Vuosi 1580 muodostaa madrigaalin sävellyshistorian rajapyykin, sillä tuolloin A. Gabrieli julkaisi viimeisen kirjansa ja Marenzio ensimmäisensä. Madrigaalin keskuksiksi tulivat nyt Rooma sekä Ferrara ja Mantova. Motettimaisen ja hybridimadrigaalin ohelle tuli ekspressiivinen avantgarde-madrigaali, mihin liittyi myös soololaulutyylin syntyminen sekä ammattilaulajien suurempi osaaminen ja ryhtyminen madrigaalien esittäjiksi amatöörien ohelle.
Luca Marenzio
Marenzio syntyi Brescian lähellä (1553) ja siirtyi 1570-luvulla Roomaan, jossa hän julkaisi 23 kirjaa madrigaaleja ja villanelloja 3–6:lle äänelle; hän kuoli Roomassa (1599). Marenzio oli suurin italialainen säveltäjä, jonka maine perustuu pelkästään madrigaaliin: niitä on noin 500, minkä lisäksi tulevat vielä 80 villanellaa. Sikäli Marenziota voi kutsua “madrigaalin Schubertiksi”. Hänen tuotannossaan kuusiäänisyys on runsasta: sitä noudattaa kuusi kirjaa, ja viisiäänisiä madrigaaleja löytyy yhdeksän kirjaa. Marenzio käytti aluksi pastoraalisia, myöhemmin vakavampia, jopa kuolemanläheisiä tekstejä.
Jo I kirja à 5 (1580) painettiin kuudesti uudelleen. Madrigaali Tirsi morir volea (“Thyrsis tahtoi kuolla”) on sensuaalin eroottisen tyylin luojateoksia. Dolorosi martir (“Tuskaisaa kidutusta”) sisältää intensiivistä kromatiikkaa. Seuraavassa II kirjan madrigaalista O voi che sospirate (“Oi te, kun huokaatte”) erityisen mielenkiintoisen paikka harmonian kannalta.
1585 valmistui ainoa neliääninen kirja, jossa on jo havaittavissa Monteverdin seconda prattican käytäntöjä: Zefiro torna (“Länsituuli palaa”) toimi Monteverdille esikuvana.
Viisiosainen sarja Baci soavi e cari (“Suloisia ja rakkaita suudelmia”; Guarini) sisältyy V kirjaan kuusiäänisiä madrigaaleja (1591), yllä sen uudelleenpainatuksen kansikuva. Marenzio tutkii siinä rakkauden/suutelemisen taidetta luonnontieteellisellä tarkkuudella. Avausmadrigaali on hyvä näyte Marenzion kypsästä tyylistä.
Baci soavi e cari,
cibi de la mia vita,
ch’or m’involate or mi rendete il core,
per voi convien ch’impari
come un’alma rapita
non senta il duol di morte e pur si more.
Quant’ha di dolce Amore,
perché sempre io vi baci,
o dulcissime rose,
in voi tutto ripose,
e s’io potessi a i vostri dolci baci
la mia vita finire,
o che dolce morire!
Suudelmat suloiset ja rakkaat,
elämäni ravinto,
joka vuoroin riistätte ja vuoroin palautatte minulle sydämen,
teidän vuoksenne kannattaa oppia,
miten hurmioitunut sielu
ei tunne kuoleman tuskaa vaikka kuolee.
Kuinka paljon onkaan ihanuutta rakkaudessa,
koska alati teitä suutelen,
oi mitä suloisimmat ruusuhuulet,
teissä kaikki lepää tyynenä,
ja jos voisin teidän suudelmillanne
päättää elämäni,
oi mikä suloinen kuolema (se olisikaan)!
VI kirja kuusiäänisiä madrigaaleja (1595) on monipuolisin ja sisältää mm. 10-osaisen sarjan Se quel dolor (“Jos tuo tuska”), joka pohtii kuoleman ajatuksia, sillä Ferraran Alfonso II d’Este, jonka vaimolle kirja on omistettu, oli jo vanha ja myös Marenzio kärsi sairaudesta. VII kirja à 5 (1595) sisältää lukuisia Guarini-sävelityksiä (Il pastor fido), mm. myöhemmin Monteverdinkin sävelittämän Cruda Amarilli (“Julma Amaryllis”).
Viimeisessä, IX:ssä kirjassa à 5 (1599) ilmenee kontrapunktisen ja harmonisen kirjoitustavan rohkeutta. Crudele acerba (“Julma katkera”; Petrarca) on “paatoksen historian huippuhetki” (Einstein).
Crudel, acerba, inexorabil Morte,
cagion mi dài di mai non esser lieto,
ma di menar tutta mia vita in pianto,
e i giorni oscuri et le dogliose notti.
I mei gravi sospir’ non vanno in rime,
e ‘l mio duro martir vince ogni stile.
Julma, katkera ja säälimätön Kuolema.
annat minulle syyn olla koskaan iloitsematta,
mutta saatat koko elämäni itkemiseen,
synkkiin päiviin ja tuskaisiin öihin.
Raskaat huokaukseni eivät muutu säkeiksi,
ja ankara kärsimykseni voittaa kaikki tyylit.
Muita säveltäjiä
Orazio Vecchi (1550–1605) oli modenalainen, pastoraalisen madrigaalin suurnimi 1580-luvulla.
Luzzasco Luzzaschi (1545–1607) oli Ferraran hovisäveltäjä, manieristi ja lineaarinen kromaatikko, jonka musiikissa on dramaattisia taukoja ja avoimeksi jääviä päätöksiä. Esimerkiksi VI kirjan à 5 (1596) madrigaalissa Itene mie querele (“Rientäkää valitukseni”) Luzzaschi lähestyy jo Gesualdoa.
Balletto ja Giovanni Gastoldi
Gastoldi (1550-luku–n. 1622) julkaisi kokoelman Balletti a cinque voci con li suoi versi per cantare, sonare, e ballare (“Viisiäänisiä tansseja säkeineen laulamista, soittamista ja tanssimista varten”, 1591), jossa hän esitteli uuden vokaalis-tanssillisen lajin balletto. Se noudattaa säkeistömuotoa kahden kerrattavan puoliskon kera AABB ja on kevyt, syllabinen ja homofoninen laji, jossa esiintyy rallatuksia “fa-la-laa”, “na-na” jne. Balletton likeisyys villanellaan on ilmeinen, ja eritoten englantilaiset jäljittelivät näitä. Seuraavassa iloittelevan säkeistölaulun L’innamorato (“Rakastunut [mies]”) ylin lauluääni, ensimmäisen säkeistön teksti ja partituuri:
A lieta vita
amor c’invita
Fa la la la la la fa la la la.
Chi gioir brama
se di cor ama
donerá il core
a un tal signore.
Fa la la la la la fa la la la.
Iloiseen elämään
rakkaus meitä kutsuu
falalaa …
Joka iloita tahtoo,
jos sydän rakastaa
lahjoittakoon sydämensä
sellaiselle herralle.
Falalaa …
Carlo Gesualdo (da Venosa)
Venosan ruhrinas Gesualdo syntyi Venosassa ja kuoli Gesualdossa (1566–1613). Hän on saanut luonnehdinnan “muusikko ja murhaaja”, sillä hän surmasi vaimonsa (1586–) Maria d’Avalosin ja tämän rakastajan 1590, mikä sysäsi säveltämään omalaatuisella tyylillä. Kuolemalla ja kiduttavuudella mässäily musiikissa liittyy dokumenttien mukaan Gesualdon homoseksuaalisiin ja masokistisiin taipumuksiin, mikä tosin maineena liittyy enemmän 1800–1900-luvun romanttisiin liioitteluihin, sillä Gesualdon oli toimittava aatelismiehenä niin kuin hän toimi, ja toisaalta hänen kiinnostuksensa musiikkiin oli aitoa ja kunnianhimoista. Gesualdo oli kromatisti, joka vei musiikin lähes atonaalisuuden kynnykselle; kromatiikka on kuitenkin enemmän lineaarista kuin vertikaalista. On pitkälle Stravinskyn ansiota, että 1900-luvulla koettiin Gesualdo-renessanssi, joka jatkuu yhä vailla loppumisen merkkiä.
Ennen vierailuaan Ferrarassa (1594–96), jossa hän kuuli kuuluisan naisyhtyeen, “Ferraran kolmen naisen” konsertteja, tutustui myös Luzzaschiin ja julkaisi madrigaalikirjat I–II, Gesualdo oli ehtinyt mennä uudelleen naimisiin Ferraran herttuan veljentyttären Leonarda d’Esten kanssa. Luzzaschin lisäksi Gesualdon vaikuttajahahmoihin kuuluivat Filippo/Philippe de Monte sekä Pomponio Nenna (1556–1618), jotka molemmat edustavat napolilaista madrigaalikoulua.
I ja II madrigaalikirjat olivat ajan asiantuntijoiden mukaan “keveitä”, kun taas III ja IV kirjaa (1595, 1596) kehuttiin musiikiksi, joka oli täynnä “keksintää, taidokkuutta sekä sanojen jäljittelyä ja huomioon ottamista”. 1590-luvun mittaan Gesualdon pakkomielteinen melankolia ja psykopaattisuus pahenivat, ja hän vietti 15 viimeistä vuotta maatilallaan Gesualdossa (1597–), jossa hän sävelsi merkittävät myöhäiset madrigaalikirjansa. Tuolloin Gesualdo riitautui vaimonsa kanssa, joka ei halunnut elää maalla, hän eristäytyi Napolin hovielämästä ja keskittyi musiikkiinsa, joka käsitti myös kirkkoteoksia.
V ja VI madrigaalikirja, molemmat à 5 (1613), sisältävät hurjaa, jopa kauhistuttavaa ilmaisua. V kirjan madrigaalin Dolcissima mia vita (“Suloisin rakkaani”) päätössanoilla “O d’amarti o morire” (“Oih rakastaa sinua tai kuolla”) lähes kaikki sävelliikkeet ovat puoliaskelisia. Languisce al fin chi da la vita parte (“Riutuu hengiltä se ken eroaa rakkaastaan”) sisältää äärimmäisyyksiä hypyissä, puoliaskelkuluissa ja niihin kontrastoituvissa, elämää kuvaavissa melismoissa ja soinnuissa.
VI kirja (ks. yllä vuoden 1616 uudelleenpainatuksen kansi) on lajin historian kenties legendaarisin kirja, sillä se sisältää kulttimadrigaalin Moro, lasso, al mio duolo (“Voih, kuolen tuskaani/sillä se joka voi antaa minulle elämän, voih, minut surmaa”), jossa lineaariset liikkeet tuottavat mielenkiintoisia medianttisia harmonioita (Cis-a6-H-G6) ja säälimättömiä poikkiteloja.
Saman kirjan toinen madrigaali “Io parto” e non più dissi (” ‘Lähden’, enkä sanonut enempää”) on dramaattinen kohtaus Clorindan ja Thyrsiksen kesken. Tässä vaiheessa historiaa madrigaalitkin voitin julkaista äänikirjojen ohella myös partituureina, joten alla näyte madrigaalin alku ensipainoksesta siinäkin muodossa.
«Io parto» e non più dissi, che il dolore
Privò di vita il core.
Allor proruppe in pianto e disse Clori,
Con interrotti omèi:
«Dunque ai dolori io resto.
Ah, non fia mai
Ch’io non languisca in dolorosi lai.»
Morto fui, vivo son, che i spirti spenti
Tornaro in vita a sì pietosi accenti.
“Minä lähden” ja enkä sanonut enää mitään, sillä tuska
varasti elämän sydämestä.
Silloin puhkesi itkuun ja sanoi Clorinda
keskeytetyin huokauksin:
“Siispä tuskiini jään.
Oi, älköön koskaan olko niin,
etten riutuisi tuskaisissa säkeissä.“
Kuollut olin, elävä olen, kun henget ehtyneet
palasivat elämään kuullessaan näin myötätuntoa herättävät äänensävyt.
Benedetto Pallavicino
Pallavicino (1551–1601) oli Mantovan hovissa Monteverdin edeltäjä ja kilpailija, joka sai maestron arvon 1596 Monteverdin harmiksi. Musiikki, etenkin VI madrigaalikirja à 5 (1600) on täynnä deklamatorisuutta ja dissonanssien uutta käyttöä, joka edustaa aitoa seconda pratticaa, uutta “toista käytäntöä”. Hän sävelitti ennen Monteverdiä Guarinin tekstejä, jotka ovat tulleet sittemmin tunnetuiksi Monteverdin musiikin ansiosta. Seuraavassa tällaisen, nimenomaan Monteverdin viisi vuotta myöhemmin painosta ilmestyneen arvostetun madrigaalin Cruda Amarilli alun partituuria ja ensimmäisen osan teksti:
Cruda Amarilli, che col nome ancora,
D’amar, ahi lasso ! amaramente in segni :
Amarilli, del candido ligustro
Più candida e più bella,
Ma de l’aspido sordo
E più sorda e più fèra e più fugace ;
Poiche col dir t’offendo,
I’ mi morrò tacendo.
Julma Amaryllis, jonka nimi jo,
rakastamisen, oi-voi! katkeruuden opettaa:
Amaryllis, puhtoista aitalikusteria
puhtoisempi ja kauniimpi.
Mutta mykkää käärmettä
on mykempi ja villimpi ja pakoisampi;
Koska sinua sanoillani loukkaan,
kuolen vaieten.
Claudio Monteverdi
Monteverdi (1567–1643) syntyi Cremonassa ja kuoli Venetsiassa. Jos Gesualdo oli madrigaaleissaan suuri ja jännittävä kokeilija, Monteverdi monipuolisti ja täydellisti madrigaalikirjallisuuden sekä vei lajin barokin sisälle. Hänen I madrigaalikirjansa valmistui Veronassa (1587) Marc’ Antonio Ingegneriin toimiessa opettajana. Monteverdi pääsi 1590 Mantovan hoviorkesteriin, jossa hän työskenteli laulajana ja nimitettiin maestroksi 1601.
II madrigaalikirjan (1590) Ecco mormorar l’onde (“Kas laineet liplattavat”, Tasso) on tunnelmallinen ja aistillinen luonnonkuvaus, se on sointipuhetta, joka jo ylittää periaatteen “imitar le parole” (“sanojen/tekstin jäljittely”), sillä musiikissa on myös soinnillisia itseisarvoja. Monteverdi sai tänä aikana vaikutteita Giaches de Wertiltä, ja Monteverdin III kirja (1592) onkin lähellä de Wertin VIII kirjaa (1586). Tässä madrigaalin ensisivu teksteineen:
Ecco mormorar l’onde/Kas laineet liplattavat
e tremolar le fronde/ja värisevät lehdet ja nuoret puut
a l’aura mattutina e gli arboscelli,/aamuilman henkäyksestä
Giovanni Maria Artusi (1540–1613), Zarlinon oppilas, julkaisi kirjan Delle imperfettioni della moderna musica (“Uuden musiikin epätäydellisyyksistä”, 1600), jossa hän hyökkäsi Monteverdin edustamaa dissonanssien vapaata käyttöä vastaan. IV madrigaalikirja (1603) oli Monteverdin vastalause syytteisiin: madrigaalissa Ohimè! se tanto amate (“Oivoi, jos niin paljon rakastatte”) esiintyy bassoa vasten valmistamattomia säveliä, jopa tritonus. Madrigaali Sí ch’io vorrei morire (“Miten tahtoisinkaan kuolla”) esittelee moderneja yhteissointeja (peräkkäisiä säveliä päällekkäin), jotka syntyvät pidätys- ja purkaussävelen yhtäaikaisesta esiintymisistä. Näissä madrigaaleissa havainnollistuu siirtymä renessanssista barokkiin, sillä myöhemmät madrigaalikirjat, V kirjan (1605) loppupuolelta (kuusi viimeistä madrigaalia) eteenpäin, ovat jo osa barokkia basso continuo-säestyksineen. Seuraavassa IV kirjan madrigaalin teksti ja nuotti.
Ohimè, se tanto amate di sentir dir „Ohimè“,
deh perché fate chi dice „Ohimè“ morire?
S’io moro un sol potrete
languido e doloroso „Ohimè“ sentire.
Ma se, cor mio, vorrete
che vita habb’io da voi, e voi da me,
avrete mill’ e mille dolci „Ohimè“.
Oivoi, jos niin paljon rakastatte kuulla sanottavan “oivoi”,
miksi silloin saatatte sen joka sanoo “oivoi” kuolemaan?
Jos kuolen, vain yhden voitte
riutuvan ja tuskaisan “oivoin” kuulla,
Mutta jos, rakkaani, haluaisitte,
että minulla olisi elämä teissä ja teillä minussa,
saisitte kuulla tuhannesti tuhat suloista “oivoita”.
V kirjan esipuheessa Monteverdi vihdoin puolustautuu Artusia vastaan ja kertoo suunnitelmistaan julkaista tutkielma Seconda Pratica, overo Perfettione della moderna musica (“Toinen käytäntö eli uuden musiikin täydellisyydestä”). Monteverdin mielestä uusi käytäntö saa oikeutuksensa “mielen ja aistien tyydytyksestä” – tosin tutkielma ei koskaan valmistunut, mutta sen ideana oli olla kolmiosainen niin, että “toinen käytäntö” on melodian perusteiden selvittämistä rakennusaineinaan “Oratione, Armonia, Ritmo”.
Scherzi musicali -kokoelman (1607) esipuheessa veli Giulio Cesare Monteverdi kirjoittaa, että “puhe olkoon harmonian isäntä eikä palvelija” (“l’oratione sia padrona dell’armonia e non serva”). Edelleen Platoniin vedoten tämä esitti, että “Rithmus et Harmonia orationem sequitur” (“rytmi ja harmonia seuratkoon puhetta”) ja “eikö puheen ja esityksen tapa seuraa sielun tiloja?”.
V kirja viittaa jo kehittyvän musiikkidraaman suuntaan, sillä siinä peräkkäiset madrigaalit vievät juonta eteenpäin, kun henkilöinä esiintyy kaksi Guarinin kirjan Il pastor fido lemmenparia: Mirtillo ja Amaryllis sekä Silvio ja Dorilla. Esimerkiksi Mirtillon avausmadrigaali Cruda Amarilli, che col nome ancora (“Julma Amaryllis, joka vielä nimelläsi”) saa vastauksekseen Amarylliksen esittämän seuraavan madrigaalin O Mirtillo, Mirtillo, anima mea (“Oi Mirtillo, Mirtillo, sieluni”).
O Mirtillo, Mirtill’anima mia,/Oi Mirtillo, sieluni Mirtillo.
se vedessi qui dentro/jos näkisit tänne sisälleni(poveeni)
come sta il cor di questa/miten on sen sydämen laita,
che chiami crudelissima Amarilli/joka huutaa mitä julminta Amaryllisiä.