Mannheimin orkesteri
Mannheimin merkittävä asema klassisen orkesterikulttuurin ja sinfonian synnyssä liittyy sen rooliin vaaliruhtinaskaupunkina keskellä Saksaa (1720–78). Vaaliruhtinas Karl Theodor (1743–77) suosi eritoten musiikkia ja hänellä oli siirtotyöläisinä böömiläis-juutalaisia muusikko- ja viulistisukuja: Stamitzit ja Bendat (<–Bendavid). Myöhempi wieniläisklassismin dominanssi on hämärtänyt mannheimilaisten suurta merkitystä italialaisten impulssien välittäjänä ja uuden orkesterikulttuurin luojina.
Klassinen orkesteri muotoutui Mannheimissa: vahvistettuun jousikvartettiin lisättiin peruspuhaltimet (kaksi oboeta ja kaksi cornoa) sekä huilu ja klarinetti, joka on sointiväriltään huilun ja oboen välissä; käyrätorvet korvasivat orkesterissa continuon. Musiikkija orkesterikäsityksen muutos on havaittavissa pääpainon kääntymisessä sointiin, väriin, tekstuuriin – mikä merkitsi vallankumousta esittämisessä, sen värikkyydessä ja tehokkuudessa.
Musiikinteoreetikko ja -esteetikko Christian F. D. Schubart (1739–1791) kirjoitti teoksessaan Ideen zu einer Ästhetik der Tonkunst (Ajatuksia säveltaiteen estetiikaksi; 1784/1806): “Mikään orkesteri maailmassa ei ole koskaan pärjännyt mannheimilaisille esityksessä. Sen forte on ukkonen, sen crescendo koski, sen diminuendo – kaukana liplattava kristallipuro, sen piano kevään henkäys.”
Leopold Mozart varoitti Wolfgangia turhaan Mannheimin maneereista, joista tärkeimmät olivat:
Walze (= crescendo)
Mannheimin raketti (= teeman murtosointuinen alku ylöspäin)
Bebung (= sivusävelinen nopea kuvio)
Seufzer (= sekuntihuokaus)
Wolfgang oli myyty, kun hän pääsi säveltämään musiikillisesti tuhlailevimman oopperansa, Idomeneon (1781), orkesterille, joka oli siirtynyt Müncheniin 1778.
Johann Stamitz
Jan Stamic/Johann Stamitz (1717–57), klassismille keskeisen tšekkiläisen musiikkisuvun perustajahahmo, loi mannheimilaisen sinfonian, joka oli kuuluisa dynaamisista tehoistaan, kontrasteistaan ja musiikillisesta liike-energiastaan. Stamitz kirjoitti 58 sinfoniaa, käytti yhtenä ensimmäisistä neliosaista muotoa, otti klarinetin orkesteriin ja kirjoitti sille konserttojakin. Hän yritti myöhemmin Pariisissa irrottaa sinfonian teatteriyhteyksistään. Seuraava neliosainen sinfonia on jo “klassinen” sisältäessään kolmantena osana menuetin.
J. Stamic: sinfonia Es, op. 11/3, kokoelmasta La melodia Germanica (p. 1758/60), 1. osa.
F. X. Richter
Franz Xaver Richter (1709–89) oli määriläissyntinen säveltäjä, bassolaulaja ja viulisti, joka toimi Mannheimissa 1747–69 hoviviulistina, -laulunopettajana ja -säveltäjänä ennen kuin hän siirtyi Strassburgin katedraalin kapellimestariksi. Richter sai ensimmäiset kaksi kuuden sinfonian kokoelmaa (6 grandes simphonies en 4 parties) valmiiksi noin 1740 ja ne painettiin Pariisissa 1744; myöhemmin valmistui vielä 24 sinfoniaa (1759–65). Seuraavassa Mannheimin varhaisen sinfoniatyylin näyte Richterin dynaamisesta C-duuri-sinfoniasta (n. 1744) kokoelmasta Six grandes simphonies pour les violons etc en quatre parties séparées et double basse… Parte seconda.
.
Ignaz Holzbauer (1711–83) oli wieniläissyntyinen muusikko, joka sävelsi yhteensä peräti 205 sinfoniaa ja konserttoa. Hän toimi Mannheimin teatteriorkesterin johtajana (1753–) ja hovikapellin kapellimestarina (1773–).
Christian Cannabich (1731–98) syntyi Mannheimissa ja oli sen orkesterin ehkä tärkein myöhäisvaiheen säveltäjä yli 70 sinfoniallaan, joissa puhallintenkäyttö on tehokasta ja jotka vaikuttivat Mozartiin. Cannabich oli Mozartinkin todistuksen mukaan ajan parhaita kapellimestareita, Mannheimin “soitinmusiikin johtaja” (1774–). Seuraavassa varhaisen neliosaisen G-duuri-sinfonian (1760) ensimmäistä ja kolmatta osaa:
Anton Fils/Filtz (1733–1760) oli J. Stamicin baijerilaissyntyinen oppilas, jota pidettiin opettajansa veroisena – ja virheellisesti myös böömiläisenä. Hän sävelsi ehkä ensimmäisen molli-sinfonian, joka vaikutti Haydniin ja Mozartiin. Kaikkiaan hän kirjoitti noin 30 sinfoniaa. Seuraavassa uraauurtavan g-molli-sinfonian (viim. 1760)avaus:
Franz Beck
Franz Beck (1734–1809) oli Mannheimissa syntynyt merkittävä sinfonian varhaisvaiheen säveltäjä, joka teki pääosan sinfonioistaan jo ennen 1762:
| Sei overture a più strumenti op. 1 (1758) |
| Six Simphonies a quatre parties et cors de chaße ad libitum op. 2 (1760) |
| Sei sinfonie a piu strumenti op. 3 (1762) |
ja sinfonian op. 13 (1762) – ennen siirtymistään 1760-luvun alussa Ranskaan (Marseille, Bordeaux, Pariisi).
Oheinen D-duuri-sinfonia op. 10/2 (1760) kokoelmasta Sei sinfonie […] da vari autori edustaa yhä kolmiosaista ooppera-alkusoittotyyppiä.
Ignaz Fränzl (1736–1811) oli niinikään mannheimilaissyntyinen säveltäjä, Mannheimin konserttimestari ja Pariisissakin juhlittu viulisti, jonka soittoa Mozart kehui. Häneltä on säilynyt vain 23 sävellystä, sillä 1778 jälkeen hän ei ehtinyt säveltää. Olemassa olevat viisi sinfoniaa (ennen 1775) osoittavat hänet ensiluokkaiseksi säveltäjäksi. Sinfonie periodique a plusieurs Instruments nro 8, C, on kolmiosainen (Allegro vivace-Andante-Presto) ja sen soitinstemmoja ovat violin 1, violin 2, viola, basso, flute 1, flute 2, corno 1, corno; basso oli tyypillinen alimman äänen nimi ja se sisälsi pitkään kenraalibassonumeroinnin.
Karel/Carl Stamic/Stamitz (1745–1801) oli Jan Stamicin poika ja viulistisäveltäjä, joka esiintyi viuluvirtuoosina läpi Euroopan. Ensin hän toimi Mannheimissa hoviorkesterin viulistina (1761–70), seuraavaksi Pariisissa (1770–76), jossa hän esiintyi mm. Concerts spirituels -sarjassa, Lontoossa (1776–80) ja lopulta takaisin Saksassa (1785–), siellä viimeksi Jenassa (1795–). Tuotannon alkuvaiheessa osa sinfonioista oli vielä orkesterikvartettojen nimellä. Varsinaisia sinfonioita valmistui yli 50 (1768–91). Ohessa näyte opuksesta 9 (1772), jossa C. Stamitz käyttää uudestaan kansainvälistä kolmiosaista rakennetta isän käyttöön ottaman dynaamisen orkesterikielen kera.
Anton Stamitz (1750–1809) oli Carlin nuorempi veli ja samoin Mannheimin hoviviulisti ennen siirtymistään veljen kera Pariisiin 1770, jonne hän jäi loppuelämäkseen ja jossa hän toimi Versailles’n Kuninkaallisessa kapellissa. Tuotanto on veljeä suppeampi ja keskittyy kamarimusiikkiin, kun taas sinfonioita on vain 15, ja nekin ovat pienehkölle kokoonpanolle, oboet ja käyrätorvet aina ad libitum, vaikka ovatkin valmistuneet 1780-luvulla.
Flaamilaissäveltäjiä
Francesco Zappa (Milano 1717–Haag 1803), italialaissyntyinen, Englannissa ja Alankomaissa toiminut sellistisäveltäjä, jolta kamarimusiikin lisäksi on löytynyt hiljattain kuusi sinfoniaa (julk. Pariisi). Säveltäjän esiintuomisessa on kunnostautunut hänen myöhempi muusikkokaimansa Frank Zappa (1940–93).
Pieter/Pierre van Maldere (1729–68) oli belgialainen säveltäjä, joka toimi Brysselissä kuninkaallisen kapellin ensiviulistina (1749–) ja tässä ominaisuudessa hän esiintyi myös Dublinissa (1751–53) sekä Pariisin Concert sprituelissa (1754). Maldere ylirasittui Brysselin Suuren teatterin kapellimestarina, säveltäjä ja sovittajana (1762–67), hän joutui jättämään tehtävänsä ja kuoli seuraavana vuonna. Kolmiosasissa sinfonioissaan hän on varhaisen italialaisen koulun ja myöhemmän saksalais-itävaltalaisen tradition välimaastossa. Ohessa näyte Pariisissa julkaistusta opuksesta 4 (1764), jonka avausnumero on varhainen g-molli-sinfonia, osineen Allegro assai-Andante-Presto: molli on avausosassa ilmaisultaan lähinnä lievästi myrskyisää, hitaan osan melodiikkaa on hienostunutta ja finaali sisältää jo kohtalaisesti tuisketta:
Joseph Schmitt (1734–91) oli saksalaissyntyinen säveltäjä (s. Gernheimissa), joka opiskeli Abelin johdolla ja kuoli Amsterdamissa, jossa hän toimi (1773–) opettajana, musiikinjohtajana, julkaisijana ja säveltäjänä. Schmittiä on nimitetty “Hollannin Haydniksi”, mikä liittyy paitsi hänen musiikkinsa uskaliaisuteen myös siihen, että tusina Schmittin teosta kulki pitkään Haydnin tekijyyden alla. Häntä ylistettiin usein säveltäjänä “rohkeuden, henkevyyden tai täsmällisyyden” ansiosta (Burney, 1773). Tämä käy hyvin ilmi hänen sinfonioistaan, joista seuraavassa esimerkki kolmiosaisesta sinfoniasta, Sinfonie periodique nro 11, “Hurdy Gurdy”, Es (n. 1767), jonka lisänimi tulee finaalin runsaista bordunamaisista urkupisteistä; osat ovat Allegro con spirito-Andante-Prestissimo, ja seuraavassa ensiviulun osuus sekä finaalin bassostemma:
Johann Wilms
Johann Wilhelm Wilms (1772–1847) oli merkittävä saksalaissyntyinen hollantilaissäveltäjä. Wilms siirtyi 1791 Amsterdamiin, jossa hän opetti pianonsoittoa, toimi orkesterihuilistina, kirkkourkurina sekä musiikkivaikuttajana. Sinfonioissa esiintyy varhaisromanttisia piirteitä, etenkin kehittelyjaksoissa. Ne ovat neliosaisia ja sisältävät hitaan johdannon eli seuraavat siten Haydnin mallia. Mozartin esimerkkikin on tuntuvilla. Sinfonia nro 6, d, op. 58 (1819/20, julk. 1823) on mestariteos Beethovenin vanavedessä ja edeltää paikoin tämän IX sinfoniaa (1824)! Viimeinen, c-molli-sinfonia valmistui 1837. Wilms tunnettaneen parhaiten Hollannin kansallislaulusta “Wien Neêrlandsch bloed”, joka oli virallisesti käytössä 1816–98 ja jota laulettiin vielä 1950-luvulla. Seuraavassa sinfonian nro 1 op. 9 (1805) alkua:
Kirjallisuutta
Gradenwitz, Peter 1984. Johann Stamitz I–II. Leben–Umwelt–Werke. Wilhelmshaven: Heinrichshofen’s Verlag.