Murtomäki, Veijo

1600-luvulla ei ollut vielä yksiselitteistä, mitkä sävellykset oli tarkoitettu kamariyhtyeelle (soittaja per stemma), mitkä isommalle kokoonpanolle (jos soittajia oli paljon, vahvistettiin diskanttia ja continuoa). Kamariteoksia saattoi esittää tarvittaessa myös aina useammalla soittajalla per stemma, ja päinvastoin orkesteriteoksia esitettiin kamariversioina.

Oopperataloissa oli luonnollisesti orkesteri, Pariisissa Lullyn ansiosta häikäisevä Kuninkaan 24 jousta, jonka Louis XIII oli perustanut noin 1626 (6, 4, 4, 4, 6 = 6 viulua + 4 oboeta, 4 kutakin väliääntä, 6 selloa + 2–3 fagottia olivat continuo cembaloiden ja theorbien kera). Couperinin monet opukset voi toteuttaa täysin (barokki)orkestraalisesti. Etenkin saksalaiset ottivat Lullyn tyylin käyttöön ja sävelsivät orkesterisarjoja, joiden kukoistuskausi oli 1690–1740.

Georg Muffat

Muffat (n.1645–1704) syntyi skottilaisista vanhemmista Savoyssa, opiskeli Lullyn johdolla (1663–69) ja toi ranskalaisen tyylin Saksaan. Hänestä tuli Strassbourgin katedraalin urkuri (1671), mutta sodan takia hän pakeni Baijeriin (1674), Wieniin ja Prahaan (1677), kunnes hän pääsi Salzburgin arkkipiispan urkuriksi ja kamarimuusikoksi (1678–). Muffat tutustui myös Corellin tyyliin Italiassa (1681–82) ollessaan Pasquinin oppilaana ja sävelsi siellä ensimmäisen sonaattikokoelmansa. Kun Salzburgin arkkipiispa (1687), Muffat siirtyi Passaun piispan kapellimestariksi loppuiäkseen (1690–).

Muffat julkaisi kolme kokoelmaa Lullyn tyylisiä orkesterisarjoja. Florilegium I (“Kukkakeräntö”; Augsburg, 1695) sisältää seitsemän orkesterisarjaa à 4–5. Florilegium II (Passau, 1698) sisältää kahdeksan orkesterisarjaa à 4. Niistä viimeinen, nro VIII, käsittää yhdeksän osaa: Ouverture–Les Courtisans–Rondeau–Les Gendarmes (“Santarmit”)–Les Bossus (“Kyttyräselkäiset”)–Gavotte–Sarabande pour le Génie de l’Amitié (“S. ystävyyden lahjalle”)–Gigue–Minuet.

Kolmas kokoelma on Auserlesene Instrumental-Music (“Valikoitua soitinmusiikkia”; Passau, 1701). Se 12 concerto grosson kokonaisuus, joka perustuu Armonico Tributon sovituksiin lullyläisyyden ja corellilaisuuden synteesinä. Näiden concertojen alkuperä on yksinkertaisesti musiikillisessa käytännössä, jossa “kamarisonaatit [voidaan soittaa] muutamilla tai paljoilla soittimilla” (Sonates de chambre pour peu ou beaucoup d’instruments.) Säveltäjä selittää asiaa kokoelman esipuheessa:

“Jos sinulla on pulaa jousisoittajista tai tahdot tehdä nämä konsertot vain vähillä soittajilla, voit muodostaa täydellisen pikku trion seuraavista äänistä: ensimmäinen konsertoiva viulu, toinen konsertoiva viulu sekä basso continuo ja konsertoiva sello. […] On huomattava lisäksi, että paitsi seurataan ohjeita piano ja forte, kaikkien pitää soittaa täydellä äänellä ohjeen T tai tutti kohdalla, pehmeästi ja herkästi ohjeen S tai solo kohdalla. […] Jos sinulla on käytettävissä enemmän soittajia, lisää kaikkiin em. ääniin kolme soittajaa, nimittäin 1. viuluun, 2. viuluun ja concerto grosson (tai ison kuoron) violoneen tai basso continuoon, osoittaen jokaiseen näistä, sikäli kun järki ja käytettävissä olevien muusikoiden määrä mahdollistaa, joko 1 tai kaksi tai kolme soittajaa.”

Ideana on se, että konserttoa (tai concerto grossoa) voi soittaa aina pienimmällä mahdollisella kokoonpanolla eli triosonaattiryhmällä (4 soittajaa), mutta että siitä saa muhkeamman kun pieneen solistiseen concertino-ryhmään lisätään enemmän väkeä (concerto grosso = iso yhtye), etenkin niillä kohdilla missä lukee musiikissa forte tai tutti.

Armonico Tributo (“Harmonian kunnianosoitus”; Salzburg, 1682) sisältää alun perin viisi sonaattia kahdelle viululle, kahdelle alttoviululle ja continuolle. Se on siten ensimmäisiä yhdistettyjen makujen edustajia, sillä ranskalaisten tanssien ohella kokoelma sisältää italialaisia grave- ja adagio-jaksoja sekä kontrapunktisia ja konsertoivia allegroja. Sonaatin III osat ovat Sonata (Grave, Allegro)–Corrente–Adagio–Gavotta–Rondeau ja sonaatin V Allemanda (Grave)–Adagio–Fuga–Adagio–Passacaglia (= Grave 24 muunnelman kera). Tässä kolmannen kamarisonaatin/concerto grosson kahden ensimmäisen osan alut, joissa kirjain T osoittaa, missä kohtaa soittajia lisäämällä sonaatti voidaan muuntaa concerto grossoksi:

Johann Joseph Fux

Vaikka Fuxin (n. 1660–1741) velvollisuudet Wienin hovikapellimestarina (1711–) ja säveltäjänä painoittuivat kirkko- ja näyttämömusiikin puolelle, hän ehti säveltää 53 triosonaattia, 12 sonaattia, 12 partitaa kahdelle viululle ja continuolle sekä yli 20 sinfoniaa ja uvertyyriä ja partita orkesterille sekä 16-osainen serenada. Tärkein kokoelma on Concentus musico-instrumentalis in septem partittas, ut vulgo dicimus, divisus […] Opus Primum(Nürnberg, 1701), joka sisältää seitsemän partitaa, tarkemmin ottaen viisi uvertyyriä sekä yhden serenadin ja yhden sinfonian.

Sinfonia on lähellä uvertyyriä, ja ainoana ero on alkaminen sinfonialla ranskalaisen alkusoiton sijaan. Myös partita oli lähellä kumpaistakin, joskin osia siinä oli useimmiten 4–5, ja avausnumerona saattoi olla uvertyyri, sinfonia, sonata tai jokin ohjelmallinen osa. Uvertyyreissä ja sinfonioissa osia saattoi olla neljästä lähemmä kymmeneen. Tanssisarjan osat ja kuvailevat osat ovat niissä suloisesti yhdessä, ranskalaiset ja italialaiset otsakkeet esiintyvät rinnakkain samassa sarjassa/sinfoniassa.

Concentus musicus opus 1:n sinfoniassa on kuusi osaa: Sinfonia (Allegro assai. Grave. Allegro. Adagio)–Libertein [≈”vapaamielinen”/”irstailija”]–Entrée–Menuet–Passepied–Ciacona; seuraavassa muutaman osan alut:

Johann Caspar Ferdinand Fischer

Fischer (n. 1670–1746) työskenteli 1695 Badenissa ja sai lullyläisen tartunnan. Niinpä hänen kokoelmansa Journal de Printemps opus 1 (“Kevätpäiväkirja/lehti”; Augsburg, 1695) käsittää kahdeksan sarjaa à 5, joissa on kaksi trumpettia ad libitum. Ranskalaisen uvertyyrin jälkeen seuraa tanssiosia aitoranskalaiseen tyyliin. Osia sarjoissa on 4–8. Harvinaisimpia osia ovat V suiten Traquenard (“Ansa”) ja VI suiten monimerkityksinen Amener (“Tuoda/Aiheuttaa/Johtaa johonkin/Laskea purjeet”). Sarjassa VII on vähiten, vain neljä osaa:

Bachin suvun jäseniä ja muita saksalaisia uvertyyrisäveltäjiä

Helposti saattaa tulla sellainen vaikutelma, että J. S. Bach olisi orkesterisarjoineen ainoa merkittävä ranskalaismallisen uvertyyrin edustaja saksankielisellä alueella. Muffat ja Fischer ovat toki jo suhteellistaneet asian ja Telemann oli lajin suurmestari, mutta lisäksi vastaavia säveltäjähahmoja on useita, kuten osa Bachin sisäpiiristä.

• Philipp Heinrich Erlebach (1657–1714) julkaisi VI Ouvertures begleitet mit … Airs nach französischer Art, a 5, 6 (1693).

• Johann Sigismund Kusser (1660–1727) julkaisi kuusi orkesterisarjaa kokoelmassa Composition de musique suivant la méthode françoise contenant six ouvertures de théâtre accompagnées de plusieurs airs… (Stuttgart, 1682).

• Georg Caspar Schürmann (n. 1672–1751) oli yli 30 oopperan säveltäjä, jonka teoksesta Ludwig der Fromme (“Ludvig Hurskas”; Hampuri, 1726) koostettu orkesterisarja on ranskalaisuutta komeimmillaan saksalaisella maaperällä.

Johann Bernhard Bach

J. B. Bach (1676–1749) oli Erfurtista ja kuuluisimman sukulaisensa aikalainen. Hänen neljästä orkesterisarjastaan kolme on säilynyt Johann Sebastian teettämien kopioiden ansiosta (n. 1730), sillä niitä tarvittiin Leipzigissa esittämistä varten. J. B. Bachin sarjat noudattavat Telemannin neliäänistä jousistomallia (kaksi viulua, alttoviulu ja continuo), kun taas useimmat muut saksalaissäveltäjät seurasivat Lullyn viisiäänistä jousistoa. Italialaisen konserttoperinteen ja kudoksen yhdistäminen ranskalaiseen tanssisarjaan on nähty saksalaisen tyylin erääksi kehitysvaiheeksi. D-duuri-uvertyyrissä nro 4 on kahdeksan osaa: Ouverture–Caprice I: Vitement–Marche–Passepied I & II–Caprice II: Vitement–Air: Lentement– La Joye–Caprice III; seuraavaassa numeroiden 1, 5 ja 7 alut:

• Johann Ludwig Bach (1677–1731) edustaa suvun Meiningen-haaraa. Häneltä on säilynyt vain yksi G-duuri-uvertyyri ja kantaattisinfonia 1720-luvulta.

• Johann David Heinichen (1683–1729) toimi Puolan kuningas ja Saksin vaaliruhtinas August Väkevän hovisäveltäjänä Dresdenissä ja sai piristää tätä viihdyttävillä ja aina sopivan maun (gusto, goût) rajoissa pysyvällä miellyttävillä sävellyksillään, joista hänen 24 konserttoansa, viisi sinfoniaansa ja kaksi suiteansa ovat hyviä esimerkkejä.

Johann Friedrich Fasch

Fasch (1688–1758) oli Bachin tärkeimpiä aikalaisia, ja hänen musiikissaan ylimeno barokista galanttiin on jo havaittavissa. Fasch oli Leipzigin Tuomas-koulun kasvatti ja toimi lukuisissa tehtävissä eri hoveissa päätyäkseen hovikapellimestariksi luterilaiseen Zerbstiin (1722–), sillä hän monen muun lailla (Telemann, Stölzel) ei ottanut vastaan Tuomas-kanttoriutta. Tuotanto käsittää 66 kantaattia, yhdeksän kantaattisykliä, joiden musiikki on kadonnut, Brockes-passion, soitinmusiikissa 87 uvertyyriä, 64 konserttoa, 19 sinfoniaa ja kamarimusiikia. Hänen musiikkiaan ei käytännössä painettu lainkaan, ja 1800-luvulla historioitsijat syrjäyttivät hänet kokonaan. Seuraavassa D-duuri-uvertyyrin FaWV K:D4, jonka osat ovat Ouverture–Andante–Bourrée I & II–Air–Gavotte I & II–Menuet, bourrée-osan partituuria:

Christoph Graupner

(Hurskaana luterilaisena Graupner ei antanut maalata itsestään muotokuvaa.)

Graupner (1683–1760) oli syntyjään saksilainen, ja hän opiskeli Leipzigin yliopistossa sekä Tuomas-kanttori Johannes Kuhnaun johdolla musiikkia. Ensin hän toimi Hampurin oopperassa Keiserin alaisuudessa rinnan nuoren Handelin kanssa ja sävelsi sinne kuusi oopperaa. Hän sai 1709 paikan Hesse-Darmstadtin hovissa toimi siellä hovikapellimestarina koko ikänsä (1711–) ja sävelsi sinne musiikkia sokeutumiseensa 1754 asti. Hän tavoitteli tosin Kuhnaun jälkeen Leipzigin Tuomas-kanttorin virkaa, mutta vetäytyi hyväksynnän jälkeen Telemannin, Faschin ja Stölzelin tavoin paikasta ja jäi sittenkin Hesse-Darmstadtin maakreivi Ernst Ludwigin palvelukseen palkan saatuaan palkkaansa tuplakorotuksen.

Graupnerin osaksi on tullut myöhemmin käsittämätön unohdus, joka johtuu monista syistä: hänen musiikkiaan ei painettu eikä hänen työnantajansa onnistunut myymään käsikirjoituksia tilanteessa, jossa uudet tyyli-ihanteet vallitsivat. Hänellä ei ollut myöskään Bachin tapaan lukuisia oppilaita, lähinnä vain J. F. Fasch.

Tuotanto on laaja ja käsittää noin 2000 teosta: 113 sinfoniaa, 85 uvertyyriä, 44 konserttoa, 60 sonaattia ja 40 klaveripartitaa, yli 1400 kirkkokantaattia ja 24 maallista kantaattia. Levytyksiä on yhä melko vähän, vaikka teosluettelo on jo olemassa. Uvertyyreissä eli orkesterialkusoitoissa on mielenkiintoisia kokeiluita kokoonpanon suhteen Vivaldin tapaan: niissä käytetään esimerkiksi viola d’amorea ja klarinetin varhaismuotoa, chalumeau‘ta, clarino-trumpettia ja oboe da cacciaa. Ranskalaisen alkusoiton jälkeen seuraa toki tanssien ketju, mutta mukana voi olla myös englantilainen hornpipe ja Telemannin tapaan puolalainen polonaise, italialainen villanella ja ranskalainen laatukuva mitä moninaisimpine otsakkeineen.

Eräs tällainen kekseliäs sarja on Ouverture C-duuri GWV 409 kolmelle chalumeau’lle, jousille ja continuolle osineen Ouvertüre–Menuett–Polonaise–Air–Sarabande–Air-Réjouissance:

Ouverture G major, GWV 458, viola d’amorelle, fagotille, jousille ja cembalolle on niinikään mielenkiintoinen kokoonpanoltaan. Sen osat ovat Overture–Air–Tempo di Sarabande–Tempo di Bourrée I & II–Air: Largo–Menuet I–II: seuraavassa ensiosan nopean vaiheen alku sekä molemmat airit ja väliin jäävä bourrée: