Jakautuminen itäiseen ja läntiseen haaraan
Kirkko suurvaltojen puristuksessa
Baltiaan syntyi 1300-luvulla uusi suurvalta, Liettua, jonka alue oli laajentunut Itämereltä Mustallemerelle ja kattoi suurimman osan nykyisistä Valko-Venäjästä ja Ukrainasta. Vuonna 1386 Liettuan ja Puolan välille syntyi personaaliunioni, jossa Puola saavutti ylivallan 1500-luvun puoliväliin tultaessa. Roomalaiskatoliseen Puolaan liitettyjen läntisten alueiden itäslaavit joutuivat siis erilleen Moskovasta ja muista Venäjän ruhtinaskunnista.
Samaan aikaan Venäjä oli alkanut kehittyä kohti kansallisvaltiota. Iivana Julman hallituskaudella (1533-84) kirkkomusiikkirepertuaari laajeni. Znamennyj-sävelmistön melodioista kehittyi uusia variantteja, joista osa oli hyvin melismaattisia.
Ns. suuren sävelmistön melodioissa melismat ovat jopa 60-sävelisiä. Niiden merkitsemiseksi otettiin käyttöön lyhennysmerkintöjä – erityisiä neumiyhdistelmiä (joiden lajeja ovat kulizma, fita, lico, kokiz ja popevka). Yhdistelmät koostuvat aikaisemmista neumimerkeistä, mutta niiden kuvaamat melodiakulut poikkeavat neumien standarditulkinnasta. Tämän vuoksi oli laadittava erityisiä luetteloita, joissa yhdistelmät esitettiin yksinkertaisin neumein.
Lisäksi znamennyj-sävelmistön rinnalle syntyi kaksi uutta sävelmistöä – put’- ja demestvennyj-sävelmistö – joiden merkitsemiseen käytettiin stolp-notaatiosta jonkin verran poikkeavia omia neuminotaatioitaan.
Itäisen ja läntisen kirkon sekoittuminen: uniaatit
Kirkkomusiikki ei säilynyt muuttumattomana myöskään läntisten itäslaavien keskuudessa. 1500-luvun jälkipuoliskolla alueen ortodoksista väestöä painostettiin liittymään roomalaiskatoliseen kirkkoon, mikä tapahtui muodollisesti Brestin unionisopimuksella vuonna 1596.
Unionoidut kristityt eli uniaatit saivat säilyttää jumalanpalvelusjärjestyksensä ja kirkkomusiikkinsa muuttumattomana – näin itäslaavilaisesta kirkkomusiikista tuli osa myös roomalaiskatolista perinnettä. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet unionia, ja alueelle jäi myös ortodoksista väestöä.
Unionin eräänä vaikutuksena näyttää olleen neumien korvautuminen länsimaista nuottikirjoitusta vastaavalla neliönuottikirjoituksella, mikä tapahtui varsin nopeasti 1600-luvun alkuvuosina. Toinen läntinen uudistus oli polyfonisen esitystavan yleistyminen.
Samoihin aikoihin znamennyj-sävelmistön rinnalle ilmaantui lukuisia rakenteeltaan siitä poikkeavia melodioita, joihin viitattiin nimellä bolhar. Nämä melodiat muodostavat ns. bulgarialaisen sävelmistön, jonka alkuperästä ja synnystä ei ole saatu täyttä varmuutta. Uudistukset tulivat käyttöön yhtä lailla uniaattien kuin ortodoksien liturgisessa musiikissa.
Itäslaavilaisen kirkkomusiikin läntinen haara
Läntisiä vaikutteita: polyfonia
Itäslaavilaisen kirkkomusiikin läntiseen haaraan kuului 1600-luvun alkupuolella znamennyj-sävelmistön läntinen muoto ja bulgarialainen sävelmistö sekä paikallisia melodiavariantteja. Venäjällä taas käytössä oli znamennyj-sävelmistön itäinen muoto uusine melodioineen sekä put’– ja demestvennyj-sävelmistöt. Bulgarialainen sävelmistö oli tuohon aikaan Venäjällä tuntematon samoin kuin put’– ja demestvennyj-sävelmistöt lännessä.
Läntisillä alueilla kirkkomusiikin esittäminen polyfonisesti oli ainakin suurimmissa kirkoissa yleistä, ja traditionaalisten sävelmien lisäksi käytössä oli paikallisten kirkkomuusikoiden kirjoittamaa läpisävellettyä kirkkomusiikkia, jonka tyyli oli kehittynyt Puolaan omaksutun italialaisen varhaisbarokin vaikutuksesta.
Irmologion-nuottikirja
Traditionaalisten sävelmien peruslähteeksi muodostui irmologion-nuottikirja. Irmologioniin oli koottu koko tietyssä kirkossa tai alueella käytetty yksiääninen melodiamateriaali, jota ei osattu ulkoa. Tyypillisessä irmologion-käsikirjoituksessa on 200-300 foliota eli 400-600 nuottisivua. 1500-1700-luvuilla käsin kopioituja läntisen tradition irmologioneita tunnetaan nykyisin hieman toista tuhatta.
Ensimmäiset painetut irmologionit julkaistiin Galitsian eli Länsi-Ukrainan Lvivissä vuosina 1700 ja 1709. Kirjoja ei kuitenkaan voitu vielä pitkään aikaan painaa riittävästi, joten käsikirjoitus-irmologionien kopioiminen jatkui. Painetut nuottikirjat syrjäyttivät vähitellen käsikirjoitukset 1700-luvun kuluessa.
Suurin osa itäslaavilaisen kirkkomusiikin läntisen haaran painetuista nuottilähteistä edustaa galitsialaista traditiota. Siitä voidaan erottaa Rutenian eli Karpaattien eteläpuolisten alueiden kirkkolauluperinne, jonka merkittävin painettu lähde on vuonna 1906 julkaistu Tserkovnoe prostopinie. Julkaisu sisältää kokoelman kirkkoveisuja, jotka Ioann Bokshaj nuotinsi Uzhhorodin katedraalin kanttorin Iosyf Malynychin laulusta.
Itäslaavilaisen kirkkomusiikin läntinen haara
Jumalanpalvelusten musiikkikäsikirjat
Venäjällä vallinneeseen itäslaavilaisen kirkkomusiikin itäiseen haaraan kuului 1600-luvun alussa znamennyj-sävelmistön itäinen muoto uusine melodioineen sekä put’– ja demestvennyj-sävelmistöt. Bulgarialainen sävelmistö oli tuohon aikaan Venäjällä tuntematon.
Toisin kuin Ukrainassa, Venäjällä kirkkomusiikkia ei koottu yhteen niteeseeen – irmologioniin – vaan musiikkikäsikirjoitukset jakautuivat sisältönsä perusteella useampiin lajeihin. Pääjumalanpalvelusten kiinteät veisut (ordinarium) koottiin obihodiin, sunnuntaipäivien vaihtuvat veisut (proprium) oktoehokseen (oktoih, oktaj), kanonien irmossit irmologioniin (irmologij, irmoloj), suuren paaston ja pääsiäiskauden veisut triodioniin (triod’), suurten juhlien veisut kirjaan nimeltä prazdniki (= juhlat) ja pienempien juhlien veisut kirjaan nimeltä trezvony (= ”kolmisoitot”).
Neuminotaation kehitys: sinooperimerkit
Kun länsimainen nuottikirjoitus oli korvannut neumikirjoituksen itäslaavilaisen kirkkomusiikin läntisessä haarassa 1600-luvun alussa, Venäjällä käytettiin edelleen neumikirjoitusta. Tämä tyypin C stolp-notaationa tunnettu notaatio oli edelleen ideografista, eivätkä neumit ilmaisseet melodian kulkua yksiselitteisesti. Niinpä 1500-luvun ja sitä varhaisempien kirkkomusiikkikäsikirjoitusten tulkinta on hankalaa, eikä musiikin soivaa asua voida luotettavasti rekonstruoida.
Sävelikkö ja vastaavat sinooperimerkit
Melodioiden monimutkaistuessa myös venäläiset kirkkomuusikot olivat alkaneet kokea tilanteen ongelmalliseksi. Niinpä 1600-luvun alkupuolella otettiin käyttöön neumikirjoituksen laajennus, sinooperimerkit (kinovarnye pomety), jotka kirjoitettiin punaisella musteella varsinaisten neumien yhteyteen. Näillä merkeillä kukin neumi kiinnitettiin tietylle asteikon säveltasolle (tavallisesti merkki ilmaisee neumin lakisävelen). Tämä notaatio tunnetaan tyypin B stolp-notaationa. 1600-luvun puolivälin jälkeen lähes kaikki uudet käsikirjoitukset varustettiin sinooperimerkeillä ja niitä voitiin lisätä myös varhaisempiin käsikirjoituksiin.
Keksinnön merkitys on musiikinhistoriallisessa mielessä valtava. Notaatio, jonka varhaisempia versioita ei voida tulkita, muuttui nyt lukukelpoiseksi. Vasta uudistuksen myötä dokumentoitiin itäslaavilaisen kirkkomusiikin traditionaalinen identtisistä trikordeista koostuva sävelikkö, joka ei täsmällisesti muistuta sen paremmin kreikkalaisia kuin länsimaisiakaan kirkkosävellajeja.
Kehitys jatkuu: mustat lisämerkit
Moskovassa virisi 1660-luvulla ajatus neumikirjojen painattamisesta. Ongelmana oli kuitenkin se, ettei tekniikka sallinut kaksiväristä painatusta, jota sinooperimerkit olisivat edellyttäneet. Niinpä luotiin korvaava järjestelmä, mustat lisämerkit (priznaki), jotka muodostuivat neumivartaloihin lisättävistä täplistä ja viivoista.
Jostakin syystä neumikirjoja ei milloinkaan ryhdytty painamaan, vaan niitä kopioitiin edelleen käsin. Lisämerkit eivät syrjäyttäneet sinooperimerkkejä, vaan neumeihin lisättiin molemmat. Tämä notaatio tunnetaan tyypin A stolp-notaationa.
Muut stolp-notaatiossa historian aikana tapahtuneet muutokset ovat usein luonteeltaan kalligrafisia, mitä demonstroikoon oheinen taulukko.
Venäjän kirkon skisma ja jakautuminen
Liturgisen käytännön harmonisointi: Nikonilainen kirkko
Venäjä oli kehittynyt 1600-luvulla vahvaksi kansallisvaltioksi, ja oli syntynyt ajatus Moskovasta ”kolmantena Roomana” (kukistunut Konstantinopoli oli ollut ”toinen Rooma”). Tsaari Aleksej Mihailovitsh (hallitsi 1645-76) haaveili ottomaanien miehittämien Lähi-Idän ja Balkanin yhdistämisestä Venäjän valtapiiriin ortodoksiseksi maailmanvallaksi.
Suunnitelman toteutumisen erääksi esteeksi nähtiin kuitenkin se, että liturginen käytäntö Venäjällä poikkesi monissa yksityiskohdissa kreikankielisen alueen käytännöstä. Niinpä venäläinen jumalanpalvelusjärjestys oli muutettava vastaamaan tarkoin kreikkalaista.
Muutoksen toteuttajana toimi patriarkka Nikon, joka esitteli ensimmäiset uudistukset vuonna 1653. Ristinmerkki määrättiin tehtäväksi kolmella sormella kahden asemesta. Lisäksi jumalanpalvelustekstit ja -kaavat oikaistiin vastaamaan kreikkalaisia. Suuri osa maallikoista ja papistosta ei uskonut väitteisiin, joiden mukaan venäläinen jumalanpalveluskäytäntö olisi turmeltunut, ja piti uudistuksia saatanan juonena. Ne harvat piispat, jotka vastustivat muutoksia, pakotettiin hyväksymään ne erottamisen uhalla.
Kirkkomusiikin uudistuksia
Tsaari ja patriarkka halusivat ohjata myös kirkkomusiikkia aiempaa kosmopoliittisempaan suuntaan tuomalla siihen vaikutteita ulkomailta. Ukrainasta omaksuttiin znamennyj-sävelmistön sikäläisen variantin melodioita, jotka tultiin myöhemmin tuntemaan kiovalaisena sävelmistönä. Vähäisessä määrin käyttöön tuli myös bulgarialaisen sävelmistön melodioita. Lisäksi Ukrainasta omaksuttiin sikäläinen polyfoninen esitystapa sekä läpisävellettyjen teosten traditio. Ukrainalaisen kirkkomusiikin myötä myös länsimainen nuottikirjoitus alkoi saada jalansijaa Venäjällä.
Samoihin aikoihin tsaari kutsui konstantinopolilaisen diakoni Meletioksen Moskovaan opettamaan kreikkalaista kirkkolaulua. Perimätiedon mukaan venäläiset muusikot merkitsivät muistiin ne melodiat, joita Meletios lauloi, ja näin syntyi venäläisen kirkkomusiikin kreikkalainen sävelmistö.
Venäjän vanhauskoiset
Uudistusten seurauksena Venäjän kirkko jakautui kahtia: ortodoksiseen valtionkirkkoon ja käytännössä lainsuojattomiin vanhauskoisiin, jotka muodostivat erilaisia lahkoja. Mutta koska piispat olivat olleet uudistusten takana, vanhauskoiset eivät saaneet piispoja puolelleen eivätkä siitä syystä voineet vihkiä omaa papistoa.
Vanhauskoiset tulivat kuulumaan kahteen pääryhmään: papillisiin ja papittomiin. Papilliset vanhauskoiset seurasivat tarkoin uudistuksia edeltänyttä jumalanpalvelusjärjestystä. Papistoa pyrittiin aluksi värväämään valtionkirkosta, mutta 1800-luvun puolivälissä papilliset kykenivät luomaan oman kleeruksen onnistuttuaan taivuttamaan puolelleen erään bosnialaisen piispan.
Papittomat taas katsoivat, että kun ortodoksinen kirkko oli tullut paholaisen valtaamaksi, sakramentit olivat ehtyneet ja papisto kuollut sukupuuttoon. Niinpä jumalanpalvelusjärjestystä oli muokattava: käytännössä jumalanpalvelukset pyrittiin toimittamaan kuten aikaisemmin, mutta ilman papiston osia. Ainoaksi sakramentiksi jäi kaste, jonka perinteen mukaan myös maallikko voi toimittaa (hätäkasteen muodossa).
Vanhauskoisten kirkkomusiikki
Joulukanonin 1. irmossi
Molemmat vanhauskoisten pääryhmät ovat säilyttäneet liturgisen perinteensä meidän päiviimme saakka. Vanhauskoisten kirkkomusiikki on yksiäänistä ja sitä lauletaan stolp-neumeista. 1600-luvulla esiteltyjä sävelmistöjä sekä polyfoniaa ja länsimaista nuottikirjoitusta pidetään hereettisinä tai ainakin jumalanpalveluskäyttöön sopimattomina. Musiikissa ei tiedetä varmuudella tapahtuneen muutoksia ajan myötä, joten vanhauskoisten nykyinen jumalanpalvelusmusiikki saattaa edustaa sitä muotoa, joka oli ennen uudistuksia käytössä koko Venäjän kirkossa.
Esim. 2:n irmossi transkriboituna viivastokirjoitukselle
Vanhauskoisten kirkkomusiikista tarjottakoon näytteeksi Kristuksen syntymäjuhlan ensimmäisen kanonin ensimmäinen irmossi, jonka olen transkriboinut vuonna 1913 julkaistusta irmologionista. Notaatio edustaa A-tyyppiä.
Venäjän valtionkirkon kirkkomusiikki
Länsimaiset vaikutteet
Venäjän valtionkirkon musiikki siis uudistui 1600-luvun toisella puoliskolla. Vaikka znamennyj-sävelmistöä käytettiin edelleen korjattuihin teksteihin sovitettuna, sen rinnalle tuli käyttöön uusia sävelmistöjä ja länsimaiseen tyyliin sävellettyä kirkkomusiikkia. Kirkkomusiikkia laulettiin yhä useammin moniäänisesti. Moniääninen esittäminen tuki neumikirjoituksen korvautumista länsimaisella nuottikirjoituksella, mikä tapahtui lopullisesti 1700-luvun ensimmäisellä neljänneksellä.
Vuonna 1772 kirkon johto eli Pyhä Synodi ryhtyi ensi kerran painattamaan yksiäänisiä sävelmistöjä samanlaisin neliönuotein kuin nuottikäsikirjoituksissa ja galitsialaisissa julkaisuissa. Julkaisut pidettiin saatavilla Venäjän vallankumoukseen saakka ja niiden yhteenlasketut painosmäärät lähentelevät neljännesmiljoonaa. Nämä nuottikirjat, joista tärkeimmät ovat Obihod, Oktoih, Irmologij ja Prazdniki, muodostavat traditionaalisen itäslaavilaisen kirkkomusiikin keskeisimmän ja nykyaikana helpoimmin tavoitettavissa olevan lähdeaineiston.
Venäläisen kirkkomusiikin myöhemmät vaiheet
Venäläiseen kirkkomusiikkiin kulkeutui 1700-luvun jälkipuolella suoria italialaisia vaikutteita Pietarin keisarillisen hovin välityksellä, jossa työskenteli italialaisia muusikoita. Italialaisilla maestroilla oli paikallisia oppilaita, jotka ryhtyivät säveltämään liturgisia teoksia klassismin tyylissä. Osa tästä repertuaarista on edelleen käytössä. 1800-luvun kuluessa läpisävelletyn kirkkomusiikin tyyliksi vaihtui romantiikka. Tiukka sensuuri, joka murtui vasta 1880-luvulla, kuitenkin rajoitti repertuaarin laajentumista.
Traditionaalisista melodioista kehittyi luostareissa ja eri alueilla paikallisia muunnoksia ja kokonaisia sävelmistöjä. Luostareissa ja mahdollisesti muuallakin näitä sävelmiä laulettiin usein soinnuttamalla ne kuulonvaraisesti. 1800-luvun puolivälistä lähtien traditionaalisista sävelmistä ja niiden muunnoksista on laadittu ja julkaistu nuotinnettuja sovituksia erilaisia tyyli-ihanteita noudattaen. Repertuaarin monipuolistuminen kuitenkin pysähtyi lokakuun vallankumoukseen, jonka seurauksena kaikki kirkollinen toiminta joutui vainon kohteeksi, ja suuri osa paikallisista kirkkolaulutraditioista tuhoutui.
Nykyisin Venäjän ortodoksisen kirkon musiikkirepertuaari koostuu sekä traditionaalisten sävelmien moniäänisistä sovituksista että läpisävelletyistä kirkkoveisuista. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen repertuaari on laajentunut ja monipuolistunut, ja paikallisten laulutraditioiden rippeitä on jossakin määrin voitu elvyttää.
Lähteet ja valikoima kirjallisuutta
Allemanov, Dmitrij & A. Zverev 1907. Sovremennoe notopisanie grecheskoj tserkvi. Pamjatniki drevnej pis’mennosti i iskusstva 166: I-II, 5-58. [Kreikan kirkon nykyinen nuottikirjoitus.]
Bezsonov, P. 1864. Sud’ba notnyh pevcheskih knig. Pravoslavnoe Obozrenie Maj: 27-53 & Ijun’: 92-130. [{Synodin painattamien} kirkkolaulunuottikirjojen vaiheet.]
Gardner, Johann von 1980. Russian Church Singing. Volume I. Orthodox Worship and Hymnography. Kääntänyt Vladimir Morosan. New York: St. Vladimir’s Seminary Press.
Gardner, Ivan 1982. Bogosluzhebnoe penie russkoj pravoslavnoj tserkvi. Istorija. Tom II. Jordanville, NY: Holy Trinity Russian Orthodox Monastery. [Venäjän ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusmusiikki. Historia. Nide II.]
Gardner, Johann von 2000. Russian Church Singing Vol. 2. History from the Origins to the Mid-Seventeenth Century. Kääntänyt ja toimittanut Vladimir Morosan. USA: St. Vladimir’s Seminary Press.
Harri, Jopi 2001. Suomalainen kahdeksansävelmistö ja venäläinen traditio. Lisensiaatintutkimus. Turun yliopisto, Musiikkitiede. [Moniste.]
Irmologion 1913. Irmosy tserkovnago znamennago penija. Kiev: Knigoizdatel’stvo ”Znamennoe penie”. [Znamennyj-kirkkolaulun irmossit.]
Jasinovs’kyj, Jurij 1996. Ukrajins’ki ta bilorus’ki notolinijni Irmoloji 16-18 stolit’. L’viv: Instytut ukrajinoznavstva im. Krip’jakevicha NAN Ukrajiny. [1500-1700-lukujen ukrainalaiset ja valkovenäläiset nuotti-irmologionit.]
Kalashnikov, L. F. 1996. Azbuka tserkovnago znamennago penija. 3. uudistettu p. Sergiev Posad: Svjato-Troitskaja Sergieva Lavra. [Znamennyj-kirkkolaulun aakkosto. – Faksimile, alkuteos painettu 1915. Moskva: Knigoizdatel’stvo ”Znamennoe Penie”.]
Kalofonia 2002. Kalofonia. Naukovyj zbirnyk z istoriji tserkovnoji monodiji ta gymnografiji 1. Toim. Christian Hannick & Jurij Jasinovs’kyj. L’viv: L’vivs’ka Bogoslovs’ka Akademija. [Kalofonia. Tieteellinen artikkelikokoelma kirkollisen monodian ja hymnografian historiasta.]
Kirkinen, Heikki & Viktor Railas 1976. Ortodoksisen kirkon historia. 2. p. Pieksämäki: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto.
One Thousand Years of Russian Church Music 1991. One Thousand Years of Russian Church Music: 988-1998. The Monuments of Russian Sacred Music I (1). Toimittanut Vladimir Morosan. Washington, DC: Musica Russica.
Seppälä, Hilkka 1981. Bysanttilaiset ekhokset ja ortodoksinen kirkkolaulu Suomessa. Acta musicologica fennica 13. Helsinki: Suomen Musiikkitieteellinen Seura.
Silent as Waters We Live 1999. ”Silent as Waters We Live”. Old Believers in Russia and Abroad. Cultural Encounter with the Finno-Ugrians. Toim. Juha Pentikäinen. Studia Fennica. Folkloristica 6. Helsinki: Finnish Literature Society.
Tillyard, Henry J. W. 1923. Byzantine Music and Hymnography. London.
Velimirovic, Milos 1960. Byzantine Elements in Early Slavic Chant. Monumenta Musicae Byzantinae, Subsidia IV. Copenhagen: Ejnar Munksgaard.
Velimirovic, Milos 1990. Byzantine Chant. Teoksessa New Oxford History of Music. Vol. II. The Early Middle Ages to 1300. Toim. Richard Crocker & David Hiley. Oxford & New York: Oxford University Press.
Wellesz, Egon 1961. A History of Byzantine Music and Hymnography. 2. p. Oxford: Clarendon Press.
Artikkeli on julkaistu alun perin teoksessa Toropainen, Ritva, toim. (2003). Ikkunoita bysanttiin. Oulun yliopiston julkaisuja 54. Oulu: Oulun yliopistopaino. Uudelleenjulkaisu muokattuna oikeudenomistajien luvalla.