Vähitellen viisiäänisyys tuli säännönmukaiseksi, selkeät taiterajat väistyivät vapaamman tekstuurin käsittelyn tieltä sekä kromaattisuus kasvoi. Venetsiasta ei tullut vain painamisen vaan myös säveltämisen keskus vuosisadan puolivälissä.
Venetsiasta akateeminen ja elitistinen madrigaalityyli levisi myös Veronaan: Jan Nasco (k. 1561) ja Vincenzo Ruffo (k. 1587). Roomassa madrigalisteja olivat Palestrina, jolta on olemassa kaksi neliäänistä madrigaalikirjaa (1554, 1586) sekä Lassus, joka oli (1545–55) Italiassa ja jonka I kirja ilmestyi Venetsiassa (1555) sekä kirjat II–III Roomassa (1557, 1563).
Adrian Willaert
Willaertin (1490–1562) tuotannon alkuvaihe sijoittuu 1530–40-lukuihin, joilta on peräisin Amor mi fa morire (“Rakkaus saa minut kuolemaan”) sekä frottolamainen Madonna mia fa (“Naiseni saa minut”), jossa on kolme säkeistöä ja pitkä kuusisäkeinen kertosäkeistö.
Madonna mia fa, madonna mia famme bon’ offerta,
Ch’io porto per presente sto galuccio,
Che sempre canta quand’è di,
Alle galine e dice:
chi chirchi chi chirchi,
chi chirchi chi chirchi.
E tanto calca forte la galina,
Che li fa nascer l’ov’ogni matina.
Quisto mio galo sempre sta al’alerta,
Quando il di dorme sotto la coperta,
Che sempre canta,…
Presto, madonna, se lo voi vedere,
Ca te lo facio mo quisto piacere,
Che sempre canta,…
Naiseni, tee minulle hyvä tarjous,
sillä tuon lahjaksi tämän pikku kukon,
Joka aina laulaa kun päivä koittaa
kanoille ja sanoo:
Kukkokiekuu, kukkokiekuu,
Kukkokiekuu, kukkokiekuu.
Ja se astuu niin hurjasti kanan,
että se munii joka aamu munan.
Minun kukkoni on aina valppaana,
kun se nukahtaa peiton alle,
Joka aina laulaa …
Ole nopea, naiseni, jos haluat sen nähdä,
sillä pidän huolta, että se teitä miellyttää.
Joka aina laulaa …
Useimmat madrigaalit julkaistiin vasta 1559 Musica nova -kokoelmassa, jossa on motetteja ja madrigaaleja. Näissä Willaert omaksui ajatuksen musiikin ja tekstin sointiykseydestä, sillä madrigaalilta vaadittiin vakavan runouden ja sitä vastaavan musiikkityylin ykseyttä.
Hän jakoi sonetin kahteen osaan, prima ja seconda parteen sekä hyödynsi ottava– ja sestetto-rimeä eli 8- ja 6-säkeitä. Rikas viisiääninen tekstuuri ja soinnullisuus ovat musiikissa tärkeällä sijalla, ei niinkään yksityiskohtainen sanamaalailu.
Mentre che ‘l cor (“Sillä aikaa kun sydän”) on madrigaali, jossa osien välinen kontrasti on jo tuntuva. Quando nascesti, Amor? (“Milloin synnyit, Rakkaus?”) on 7-ääninen madrigaali, joka on samalla on kaksikuoroinen, sillä se sisältää kolme korkeaa ja neljä matalaa ääntä.
Cipriano de Rore
Rore (1516–1565) on keskivaiheen johtava säveltäjä ja Willaertin etevin oppilas. Hän oli ensimmäisiä uskalikkoja, joita myöhemmät polvet seurasivat vapauttaessaan musiikkia kontrapunktista. Rore sävelsi 125 madrigaalia.
Il primo libro de madrigali a 4 voci (1550) on suosituin kokoelma. Siihen sisältyy mm. Anchor che col partire (“Vaikkakin lähtiessäni”), joka julkaistiin 1577 partituurina ilman tekstiä, mutta muodostui erääksi hitiksi, josta sovitettiin erilaisia versioita.
Il secondo libro de madregali a 4 voci (1557) sisälttää mm. madrigaalin Mia benigna fortuna (“Hyväntahtoinen kohtaloni”), jossa on ylöspäisiä suuria sekstejä, jotka vievät ulos moodista – tämän tekstin sävelsivät monet muutkin.
Il quinto libro de madrigali a 5 voci (1566/68) on ihailluin hienon sanasävelityksen ansiosta, missä Rore on ilmaisun suhteen Tasson ja Tizianin sukulaissielu. Kuolematematiikkaa, kromatiikkaa ja dramaattisia taukoja esiintyy mm. madrigaalissa Non è lasso martire (“Se ei ole, voi, kärsimystä”). Seuraavassa kirjan madrigaali Se come il biondo crin:
Se come il biondo crin de la mia Filli
E la fronte chiarissima e quei lumi
C’hanno forza tal ora
Da far mover i monti e star i fiumi,
Se come il latt’ e le vermiglie rose,
Le perle e’l minio e la candida mano
Che’l terzo ciel onora,
Si vedesser ancor le parti ascose
Ch’io sì sospiro in vano:
Ogni uom come io diventarebbe insano.
Jos, kuten vaaleat kutrit Phyllikseni
ja mitä kirkkain otsa ja nuo silmät,
joilla on voimaa joka hetki niin,
että ne voivat liikuttaa vuoria ja pysäyttää jokia,
jos, kuten ruusunpunaiset huulet, maidonvalkeat
hampaat, posket ja puhtoinen käsi,
joita kolmas taivas kunnioittaa,
jos voisi vielä nähdä salatut osat,
joiden vuoksi huokaan niin turhaan:
jokainen mies kuten minä tulisi hulluksi.
Madrigalismeja voi poimia:
• “Filli” on koristeltu
• “lumi” (valot/silmä) koristeltu
• “forza” (voima) painokas synkoopin kera
• “far mover monti” (saa liikkumaan vuoret): alto nousee muodostaen huipun
• “star i fiumi” (pydähdyttää joet): lopuke ja tauko
• “minio” (poski): pitkä melisma
• “il terzo ciel” (kolmas taivas): alto nousee melismalla korkealle
• “parti ascose” (piilotetut osat): matala rekisteri
• “sospiro” (huokaan): tauot
• “ogni uom” (jokainen mies): usieta toistoja
• “diventarebbe insano” (tulisi hulluksi): teos päättyy puolilopukkeelle eli C:lle, kun moodi on F-moodi
Madrigaalista rohkea muoto
Kromatiikka on Nicola Vicentinon (1511–n. 1576), joka oli myös itse kromaattisten madrigaalien säveltäjä, traktaatin L’antica musica ridotta alla moderna prattica (“Antiikin musiikki sovitettuna nykykäytäntöön”, 1555) inspiroimaa. Siinä Vicentino selittää ideoitaan, miten antiikin musiikinteoriaa ja käytäntöjä voi hyödyntää. 1500-luvun lopussa madrigaalista tuli edistyksellinen ja rohkea muoto, jossa ilmaisullinen etsintä johti huipussaan osin ennen näkemättömään kromaattisuuteen, uuteen harmoniseen tietoisuuteen. 1530-luvulla syntyneet italialaissäveltäjät astuvat johtoon ensi kertaa. Ylen oppinut ja ehkä jopa liian vakava tyyli antaa vähitellen sijaa myös viihdytykselle: syntyy “hybridimadrigaali”, jossa pastoraaliset ja amoröösit sävyt pääsevät pinnalle.
Andrea Gabrieli
A. Gabrielin (1533–85) elämän pääosa sujui Venetsiassa, jossa hän toimi (1564–) Markuksen kirkon yhtenä urkurina. Ollessaan aiemmin Münchenissä Lassuksen luona Andrea Gabrieli levitti uutta madrigaalityyliä Alppien pohjoispuolelle. Hän itse oli mielikuvituksellisen ja sosiaalisesti laajasti käyttökelpoisen tyylin luoja. Ranskalaisen chansonin (canzona francese) suuri vaikutus on tuntuvilla madrigaaleissa, sillä venetsialaisurkurit sovittivat niitä uruille. Claudio Merulo (1533–1604), Gabrielin urkurikollega, sävelsi ilmavia madrigaaleja.
I madrigaalikirja à 5 (1566) tarjoaa pastoraalisuutta mm. madrigaalissa Ecco l’aurora (“Katso aamunkoitto”). Väri ja sointi, soinnullisuus ja harmoninen liike ovat keskeisellä sijalla. II madrigaalikirja à 5 (1570) sisältää mm. madrigaalin Laura soave (“Suloinen Laura”). Valoisuuden lisäksi madrigaaleissa on myös kromatiikkaa: I’ vo piangendo (“Menen itkien”). Gabrieli kirjoitti myös kaksoiskuoroisia edustusmadrigaaleja. Hän opetti veljenpojalleen Giovanni Gabrielille (s. n. 1557) madrigaalityylin, ja tämä julkaisikin jo 1575 ensimmäisen teoksensa, ja Giovanni sävelsi madrigaaleja 3–12 äänelle.
Giaches de Wert
De Wert (1535–1596) oli ainoa tämän vaiheen merkittävä flaamilaissyntyinen säveltäjä, sillä Lassus ja Monte olivat Italiassa kohtalaisen lyhyitä aikoja. Wert toimi Mantovassa maestrona (1565–). Hän julkaisi 11 madrigaalikirjaa ja sävelitti enimmäkseen Petrarcaa ja oli ensimmäinen, joka käytti Mantovan hoviin kuuluneen Tasson tekstejä. Tyyli on aluksi Rore-vaikutteinen, vakavahko; myöhemmin harmonisessa rohkeudessaan, ekspressiivisyydessään, äänten kuvioivassa käytössään Wert loi “virtuoosimadrigaalityylin” ja on sikäli lähinnä maneristi.
VII madrigaalikirja à 5 (1581) Ferraraan näyttää tyylin kokeellisuuden. Sen esimerkkejä ovat mm. Solo e pensoso (“Yksin ja ajatuksissani”, Petrarca), jossa melodisen tyylin kokeellisuus on tuntuvaa (suuria hyppyjä ja samaan suuntaan); Giunto alla tomba (“Haudalle tulleena”, Tasso), jossa vallitsee matala rekisteri ja sointuresitaatio; Vaghi boschetti (“Kauniita puskia”, Ariosto) on kauniin pastoraalinen ja vokaalisesti virtuoosinen – inspiraatio tähän tuli luultavasti Ferraran “kolmelta naiselta” (tre donne di Ferrara), jotka olivat ajan uudistavia huippulaulajia. Seuraavassa VIII madrigaalikirjan viehättävä ja virtuoosinen Vezzosi augelli (Tasso).
Vezzosi augelli infra le verdi fronde
Temprano a prova lascivette note
Mormora l’aura, e fa le foglie e l’onde
Garrir, che variamente ella percote
Quando taccion gli augelli, alto risponde;
Quando cantan gli augei, più lieve scote.
Sia caso o d’arte, or accompagna, ed ora
Alterna i versi lor la musica ora.
(Tasso: La Gerusalemme liberata, canto 16: 12)
Viehkeät linnut vihreässä lehvästössä
vahvistavat lauluaan kokeilemalla hekumallisia säveliä.
Humisee ilma, joka saa lehdet ja vedet
väreilemään ja sen liikuttamina vuorostaan,
kun vaikenevat linnut, se vastaa voimalla:
Kun linnut laulavat, oksat havisevat heikommin.
Lieneekö sattumaa vai taitoa, ensin säestävät ja sitten
vuorottelevat niiden säkeet musiikin kanssa.
(suom. VM)
Ja lemmenkaipuin linnut laulelevat
Viheriäistä siimeksistä puun.
Kun ilmain henkäykset humisevat,
Veet, lehvät vastaa niiden huokailuun;
se kasvaa, milloin linnut vaikenevat,
Ja hiljenee, kun avaavat ne sun.
Lie sattuma vai taito: yhteen soivat
nyt äänet, tuuli; muunnella taas voivat.
(Tasso: Vapautettu Jerusalem, XVI laulu: 12; suom. Elina Vaara)
Muita säveltäjiä ja hengellinen madrigaali
Alessandro Striggio (n. 1537–1592) oli mantovalaissyntyinen muusikko, joka sävelsi Firenzessä. I kirja à 6 (1560) sisältää ajan suosikkiteoksen Nasce la mia pena (“Piinani kasvaa/kohoaa”).
Giovanni Maria Nanino (1543/4–1607) oli Palestrinan oppilas, joka sävelsi ensimmäisenä Roomassa uudella keveällä tyylillä. Viisiääninen Morir non può ‘l mio core (“Sydämeni ei voi kuolla”) käy tästä esimerkiksi.
Sävellettiin yhtä lailla vakavia madrigaaleja, madrigali spirituali, jotka ovat laudojen perillisiä. Ne liittyivät vastauskonpuhdistukseen ja jesuiittaliikkeeseen, ja olivat etenkin Roomassa kardinaalien suosittua vapaa-ajan viettoa. Roren III kirja à 5 (1548) aloittaa Petrarcan Vergine-sävelitykset. Marenzio sävelsi pastoraalisiin teksteihin hengellisiä madrigaaleja (1584).
Palestrina julkaisi kaksi kokoelmaa à 5 (1581, 1594): I kirja sisältää 26 madrigaalia, jotka rythmittyvät sykleiksi 8+10+8 ja joista ensimmäinen perustuu suosittuihin, 13-säkeisiin Vergine (Neitsyt) -säkeistöihin (Petrarca). Taivaallinen ja maallinen yhtyvät näissä.
Lassuksen viimeinen teos Lagrime di San Pietro … con un mottetto nel fine (“Pyhän Pietarin kyyneleet”, 1594) sisältää 20 madrigaalia ja yhden motetin. Sarja on peräti 7-ääninen ja lähes luonnontieteellistä tarkkuuttaa tavoittava, patologinen ruumiin- ja mielentilojen kuvaus.