Saksalaisen sinfonian pääpaikkoja
Saksalainen klassinen soitinmusiikki, sinfonia etenkin, mielletään lähinnä wieniläiseksi ilmiöksi. Mikään ei voisi olla virheellisempi käsitys: Wien veti toki aikansa saksalaisen (musiikki)maailman metropolina säveltäjiä puoleensa, mutta kaikkialla, missä toimi vähänkin merkittävä hovi, oli samalla teatteri ja siten orkesteri, jolle kirjoitettiin oopperoihin alkusoittoja (= teatterisinfonia) ja myös (konsertti)sinfonioita.
Siten sinfoniasäveltämisen, kuten sonaattisäveltämisenkin, keskuksia oli kymmeniä: Bückeburg (J. C. F.Bach, Naubaur), Eisenstadt (J. Haydn), Gotha (J./G. Benda), Wallerstein (Rosetti) ym. – Berliinistä, Weimarista, Mannheimista ja LOntoosta puhumattakaan.
Saksalaisen sinfonian päätyyppejä
Sinfonia kehkeytyi eniten italialaisen vakavan oopperan (opera seria) alkusoittona. Siten klassisen sinfonian päätyyppi on suuri, juhlava sinfonia (grande sinfonia tai overtura), jonka ilme nousee oopperan aiheen ja päähenkilön, antiikin mytologisen tai todellisen historian sankarin tai kuninkaan karakterin kuvauksen tuloksena.
Suuren juhlasinfonian lisäksi on erotettavissa useita muita alalajeja:
1) pastoraalisinfonia, jonka historia alkaa jo vuosikymmeniä ennen Beethovenia;
2) taistelu- tai sotilassinfonia, jonka tunnetuin edustaja on Haydnin sinfonia nro 100 (1794), mutta jolla on ennen häntä on pitkä esihistoria kaikessa turkkilais- tai janitsaarityylisessä sinfoniassa;
3) metsästyssinfonia fanfaarien ja käyrätorvien sekä 6/8-rytmiikan kera, jonka varhaisimmat esikuvat löytyvät Ranskasta (Gossec: Simphonie de chasse, n. 1773);
4) Sturm und Drang -sinfoniat, joiden molliin sitoutuneen ja vahvaan toiminnallisuuteen perustuvan muodin lienee aloittanut Filtz n. 1760;
5) myrskysinfonia, joka lienee osin Vivaldin ja oopperan innoittama (F. X. Richterin La tempesta di mare, n. 1750);
6) hautajais- ja valitussinfonia, josta Haydn tarjoaa tunnetuimman esimerkin d-mollissa olevalla Lamentatione-sinfoniallaan (nro 26);
7) kansallistyylinen sinfonia, jonka nimessä mainitaan jokin alue, maa tai kansakunta, esimerkiksi P. Wranitzkyn “Unkari”-sinfonia (Grande Simphonie á la Nation Hongroise, 1790);
8) kirjallinen tai ohjelmasinfonia, josta löytyy kosolti esimerkkejä, tunnetuimpina Dittersdordin “Ovidius”-sinfoniat (1783);
9) emotionaalinen tai “moraalikarakteri”-sinfonia (Vanhalin Sinfonia comista, n. 1775/8)
Lähde: Richard Will 2008 [2002]: The Characteristic Symphony in the Age of Haydn and Beethoven. Cambridge: Cambridge University Press, s. 249-303.
Saksalaisen sinfonian sävellajeja
Klassismin aikana duurisävellajit muodostivat ehdottoman enemmistön, koska sinfonian lähtökohtana oli loistava ja suuri juhlasinfonia, kun taas mollisinfonia oli aina poikkeus, joskin Sturm und Drang toi tulleessaan mollisinfonian aallon. Tilastoja johtavat D-, G-, C- ja F-duuri-sinfoniat; D-duuri on epäilemättä siksi eniten käytetty, että se mahdollisti helpoimmin suuren kuninkaallisen ilmaisun käyrätorvien ja patarumpujen kera. A-, Es- ja B-duuria esiintyy seuraavaksi eniten, kun jo E-duuri on harvinaisuus. Molli-sinfonioita on eniten Vanhalilla ja Haydnilla (molemmilla 11), muutoin pääsääntöisesti säveltäjä käyttivät mollia yhdestä neljään sinfoniassa. Ehkä noin 15.000 sinfoniasta noin 300 on mollisävellajissa, ja g-molli oli suosituin mollisävellaji, noin 50–100 edustajallaan.
Sinfoniasäveltäjiä
Sinfonioita eivät suinkaan säveltäneet vain Haydn (108 sinfoniaa), Mozart (41?) ja Beethoven (9), vaan heitä lienee ainakin pari kolme sataa, sillä laskentatavoista riippuen sinfonioita sävellettiin klassismin aikana runsaasti yli 10.000, kenties jopa lähemmä 20.000 sinfoniaa, luultavimmin noin 15.000.
Merkittäviä ja erityisen tuotteliaita sinfonikkoja ovat mm. J. C. Bach (n. 40), C. P. E. Bach (19), J./G. Benda (n. 30), Boccherini (33), C. Cannabich (yli 70), Dittersdorf, joka lienee “sinfonian kuningas” (n. 120), Eichner (yli 30), Filtz (30), Gassmann (33), Gossec (n. 60), J. G. Graun (n. 96), Gyrowetz (n. 30), M. Haydn (n. 45), Hoffmeister (66), Hofmann (yli 50), Holzbauer (lähes 100?), Kozeluch (11), Kraus (15), Ordoñez (yli 70), Pichl (89), Pleyel (41), F. X. Richter (36), Rosetti/Rösler (yli 20), Sammartini (68), J. Stamitz (58), C. Stamitz (yli 50), Vanhal (76?) ja P. Vranicky/Wranitzky (51), Wagenseil (yli 70), E. W. Wolf (n. 35).
Kirby, F. 1984, ”The Germanic symphony in the eighteenth century: Bridge to the romantic era”. The Journal of Musicological Research, vol. 5, s. 51–83.
Kirby, F. 1986, “A Postscript to ‘The Germanic symphony in the 18th Century”, The Journal of Musicological Research, vol. 6, s. 357–362.
Riley, Matthew. 2015. The Viennese Minor-Key Symphony in the Age of Haydn and Mozart. Oxford & New York: Oxford University Press.