Institutionaaliset edellytykset
Maria Teresia
Edellytyksen Wienin keskeiselle asemalle Euroopan musiikkipääkaupunkina loi sen monikansallinen ilmapiiri, eri etnisiteettien, tyylien ja vaikutteiden kohtaaminen. Maria Teresian (1740–80) ja Joosef II:n (1780–90) valistunut itsevaltius merkitsi porvariston suosimista aateliston ja kirkon kustannuksella sekä suhteellista liberaalisuutta henkisen ajattelun saralla.
Wienissä Habsburgien keisarihovi kapelleineen ja teattereineen tarjosi luonnollisesti parhaat työsolosuhteet muusikoille ja säveltäjille. Myös ruhtinaat tukivat musiikkia ja järjestivät palatseissaan musiikkiesityksiä: tärkein oli ruhtinas Friedrich Saxen-Hildburghausenin palatsi, mutta myös Esterházyn, Lichnowskyn ja Lobkowitzin perheet tukivat säveltäjiä, minkä lisäksi vierailevat venäläisaateliset (Razumovsky, Golitsin jne.) olivat huomattavia musiikin suojelijoita. Säveltäjät järjestivät myös itse konsertteja kaupungin saleissa, “akatemioita”; tärkein paikka oli Burgtheater, jossa esimerkiksi Mozart esitti useimmat pianokonserttonsa. Myös kirkkovirat olivat tavoiteltuja, etenkin Pyhän Tapanin kirkon musiikinjohtajan virka (Mozartkin himoitsi sitä).
Gassmann perusti 1772 Tonkünstler-Sozietätin (Säveltaiteilijoiden seura), joka tuki muusikoiden leskiä ja orpoja ja järjesti konsertteja. Wienin arvostettu humanisti oli Gottfried van Swieten, joka piti omia konsertteja ja tilasi niihin teoksia sekä sovituksia. Lisäksi oli olemassa sarja Adelige Liehaberkonzerte (Aatelisamatöörien konsertit; 1808 asti). Gesellschaft der Musikfreunden (Musiikinystävien yhdistys, 1812) sekä sen ylläpitämän konservatorion (1817–) perustaminen veivät musiikkielämää huomattavasti tukevammalle pohjalle. Artaria-kustannustalon perustamisen (1765) vanavedessä syntyi useita muitakin kustantajia, mikä sysäsi hyvään vauhtiin musiikin painamisen.
Säveltäjiä
Matthias Georg Monn (1717–50) ja Johann Christoph Monn/Mann (n. 1726–82) kirjoittivat yhdessä n. 30 sinfoniaa. G. Monn sävelsi 1740 ensimmäisen neliosaisen sinfonian; häneltä löytyy 21 sinfoniaa, jotka ovat tosin kamarimusiikillisia.
G .C. Wagenseilin (1715–77) oli wieniläissyntyinen säveltäjä, jonka merkitys oli Wienissä todennäköisesti ratkaiseva sinfoniaperiaatteen esittelyssä. Sinfoniat ovat vielä monesta lähteestä peräisin, vaikkakin kolmiosainen italialainen oopperasinfonia on pääosassa. Sinfoniat ovat tyyliltään galantteja. Hän kirjoitti sinfonioita yli 70, ja niitä soitettiin aikanaan paljon.
F. L. Gassmann (1729–74) oli böömiläissyntyinen säveltäjä, joka teki pääosin oopperamaisia sinfonioita, jotka ovat sekä kolmi- että neliosaisia. Hän sävelsi 33 sinfoniaa, joita Mozart arvosti.
Karl von Ordonez (1734–86) oli wieniläissyntyinen säveltäjä, jolta tunnetaan peräti yli 70 enimmäkseen kolmiosaista sinfoniaa.
Leopold Hofmann
Wieniläissyntyinen Hofmann (1738–1793) toimi Pyhän Tapanin kirkon kapellimestarina ja häntä on nimitetty “neljänneksi wieniläisklassikoksi”, mikä lienee langennut aseman ja paikkakuntaisuuden takia. Toki musiikki on hallittua, tyylikästä ja kekseliästäkin, mutta yhtä lailla moni muu wieniläinen tai Wienissä yöskennellyt säveltäjä olisi ansainnut saman luonnehdinnan. Hofmann lisäsi neliosaiseen sinfoniaan hitaan johdannon. Hän yhdisti Mannheimin ja Wienin tyylit ja sävelsi 1750-luvun lopulta lähtien yli 50 sinfoniaa, joissa on sekä kolmiosaisia ooppera-alkusoittoja että neliosaisia klassisia sinfonioita. Seuraavassa ensiviulun stemman käsikirjoituskopiosta C-duuri-sinfonian (1759 mennessä) osien ensimmäiset repriisit:
C. Ditters von Dittersdorf
Dittersdorf (1739–99) oli wieniläissyntyinen ihmelapsi, jonka mentorina toimi Gluck ja vei tämän Italiaan Padre Martinin oppiin. Hän palveli pääosan elämäänsä Breslaun arkkipiispan palveluksessa (1769–96) sekä metsänhoitajana ja sai ansioistaan aatelisarvon ja nimensä, jolla hänet nykyään tunnetaan. Hän kävi toisinaan Wienissä, sävelsi sinne musiikkia sekä ystävystyi Haydnin ja Mozartin kanssa.
Dittersdorf oli klassisen sinfonian “olymposlainen mestari”, jonka noin 120 sinfoniaa ovat temaattisen kehityksen ja karakterisoinnin suhteen nerokkaita. Hän on myös ohjelmasinfonian isiä lukuisilla otsakoiduilla sinfonioillaan, kuten sinfonia C, La Prise de la Bastille (Bastiljin valtaus) ja sinfonia a, Il delirio delli compositori, ossia Il gusto d’oggidì (Säveltäjien houre/hurma eli Nykypäivän maku), sinfonia D, Il Combattimento delle passioni umani (Inhimillisten intohimojen taistelu) ja sinfonia A, Sinfonia nazionale nel gusto di cinque nazioni (Viiden kansan maun mukainen sinfonia), joissa Dittersdorf jatkaa osin vielä barokin affektitraditiota.
Tässä suhteessa erityistapauksen ja paraatiesimerkin muodostavat Ovidiuksen Metamorfooseihin sävelletyt sinfoniat (Sinfonien nach Ovids Metamorphosen; 1783, julk. 1785), jotka esitettiin keisari Joosef II:n puutarhassa 1786 ja tämän suurella suosiolla. Kahdentoista sinfonian kokonaisuudesta kuudella ensimmäisellä on seuraavat kuvaavat otsakkeet:
*nro 1 Die vier Weltalter (Neljä maailmanaikaa)
*nro 2 Der Sturz Phaëtons (Faethonin tuho)
*nro 3 Verwandlung Aktäons in einen Hirsch (Aktaionin muuttuminen hirveksi)
*nro 4 Die Rettung der Andromeda durch Perseus (Perseus pelastaa Andromedan)
*nro 5 Verwandlung der lykischen Bauern in Frösche (Lyykialaisten talonpoikien muuttuminen sammakoiksi)
*nro 6 Die Versteinerung des Phineus und seiner Freunde (Fineuksen ja hänen ystäviensä kivettyminen).
Seuraavassa nro 2:n, Faethonin tuhon, neljän osien alut ja finaalin loppuvaihe. Musiikki liittyy Ovidiuksen eepoksen tutun tarinan seuraaviin kohtiin:
1. osa kuvaa auringon kuninkaan ylvästä valtaistuinta, joka liekehtii kultaisena;
2. osassa auringon kuningas ottaa sädekimpun ohimoiltaan ja pyytää poikaansa tulemaan luokeen;
3. osassa isä katuu suostumustaan täyttää pojan toive, jonka hän tietää vaaralliseksi;
4. osan myötä sinfonia päättyy katastrofiin, kun Zeus jyrisee ja heittää salamansa pojan ohjastamien aurinkovaunujen päälle, jolloin nämä syöksyvät maahan.
Johann Baptist Vanhal
Vanhalista (1739-1813) ei tiedetä paljoa: hän syntyi Böömissä ja kuoli Wienissä. Hän saapui 1760 Wieniin, jossa sai opetusta Dittersdorfilta ja toimi itse opettajana mm. Pleyelille. Muuan paroni rahoitti hänen Italian matkansa (1769–71). Hän sairastui vakavasti (mahdollisesti mieleltään, sillä Burney piti tätä neroille ominaisena) 1771 ja toipui osittain, niin että hän saattoi jatkaa free lance -muusikkona loppuikänsä Wienissä melko tuntemattomana ja sävelsi kirkkomusiikkia, piano- ja kamariteoksia sekä opetti pianoa.
Vanhalin pääosin 1760–70-luvuilla säveltämät sinfoniat (kaikkiaan noin 76 kpl) olivat Wienissä suositumpia kuin myöhemmin kuuluisammiksi tulleiden Haydnin ja Mozartin sinfoniat. Sinfoniatuotanto valmistui 1765–1785. Hän toimi välittäjänä Haydnin ja Mozartin kesken. Varhaiset d- ja g-molli-sinfoniat (1760-luku–n. 1770) vaikuttivat todennäköisesti Mozartiin. Yhteensä Vanhal sävelsi 11 mollisinfoniaa ja on sikäli Sturm und Drang -sinfonian pääedustajia.
Seuraavassa neliosaisen g-molli-sinfonian (Bryan g2) avausosaa; osat ovat Allegro moderato-Adagio-Menuetto & Trio: Moderato-Finale: Allegro lienee 1760-luvun puolelta, sillä siinä ei ole vielä 1770-lukujen mollisinfonioiden hurjaa vimmaa. Tyypillistä molliavausosille on se, että pääsävellajin dominantilta siirrytään leikkauksella, ilman siirtymää, rinnakkaisduuriin, jota sitten vahvistellaan monin kadenssein.
Vanhalin ohjelmallinen Sinfonia comista/con per la sorta diversa (Näytelmäsinfonia/erilaisen kohtalon kera, 1775-78?) C-duurissa (Bryan C11) tulee Mozartin Jupiter-sinfonian läheisyyteen, ja siinä vaaditaan trumpettien lisäksi kaksi fagottia. Sen osat ovat 1. La speranza (Toivo), 2. Il sospiare e languire (Huokailu ja riutuminen), 3. La lamentazione (Valitus) ja 4. L’allegrezza (Iloisuus).
Michael Haydn
Michael Haydn (1737–1806) oli Josephin veli ja salzburgilainen kirkkosäveltäjä, joka tulee joskus Mozartia lähelle. Hän sävelsi noin 45 sinfoniaa. Mozartin sinfonia nro 37 on johdantoa lukuun ottamatta M. Haydnin käsialaa, mikä on toki kiintoisaa ja kertoo molempien toistensa arvostamisesta sekä satunnaisista työn jakamisista Salzburgin kiireiden keskellä.
Václav Pichl (1741–1805) oli böömiläissyntyinen säveltäjä, joka saapui Wieniin 1770. Hän työskenteli 1777–96 Italiassa (Milanossa) Itävallan palveluksessa ja 1796–1805 Wienissä. Pichl kirjoitti 89 sinfoniaa Dittersdorfin ja keski-Haydnin tuntumassa.
František Miča (1746–1811) oli määriläissyntyinen säveltäjä, Wienin hovissa Mozartin ja keisarin arvostama muusikko, joka sävelsi 27 sinfoniaa sekä kamarimusiikkia.
Leopold Kozeluch
Kozeluch (1747–1818) oli böömiläissyntyinen säveltäjä, joka siirtyi 1778 pysyvästi Wieniin. Hän toimi (1792–) hovin kamari- ja hovisäveltäjänä ja oli vähän Mozart-tyyppinen säveltäjä. Yhteensä 11 sinfoniasta g-molli-sinfonia (1787) on ajan parhaita ja sisältää yhtymäkohtia Mozartin sinfoniaan nro 39 samassa g-mollissa.
Antonio Salieri (1750–1825) oli italialaissyntyisenä (Legnano) Wienin keskeisimpiä ja vaikutusvaltaisimpia säveltäjiä, etenkin oopperan alalla. Hän sävelsi vain muutamia varsinaisia sinfonioita, jotka ovat muutoin etupäässä peräisin oopperoista. Suurimman ryhmän niistä muodostavat yhteensä yli 40 ooppera-alkusoittoa.
Franz Anton Hoffmeister (1754–1812) oli saksalaissyntyinen, monipuolinen musiikkitoimija, joka saapui Wienin opiskelemaan lakia (1768-), mutta ryhtyi nuottikustantajaksi (1784-), koska ala oli vielä alkuvaiheessaan Wienissä. Hän oli lisäksi pedagogi ja tuottelias säveltäjä, jota Schubart kehui, mutta jonka musiikista miellyttävyydestä huolimatta puuttuu originaalius ja “syvyys”. Hän sävelsi noin 66 sinfoniaa, kymmeniä konserttoja sekä runsaasti kamarimusiikkia ja suosittuja oopperoita.
Franz Krommer
Franz Krommer/František Kramár (1759–1831) oli kotoisin Määristä. Hän saapui 1785 Wieniin, mutta työskenteli 1786-95 Unkarissa, kunnes ilmaantui 1795 taasen Wieniin, jossa hän toimi 1813-31 viimeisenä kamari- ja hovisäveltäjänä Mozartin ja Kozeluchin jälkeen. Kramár sävelsi ainakin yhdeksän sinfoniaa, joiden tyyliakseli ulottuu Mozartista Beethovenin kautta Rossinin ja Schubertin tuntumaan. Hänen puhallinpartitansa ovat ajan parhaita. Ohessa sinfonian nro 2, op. 40 (1804) alkua:
Paul/Pavel Wrani(t)zky/Vranicky
Pavel Vranicky (1756–1808) oli määriläissyntyinen säveltäjä ja viulisti, joka opiskeli Wienissä (1776-). Hän toimi välillä kreivi Johann Baptist Esterházyn orkesterinjohtajana (1784–87), kunnes hän siirtyi Wienin Burgtheaterin orkesteriin, tullakseen sen kapellimestariksi loppuiäkseen (1792/3-). Vranicky vaikutti Wienissä suosittuna kapellimestarina ja sekä Haydn (Luominen) että Beethoven (I sinfonia) uskoivat tälle teostensa esityksiä.
Vranicky alkoi säveltää sinfonioita 1786 paikkeilla. Hän sävelsi kaikkiaan 51 sinfoniaa, joista tunnetuin on Grande sinfonie caractéristique pour la paix avec la République françoise op. 31 (20.12.1797), joka joutui esityskieltoon keisarin määräyksellä. Tässä Vranicky toki ennakoi Beethovenin “Eroica”-sinfonian tematiikkaa.
Sinfonian osat ovat
1. Die Revolution. Andante maestoso-Allegro molto-Engl[sch]e Marsch-Oesterreich- und Preußischer Marsch. Tempo di Marcia. Più maestoso-più Allegro. Tempo Imo.
2. Das Schicksal und der Tod Ludwigs. Adagio affettuoso-Trauermarsch.
3. Englischer Marsch. Tempo di Marcia. Movibile-Marsch der Allirten-Das Getümel einer Schlacht. Allegro.
4. Die nahen Aufsichten zum Frieden. Andante Grazioso-Jubel bey Erhaltung des Frieden. Allegro Vivace.
Pavel Vranickyn “Vallankumoussinfonian” pianotrioversiota.
Kansi- ja sisäsivu orkesteriversiosta.
Pavel Vranicky oli harvinaisen osallistuva säveltäjä ja teki sinfonian myös Unkarin kansalle sen vapautuksen palauttamisen kunniaksi 1790. Hän tunnustaa Haydnin opettajakseen, kun taas Beethovenille se oli vaikeaa.
Anton/Antonín Wrani(t)zky/Vranicky (1761–1820) oli edellisen veli, joka sävelsi 15 sinfoniaa.
Adalbert Gyrowetz
Gyrowetz (1763–1850) oli böömiläissyntyinen säveltäjä. Hänkin tuli monen muun maanmiehensä lailla Wieniin (1785), jossa hän ystävystyi Mozartin kanssa ja tutustui muihin eturivin säveltäjiin (Haydn, Dittersdorf, Albrechtsberger). Hän teki pakollisen Italian opintomatkan (1787–89) ja sai opetusta Paisiellolta. Saavuttuaan Pariisiin 1789 hän huomasi, että eräs hänen sinfoniansa oli painettu Haydnin nimissä. Pariisista oli pakko paeta Lontooseen, jossa sujui kolme vuotta; tähän aikaan sijoittuu Haydnin ensimmäinen Lontoon vierailu, ja molempien teoksia soitettiin samoissa konserteissa. Hän palasi 1790-luvun lopulla Wieniin, jossa loppu-ura sujui säveltämisen ja diplomian parissa; 1804 hänestä tuli linnanteatterin varakapellimestari aina 1831 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle.
Gyrowetz sävelsi noin 30 sinfoniaa (1783-), joista ohessa näytteenä Es-duuri-sinfonian op. 6/2 (1783–1793) avaus.
Anton Eberl
Eberl (1765–1807) oli wieniläissäveltäjä ja mahdollisesti Mozartin oppilas. Tätä tukisi se, että hänen pianokappaleensa alkoivat kiertää Wienissä Mozartin nimissä ja niitä julkaistiin vanhemman kollegan nimissä. Eberl selvitteli asiaa julkisesti ja sai tässä Mozartin lesken täyden tuen, mutta se ei auttanut: Breitkopf & Härtel sisällytti yhä Eberlin musiikkia Mozart-kokonaisjulkaisuunsa. Vielä 1944 Eberlin C-duuri-sinfonia (1785) julkaistiin “Mozartin uutena sinfoniana”. Eberl teki konserttimatkoja Constanze Mozartin ja tämän sisaren Aloysia Weberin kanssa sekä toimi pariin otteeseen Pietarissa pianistina ja piano-opettajana (1796-99, 1801-02).
Eberlin viisi sinfoniaa (1783-1805) antavat kuvan osaavasta, innostavasta ja kekseliäästä säveltäjästä, jonka vertaaminen Mozartiin on täysin mahdollista. Kolmiosainen C-duuri-sinfonia on valloittavaa musiikkia teatterillisuudessaan. Hänen neliosainen Es-duuri-sinfoniansa op. 33 (1803) esitettiin samassa konsertissa kuin Beethovenin “Eroica”-sinfonia ja se voitti yleisön suosion. Merkkiteoksiin kuuluu myös d-molli-sinfonia op. 34 (1805). Ei tarvitse ihmetellä sitä, jos Allgemeine musikalische Zeitungissa pahoiteltiin Eberlin kuolemaa kovin. Ebleriä voi pitää klassismissa välittäjähahmona 1700- ja 1800-lukujen kesken. Ohessa Es-duuri-sinfonian näyte: 1. osan nopean vaiheen alusta ja myöhemmästä kohdasta:
Joseph Eybler
Eybler (1765–1846) oli wieniläissäveltäjä, jota pidettiin Mozartin jälkeen Wienin nerokkaimpana säveltäjänä (Albrechtsberger). Mozart jopa kirjoitti tälle suosituskirjeen 1790, ja Mozartin leski uskoi Eyblerille Requiemin täydennystyön. Kuoleman jälkeen Eybler unohdettiin paria teosta lukuun ottamatta (requiem, klarinettikonsertto). Hän oli Tapaninkirkon kasvatti ja antautui sen mukaisesti aluksi kirkkokapellimestariksi. Hän pääsi 1801 keisarihovin muusikoksi, 1804 hänestä tuli varakapellimestari ja Salierin väistymisen jälkeen (1824) sai tämän paikan ensimmäisenä kapellimestarina.
Eyblerin jälkimaine lepäsi pitkään kirkkoteosten varassa: noin 30 messua, 30 offertoriumia sekä requiem muodostavat tuotannon pääosan. Kohtalaisen runsaan piano- ja kamarimusiikkituotannon ohella erityisesti kaksi sinfoniaa (1780-luvun jälkipuoli?) ovat wieniläissinfonian merkittäviä edustajia. C-duuri-sinfonia nro 1 on jännittävästi Haydnin (Andanten variaatiot, finaalin joviaali kontratanssikarakteri) ja Beethovenin (avausosan murtosointiteema) välimaastossa. Sinfonia nro 2, D, on muhevampi erityisesti Maestoso-johdannossa ja laajempi peräti viisine osineen kahden menuetin kera, mikä on serenadin vaikutusta.
Joseph Wölfl (Salzburg 1773–Lontoo 1812) oli itävaltalaissäveltäjä, joka toimi Salzburgissa ja Wienissä. Hän opiskeli Leopold Mozartin ja Michael Haydnin johdolla Salzburgissa; 1790 oli tarkoitus opiskella Mozartilla, mutta asiasta ei ole varmuutta. Häntä pidettiin Beethovenin kilpailijana Wienissä (1795-), ja maine oli valtaisa myös Hampurissa, jossa hänen improvisaatioitaan verrattiin C. Ph. Em. Bachiin (1799); Pariisissa Wölfliä pidettiin “Euroopan jännittävimpiin kuuluvana pianistina”. Hän saapui Lontooseen 1805, jossa suosio oli jälleen suuri, erityisetsi pianokonsertolla op. 36, “Le calme”. Samoin Clementille omistettu g-molli-sinfonia op. 40 (1803) sai hyvän vastaanoton; siitä löytyy Mozartin vaikutusta, opusnumeroa myöten. Johann Peter Salomonille omistettu C-duuri-sinfonia op. 41a (1808) on valoisa ja finaalissaan äärimmäisen joviaali teos.
Monet näistä wieniläissäveltäjistä kirjoittivat hämmästyttävän hyviä sinfonioita, eivät pelkästään ns. ”wieniläisklassikot” Haydn, Mozart, Beethoven.
Kirjallisuutta
Antesberger, Wolfgang 2008[2005]. Vergessen Sie Mozart! Erfolgskomponisten der Mozart-Zeit. München & Zürich: Piper.
The Cambridge Companion to the Symphony, toim. Julian Horton 2013. Cambridge University Press.
Krebs, Paul 1972 [1900]. Dittersdorfiana. New York: Da Capo Press.