Madrigaali lajinimenä esiityy jo 1300-luvun Italian Trecento-aikana, mutta sen varsinaista kultakautta olivat 1500-luku ja 1600-luvun alku. Italiasta se levisi Alppien yli lähinnä Englantiin ja Saksaan, mutta myös Puolaan, Tanskaan ja myös Espanjaan.
1500-luvun madrigaalilla ei ole välitöntä historiallista yhteyttä trecenton refrain-madrigaaliin, ei myöskään formes fixes -muotoihin. Yhdistävä tekijä Italian 1300-luvun musiikkiin on kirjallisella puolella: luonnon ja rakkauden erilaiset tekstikuvaukset ovat keskeisaineistoa myös renessanssimadrigaalissa, jolle perusinspiroijana toimi Francesco Petrarcan (1304–74) runous, mistä tulee 1500-luvulla ilmiö nimeltä uuspetrarkalaisuus tai petrarkismi.
Yleisluonnehdinta
Kypsässä muodossaan madrigaali on läpisävelletty a cappella -laulu tai kevyin soitinosuuksin (luuttu tms.) tuettu yhtyelaulu, jossa on päässääntöisesti yksi laulaja ääntä kohden ja jossa kontrapunktiset ja homofoniset taitteet vuorottelevat. Se on sikäli motetin sukulainen ja ranskalaisen chansonin kaltainen, mutta musiikiltaan ja tekstiltään tätä hienostuneempi muoto, hovien korkeatasoista amatööriviihdettä ja -taidetta. Lähtökohtia madrigaalille olivat motetin lisäksi villanella-, frottola-, canzonetta- ja balletto-lajit sekä ranskalainen (= pariisilainen) chanson.
Madrigalismit on käsite, joka viittaa tekstin korostuneeseen ilmaisuun, sanamaalailuun. Ne ovat lajissa keskeisellä sijalla: esim. sana
• ‘morte’ (= kuolema) tuottaa matalan rekisterin sointuja tai hyppyjä alaspäin;
• ’lamento’ (= valitus) ja ”piangere/piano” (= itkeä/itku) liittyy alaspäiseen kromatiikkaan
• ‘vita’ (=elämä) nopeita sävelkulkuja, melismoja;
• ‘amore’ (= rakkaus) musiikin herkistyneen luonteen.
Muita sanamaalailun kannalta keskeisiä sanoja ovat mm.
• ‘scendere’ (= laskeutua),
• ‘ascéndere’ (= nousta),
• ‘dolor/e’ (= tuska),
• ‘interrotto’ (=keskeytetty),
• ‘respiro’ (=huokaus) ja
• ‘fuga’ (=pako), joka tuottaa nopeita sävelkulkuja ja jossa äänet ajavat toisiaan takaa.
Myös sanaleikkejä esiintyy: ‘l’aura’ (= ilma) on samalla ‘Laura’ (naisen nimi).
Tärkeää madrigaalissa ovat etenemisen jatkuvuus, jota dramaattiset tauot eivät suinkaan pysäytä vaan luovat paineita jatkumiselle, sekä ilmaisun kliimaktisuus. Muotona madrigaali on läpisävelletty, joskin toistojakin saattaa esiintyä. Laajimmat madrigaalit saattavat koostua motetin tapaan useista osista (parte). Harmoninen kieli on usein varsin rohkeaa, ja laji seikkailee vanhan modaalisuuden sekä modernin tonaalisuuden rajamailla.
Tekstilähteitä
Tekstit ovat pääosin sentimentaalisia, eroottisia ja pastoraalisia: tärkeimpiä runoilijoita madrigaalin kannalta olivat varhaisrenessanssin Francesco Petrarca (1304–74) ja Giovanni Boccaccio (1313–75). Muita myöhempiä runoilijoita olivat kokoelmineen:
Jacopo Sannazaron (1458–1530) Arcadia (1504) on 12 eklogin eli paimenrunon (esikuvina Vergilius ja Theokritos) ja 12 proosan kokoelma pastoraalimaisemassa.
Pietro Bembo (1470–1547) oli petrarkismin pääedustajia: Rime (“Säkeitä”, 1530) sisältää ennen muuta sonetteja ja canzoneja.
Ludovico Ariosto
Ludovico Arioston (1474–1533) Orlando furioso (“Raivoisa Roland”, 1518/32) on ritarirunoelma, joka käsittää lopulta 46 cantoa ja lähes 40.000 säettä; niissä tekijä käyttää ottava rimeä ja skeemana on ABABABCC. Roland on vaelteleva ritari, joka on onnettomasti rakastunut saraseenien kuninkaan kauniiseen tyttäreen Angelicaan. Roland kokee monia seikkailuja etsiessään lempensä kohdetta. Teos käsittää taistelukohtauksia, lemmenidyllejä ja huvittavia sattumuksia.
Torquato Tasso
Torquato Tasson(1544–95) runoeepos La Gerusalemme liberata (“Vapautettu Jerusalem”; valm. 1575, pain. 1581, kuvitettu laitos 1590), jossa on 20 cantoa jakaantuneina viiteen attoon (näytökseen) antiikin tragedian tapaan. Se kuvaa kristittyjen ja muslimien kuvitteellisia taisteluja 1. ristiretken aikana. Päähenkilö on ritari Rinaldo, ja teoksen huippukohdassa hän kohtaa Armidan, kauniin saraseeninaisen, joka on noita. Toisen parin muodostavat etiopialaisprinsessa Clorinda ja ristiritari Tancredi. Giaches de Wert ja Monteverdi hyödynsivät eeposta.
Aminta (1573; pain. 1580) on Tasson paimennäytelmä, joka sisältää prologin, viisi näytöstä ja epilogi. Päähenkilöitä ovat lemmenpari Silvia (naispaimen) ja Aminta (miespaimen), Amore, sanansaattaja Nerina, Dafne (Silvian seuralainen), Tirsi (Amintan seuralainen) ja Satiro (rakastunut Silviaan).
Battista Guarini
Battista Guarinin(1538–1612) Il pastor fido (“Uskollinen paimen”, 1590) on pastoraalinen tragikomedia. Pääparin muodostavat jumalaista alkuperää olevat Silvio ja Amarilli (Amaryllis); nymfi Dorinda yrittää saada Silvion, ja paimen Mirtillo rakastaa Amarillia. Lopussa Amarilli ja Mirtillo vihitään, samoin Silvio ja Dorinda. Philippe de Monte, de Wert, Marenzio, Pallavicino, Gesualdo, A. Gabrieli, Peter Philips, Caccini, d’India, Monteverdi, Merula ja Schütz hyödynsivät näytelmää madrigaaleissaan.
Giambattista Marini
Giambattista Marinin(1569–1625) Adone (“Adonis”, 1623) sisältää 20 cantoa ja kertoo Venuksen ja aluksi vastahankaisen prinssi Adoniksen rakkaustarinan Kyproksella, mutta mustasukkainen Mars surmauttaa Adoniksen villikarjumetsällä; runoelma loppuu Adoniksen kuolemaan Venuksen sylissä. Hänen jo barokkiin viittaavaa tyyliään kutsutaan marinismiksi. Marinin mukaan runouden tehtävänä oli “ällistyttäminen” (lo stupore) ja “hämmästyksen” (la meraviglia) “herättäminen”: “E del poeta il fin la meraviglia.”
