Vuosina 1975–1994 Suomessa sävellettiin noin 90 sinfoniaa tai sinfoniaksi nimettyä teosta. Enemmistö on vanhojen tekijöiden teoksia, mutta myös kolme uutta sinfonikkoa ilmaantui. Yleisenä piirteenä on sinfoniamuodon perinteen pirstoutuminen: sinfoniaksi voidaan nyt nimetä melkein millainen orkesteriteos tahansa, kunhan sen on kesto vähintään 15 minuuttia. Hyvin usein pelkkä ”sinfonia” ei ole teosnimeksi riittänyt, sitä on pitänyt täydentää teoksen luonnetta kuvaavalla lisänimellä.
Einar Englundin neljäs, neliosainen sinfonia jousille ja lyömäsoittimille (1976), lisänimeltään ”Nostalginen”, on omistettu ”erään suuren säveltäjän muistolle”. Virikkeen siihen antoivat hiljattain edesmenneet Stravinsky ja Šostakovitš (Englund 1997, 237–238). Yksiosainen viides sinfonia (1977), lisänimeltään ”Fennica”, puolestaan syntyi valtioneuvoston tilauksesta Suomen itsenäisyyden 60-vuotisjuhlakonserttiin ja on omistettu J.K. Paasikivelle, jonka toiminta takasi kansallemme sodan koettelemusten jälkeen vakaan ja turvallisen kehityksen. Vielä enemmän lajiperinteen normeista piittaamaton on Englundin kuudes sinfonia (1984), lisänimeltään “Aforismeja”. Se on sävelletty orkesterille ja sekakuorolle Pentti Saarikosken suomentamiin Herakleitoksen aforismeihin. Osia on kuusi (1. Prologi eli logos, 2. Liitoksessa kokonainen, 3. Scherzo. 4. Niiden ohitse jotka astuvat samaan virtaan, 5. Tätä maailmanjärjestystä, 6. Finaali). Scherzo on puhdas orkesterikappale ja voidaan säveltäjän mukaan soittaa erillisenäkin. Neliosainen seitsemäs sinfonia (1988), joka jäi Englundin viimeiseksi, palaa perinteen linjoille. Tyylinsä Englund (1977) on määritellyt “postneoklassismiksi”, eikä sitä voi moittia.
Samaa määritelmää voisi käyttää myös Leonid Bashmakovin neljännen (1977), viidennen (1979) ja kuudennen (1982) sinfonian tyylistä, sillä sen ilmeisimmät esikuvat, Bartók ja Stravinsky, ovat niissä selvästi kuultavissa. Bashmakovin säveltäjäprofiili muistuttaa Englundin profiilia myös siinä suhteessa, että mitään suurempaa muuttumista siinä ei ole havaittavissa sen jälkeen, kun säveltäjä ensimmäisen sinfoniansa jälkeen luopui 12-säveltekniikasta.
Usko Meriläisen viides sinfonia (1976) on yksiosainen, mutta kolmeen taitteeseen jakaantuva teos, jossa voi kuulla sekä sibeliaanista jousisatsia että ligetimäistä mikropolyfoniaa. Yksiosainen on myös Einojuhani Rautavaaran laajoin kaarin etenevä viides sinfonia (1986), jonka muotoa Kalevi Aho (1988, 35) on kuvannut avautuvaksi spiraaliksi. Siinä yhdistyvät kolmannen sinfonian brucknermaiset piirteiteet neljännen modernistisiin.
Aulis Sallinen sävelsi vuosina 1975–1990 kaikkian neljä sinfoniaa. Kolmatta sinfoniaa op. 35 (1975) hän on itse kuvannut yksityiskohtaisesti Miten sävellykseni ovat syntyneet -kirjaan (Salmenhaara 1976) kirjoittamassaan artikkelissa. Sen sävellysprosessissa hän erottaa viisi vaihetta. Vaihe I: alussa on alkusolu, laskeva nelisävelikkö e-dis-h-g, ja sen kolme muunnosta, joista kehkeytyvät osan melodiat. Vaihe II: alkusolusta ja sen muunnoksista johdetaan kolme kolmisointua (duuri, ylinouseva ja molli). Vaihe III: toisen osan (Chaconne) materiaali perustuu neljän soinnun jatkuvaan sekvenssiin ja niiden ääriäänistä johdettuun kaksoisteemaan. Vaihe IV: kolmannen osan (Vivace/giocoso) puupuhaltimien terssimelodia johdetaan sointusarjasta. Vaihe V: finaalissa alkusolusta johdetut harmoniat täydentyvät nelisoinnuiksi. Koko sinfonian on näin ollen “oikeastaan vain variaatioita suuresta ja pienestä terssistä”. Kolmiosainen neljäs sinfonia op. 49 (1979) on vastakohtien sinfonia. Sen ensimmäistä osaa (Andante poco giocoso) hallitsevat leikilliset repetitioaiheet, kun taas toinen osa (‘Dona nobis pacem’) soi vakavana ja hartaana. Kellosävyisten sointien leimaama finaali on jälleen hyvin toisteinen, mutta nyt piemminkin dramaattinen kuin leikkisä. Viides sinfonia (1985–87), lisänimeltään ”Washington Mosaics”, sisältää kaksi osaa mosaiikinpaloja ja kolme intermezzoa. Kuudes sinfonia (1989–90), ”From a New Zealand Diary”, käsittää neljä päiväkirjan lehteä (1. The Islands of the Sounds, 2. Air. Rain, 3. Kyeburn Diggings, 4. Simply by sailing in a new direction You could enlarge the world). Sinfonian käsitettä on tällä tavoin rakennetuissa teoksissa venytetty koko lailla pitkälle. Ehkäpä olisi osuvampaa nimetä ne sinfonisiksi orkesterisarjoiksi.
Kalevi Ahon sinfonioiden sarja lisääntyy viidellä teoksella. Yksiosainen viides sinfonia (1975–76) on visio olemassaolon perimmäisestä ristiriitaisuudesta, mikä teoksessa ilmenee siten, että päällekkäin soi erilaisia musiikkeja, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kun nämä musiikit ajoittain etenevät eri tempoissa, teoksen esittämiseen tarvitaan kaksi kapellimestaria. Loppua kohden kaaos lisääntyy, kunnes musiikki luhistuu kenraalitaukoon, jota seuraavat käyrätorvien hiljaiset h-mollisoinnut. Massiivinen on myös Ahon kuudes sinfonia (1979–80), jonka värimaailma täydentävät säveltäjän lempisoittimet hekkelfoni ja baritonitorvi. Seitsemäs sinfonia (1988), lisänimeltään ”Hyönteissinfonia”, perustuu satiirisen Hyönteiselämää-oopperan musiikkiin. ”Sinfonia on siten musiikillinen kuva lokeroituneesta, näennäisyyksiin pakenevasta maailmasta.” Se on postmodernia musiikkia, mutta myös postmodernismin kritiikki, kuten säveltäjä on huomauttanut, ja samalla eräänlainen antisinfonia, sillä siinä kuvastuu sen maailman häviö, jossa sinfonia aikanaan sai muotonsa. Seuraavalla vuosikymmenellä valmistuvat sinfonia nro 8 uruille ja orkesterille (1993) ja sinfonia nro 9 pasuunalle ja orkesterille (1994). Molemmat kuuluvat alalajiin sinfonia concertante, joka sisältää sekä sinfonian että konserton piirteitä. Kaksi kamarisinfoniaa (1976, 1992) täydentävät kuvaa.
Erkki Salmenhaara tuli neljännessä sinfoniassaan (1971) ”elomme vaelluksen keskitiehen”, viidennessään (”Lintukoto”, 1989) hän saavuttaa päämääränsä, uustonaalisen kolmisointumaailman, josta kaikki ristiriidat on poistettu. Salmenhaara luonnehti teostaan postmoderniksi. Sellainen on myös Mikko Heiniön Possible Worlds, a Symphony (1987), jossa erilaisia maailmoja peilataan vasten toisiaan perinteisen sinfoniamuodon kehyksissä. Pehr Henrik Nordgrenin toinen sinfonia (1989) jatkaa ensimmäisestä tuttua melodis-polyfonista cluster-tekniikkaa, johon sekottuu kansanmusiikkisävyjä.
Kaksi uutta sinfonikkoa ilmaantuu Korvat auki -ryhmästä, vaikka sinfoniaa tässä joukossa pidettiin yleisesti haukkumasanana. Eero Hämeenniemen (1951–) ensimmäinen sinfonia (‘Symphony 82/83’, 1983) osoittautui kuitenkin varsin kuuliaiseksi sinfoniaperinteen edustajaksi, eikä toinen (1988) antanut aihetta muuttaa tätä käsitystä. Jossakin määrin yllävämpää on, että modernistisen kamarimusiikin säveltäjänä aloittaneen Jouni Kaipaisen (1956–2015) ensimmäisestä suuresta orkesteriteoksesta tuli siitäkin sinfonia (1985). Tämän historiallisesta sisällöstä raskaan lajinimen se kuitenkin kunnialla kantaa. Kolmas uusi sinfonikko oli turkulainen Lasse Jalava (1951–) joka vuosina 1978–1989 sävelsi peräti kolme sinfoniaa.
Edellä mainittujen lisäksi sinfonioita sävelsivät kauden aikana myös bassolaulaja Kim Borg (2), uuskaupunkilainen Erik Fordell (13), turkulaiset Gottfrid Gräsbeck (2) ja häen poikansa Manfred Gräsbeck (2) sekä Lasse Jalava (3), Jyväskylässä opettajana ja kapellimestarina toiminut Ahti Karjalainen (2), Oulussa ja Lahdessa opettajana toiminut saksalaissyntyinen Oliver Kohlenberg (4), Jouni Kuronen (1), Moskovan konservatoriossa sävellystä opiskellut Timo-Juhani Kyllönen (1), vuonna 1970 sävellysdiplomin suorittanut Markku Lahti (1), hämeenlinnalainen Tauno Marttinen (4), viipurilaissyntyinen Lauri Saikkola (5), kapellimestarina merkittävän uran tehnyt Leif Segerstam (18), sävellystä Sallisen ja Rautavaaran johdolla opiskellut Esko Syvinki (1), Kalervo Tuukkanen (1) ja Asko Vilén (1). Ohjelmistoon jääneitä korkean profiilin kappaleita tähän joukkoon ei kuulu.
Kirjallisuutta
Aho, Kalevi 1988. Einojuhani Rautavaara sinfonikkona. Helsinki: Sibelius-Akatemia/Edition PAN.
Englund, Einar 1997. Sibeliuksen varjossa. Katkelmia säveltäjän elämästä. Suom. Riitta Kauko. Helsinki: Otava.
Heininen, Paavo 1976. Einar Englund. Musiikki 6:4, 3–69.
Holmqvist, Christian 2006. Sodan konsepti sävellysstrategiana. Näkökulma Einar Englundin sinfonioihin. Musiikki 36:3, 9–69.
Korhonen, Kimmo 1995. Suomalainen orkesterimusiikki 2. Helsinki: Kirjastopalvelu.
Rautavaara, Einojuhani 1989. Omakuva. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.
Salmenhaara, Erkki (toim.) 1976. Miten sävellykseni ovat syntyneet. Helsinki: Otava.