tartini
Tartini (1692–1770) syntyi nykyisessä Sloveniassa ja opiskeli ensin papiksi, kunnes legendan mukaan kuultuaan Venetsiassa 1716 F. Veracinin soittoa hän päätti ryhtyä ammattiviulistiksi. Venetsian ja Prahan käyntien ohella hän toimi loppuikänsä (1721–) Padovan P. Antonion kirkon konserttimestarina (Capo di concerto). Tartini sai noin 1740 käsivamman, ehkä miekkailusta, minkä jälkeen hän omistautui säveltämiselle, opettamiselle (oppilaita mm. Nardini, Pugnani, J. G. Graun) ja tutkielmien kirjoittamiselle. Hän sävelsi noin 135 viulusonaattia continuon kera, noin 30 ilman continuoa (n. 1745–60) ja noin 40 triosonaattia (n. 1745–49).
Sonaatit ovat pääosin kolmiosaisia eli “moderneja” tempoketjussa hidas–nopea–kohtuullinen. Sävellyksillä on usein runollisia otsakkeita (Petrarca, Tasso, Metastasio), mutta hän piti ne enimmäkseen omana tietonaan. Tartini käytti musiikissaan kansanlauluja ja venetsialaisia gondolilauluja.
Kokoelman 12 Sonate e una pastorale (Amsterdam, 1732) sonaatti nro 10 Didone Abbandonata, g-molli, nimitys annettin teokselle vasta 1800-luvulla; “Pastoraali”-sonaatti on scordaturan kera. Nimitys “Paholaistrilli”-sonaatti (1745?) ilmaantui niinikään vasta noin 30 vuotta Tartinin kuoleman jälkeen, mikä tuntuu todennäköiseltä Tartinin lempeän luonteen vuoksi. Seuraavassa 1. ja 3. osan nuotti, 2. osa on Allegro [Tempo giusto]:
Tartini sanoi kirjeessä (1750): “Pikku sonaateissani sooloviululle on basso-osuus tavan vuoksi (per ceremonia). Itse soitan niitä ilman bassoa, ja se on todellinen tarkoitukseni.” Tämä koskee siten halutessa mitä tahansa sonaattia, koska usein bassot ovat vain häthätää sooloääntä tukevia. Kokonaisuudessa 26 “pientä” sonaattia viululle (ja sellolle) (1745–70)numerot 1–14 sisältävät sellostemman, numerot 17 ja 19 osin, mutta muissa sonaateissa bassoviivasto on jätetty tyhjäksi.
L’arte de arco (“Jousen taito”) käsittää 50 variaatiota Corellin gavotista op. 5/10, ja ne vaativat melkoista taituriutta hieman Paganinia ennakoiden. Kokoelma sisälsi 17 muunnelmaa vuonna 1747, 38 vuonna 1758 ja vasta 1798 julkaisitiin 50 variaation laitos.
Pietro Antonio Locatelli
Locatelli (1695–1764) oli Corellin oppilas, jonka viulumusiikki sisältää paljon kaksoisotteita, korkeissa asemissa soittoa (16., jopa 22. asema), ja on vaikeinta viulumusiikkia ennen Paganinia (Biberin ohella?). Hän syntyi Bergamossa, ja opintojen ja sen jälkeen loppuiäkseen Amsterdamiin (1729–). Locatellin soittoa verrattiin maanjäristykseen (“soitti niin hurjana viuluaan, että hänen täytyy kuluttaa niitä muutama tusina vuodessa”) ja häntä kutsuttiin myöhemmin “1700-luvun Paganiniksi” (Marburg). Sävellyksiä pidettiin italialaisesta musiikista edistyksellisimpinä: opuksen 6 sonaatit ovat kolmiosaisia ja harvinaisissa sävellajeissa (H, E, Es, f), harmoninen rytmi on niissä hidastunut ja galantti tyyli tuntuvilla. Locatelli sävelsi myös huilulle, joka oli varsinaisesti ranskalaisten ja englantilaisten soitin; tosin myös Geminiani ja Vivaldi kirjoittivat huilulle.
• Opus 2 sisältää 12 Sonate à Flauto Traversiere Solo è Basso (Amsterdam, 1732), jotka ovat 3–4-osaisia poikkihuilusonaatteja, melodisesti ilmeikkäitä ja taiturillisia teoksia.
• Opus 3, L’arte del violino (1733), sisältää 12 huippuvaikeaa viulukonserttoa, joiden osina on myös 24 kadenssimaista capricciota, joita soitetaan tosin nykyään myös erillisinä harjoituksina.
• Opus 5 käsittää kuusi sonaattia à 3, kahdelle viululle/huilulle ja continuolle (Amsterdam, 1736).
• Opuksen 6 sonaatit, 12 sonate da camera, viulu ja b.c. (Amsterdam, 1737), ovat parhaita teoksia; ne ovat enimmäkseen kolmiosaisia kaavassa hidas–nopea–kohtuullinen/menuetti variaatioineen. Sonaatissa nro 12 on viisi osaa (Adagio–Allegro–Andante–Allegro–Capriccio) ja viimeinen on “Capriccio prova nell’ intonatione”. Seuraavassa sonaatin op. 6/2 avausosas ja sonaatin op. 6/12 päätösosa:
• Opuksen 8 kymmenen sonaattia (Amsterdam, 1744) jakautuvat kuuteen soolosonaattiin ja neljään triosonaattiin. Niissä on pyrkimys siirtyä pois sekä fugatoista että tansseista kohden neutraalia sonaattia. Kuudesta soolosonaatista jo neljä on kolmiosaisessa kaavassa. Sonaatissa nro 6 osat ovat Adagio–Allegro–Aria di Minueto, jonka kahdeksan variaatiota ovat kokoelman viulistinen huipennus. Triosonaatit ovat 3–5-osaisia, mutteivät olleet enää kovin muodissa.
Kirjallisuutta
Dunning, Albert 1981. Pietro Antonio Locatelli. Der Virtuose und seine Welt I–II. Buren: Frits Knuf.
Ginsburg, Lev 1981. Tartini. His Life and Times, engl. I. Levin, toim. Herbert R. Axelroad. Paganiniana Publications.
Talbot, Michael 1980. Albinoni. Leben und Werk. Edition Kunzelmann.