Varsinaisesti italialaiset loivat varhaisklassisen sonaatin, joka kielii oopperan ja aariatyylin vaikutuksesta ja jonka vaikutus säteili kaikkialle Eurooppaan. Italialaiset suosivat kaksiosaista sonaattia (hidas-nopea), mutta kirjoittivat myös kolmiosaisia sonaatteja (hidas-nopea-nopea tai hidas-nopea-tanssi); neliosaisina ne ovat selvästi Corellin luoman kirkkosonaatin (hidas-nopea-hidas-nopea) jälkeläisiä.
Francesco Duranten (1684–1755) 6 Sonate divise in studii e divertimenti (6 sonaattia jaettuina harjoituksiksi ja divertimentoiksi; n. 1730) on kokoelma, jossa fugaalisia tutkielmia seuraa aina kaksirepriisinen divertimento eli varhainen sonaatti.
Benedetto Marcello (1686–1739) jätti jälkeensä noin 20 sonaattia, joiden ajoitus on epävarma (ehkä 1710–20). Ne ovat 3–4-osaisia, usein tempokaavassa hidas–nopea–hidas–nopea Corellin kirkkosonaattien tapaan, mutta muitakin järjestelyitä löytyy. Sonaatit eivät ole hirveän uudenaikaisia, pikemminkin taaksepäin katsovia.
Ensimmäinen fortepiano-säveltäjä
Lodovico Giustini (1685–1743) toimi Pistoiassa urkurina. Hänen kokoelmansa [12] Sonate Da Cimbalo di piano, e forte detto volgarmente di martelletti … Opera prima ([12] Sonaattia pianoforte-, kansanomaisesti sanottuna vasaracembalolle, opus 1; Firenze, 1732) on ensimmäinen tunnettu Christoforin fortepianolle sävelletty sonaattikokoelma, joka muistuttaa Corellin kamarisonaatteja yhdistellessään tanssiosia sekä esitys- tai tempomerkinnällä varustettuja italialaisosia. Sonaatit ovat 4-5-osaisia, ja niiden osat noudattavat kaksiosaista muotoa ja sisältävät dynamiikkamerkintöjä.
• Suonata II, c: Grave-Corrento (Allegro)-Giga (Grave)-Giga (Presto)-Minuet,
• Suonata V, D: Preludio (Adagio, e arpeggiato nell’ acciaccature)-Allegro-Affetuoso-Corrente (Allegro)-Tempo di Gavotte
• Suonata IX, C: Sarabanda (Andante)-Alemanda (Allegro)-Rondo (Affettuoso)-Gavotta (Allegro)
Giovanni Benedetto Platti (n. 1700–1763) julkaisi Nürnbergissä op. 1:n otsakkeella 6 sonates pour le clavessin sur le goût italien (6 sonaattia cembalolle italialaiseen tyyliin, 1742), joissa vanha ja uusi sekoittuu. Sonaatit noudattavat useimmiten myöhäisbarokin kirkko- tai kamarisonaatin (sarjan) osarakennetta, mutta allegrot ovat sonaattimuotoisia täyden kertausjakson kera ja siten läpeensä raikasta galanttia klassismia. Plattilta on säilynyt 18 klaveerisonaattia, jotka ovat 3–4-osaisia. Myöhemmissä sonaateissa kolmiosaisuus yleistyi joko yhdistelmänä hidas-nopea-nopea tai nopea-hidas-nopea.
Ohessa olevan ensimmäisen kokoelman toisen, C-duuri-sonaatin neljä osaa muodostavat ketjun Adagio-Allegro-Aria-Allegro.
Padre Martini (1706–1784) oli kuuluisa kontrapunktiteoreetikko, J. Chr. Bachin ja Mozartin opettaja. Häneltä tunnetaan 96 sonaattia. Martini julkaisi 1742 ensimmäisen 12 sonaatin kokoelman, jossa on 5-osaisia sonaatteja kaavalla Preludio-Allegro-Adagio-nopea-vaihtuva ja viimeiset osat ovat yleensä tansseja (aria, menuetti). Sonaatteja hallitsee vakava kirkkosonaattityyli. Kokoelman [6] Sonate per l’organo e il cembalo (Bologna, 1747) sonaateissa on vain 2-3 osaa ja kaksiäänisyys vallitsevaa. Martinin loppupään sonaatit ovat sen sijaan jo vahvasti galantteja.
Domenico Alberti (n. 1710–n. 1740) sävelsi sieviä ariettoja ns. Albertin basson, toistuvan murtosointusäestyksen kannattamana. Häneltä on säilynyt vain 14 sonaattia säilynyt. Kahdeksan sonaatin kokoelmassa op. 1 (1748) sonaatit ovat useimmiten kaksiosaisia: kaksiosaista repriisimuotoista avausosaa seuraa tanssimuotoinen päätösosa. Ohessa näytettä Albertin nimiin pannusta ja musiikinhistoriaan jääneestä bassokuviointisäestyksestä (opuksen kansilehdessä lukee Jozzi, mutta se on Albertin pseudonyymi tässä).
Giuseppe Antonio Paganelli (1710–n. 1763) toimi oopperasäveltäjänä pohjois-Italiassa (Padova, Venetsia) sekä Saksassa. Hän julkaisi kokoelman XXX ariae pro organo et cembalo (Augsburg, 1756), jossa uusi, kevyt sonaattityyli kukkii ja jonka mukaan Paganelli olisi ollut Espanjan kuninkaan kamarimusiikin johtaja.
Giovanni Battista Pescetti (n. 1704–1766) julkaisi 10 sonaattia cembalolle Lontoossa 1739. Toinen kokoelma ilmestyi viimeistään 1756 (käsikirjoitus Dresden), ja siinä on kuusi sonaattia; sonaatit ovat kaksi- tai kolmiosaisia ja monotemaattisia. Oheisen sonaatin, Sonata in tre tempi (saattaa olla kooste!), toinen osa on melodisesti herkkä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja edustaa aitoa galanttia tyyliä; avausosa on yhä fugaalinen ja finaali giga-tyyppinen.
Baldassare Galuppi (1706–1785) teki laulutyylisiä, buffamaisia sonaatteja, jotka ovat samalla aiempaa enemmän klaveeri-idiomin mukaisia. Galuppilla esiintyy jo uusi teema toisessa sävellajissa. Häneltä tunnetaan yli 90 sonaattia ja ne ovat 2–3-osaisia. Kokoelmassa 6 Sonate per cembalo (Lontoo, n. 1755) tekstuuri on paljossa kaksiäänistä. Ohessa Lontoon-julkaisun kansilehti ja avaussonaatin osien alut; kolmas, muunnelmaosa alkaa ilman omaa esitysmerkintää.
Domenico Paradi(e)sin (1707–1791) 12 Sonate di gravicembalo (1754) olivat Lontoossa erittäin suosittuja ja niistä otettiin lukuisia uusintapainoksia.
Mozart, Clementi ja Cramer kehuivat niitä. Sonaateista useimmat ovat kaksiosaisia ja ennakoivat J. Chr. Bachia kahden kontrastoivan teeman käytössä. Ohessa kokoelman sonaatin nro 6 avausosan esittelyjakso; sonaatin toinen ja päättävä osa on motorinen Allegro.
Ignazio Cirri (1711–1787) oli kuuluisamman pikkuveljensä, sellistisäveltäjä Giovanni Battista Cirrin (1724-1808) opettaja. Ignazio toimi urkurina Forlìssa ja sävelsi 12 urkusonaattia op. 1 (Lontoo, 1770) sekä kuusi cembalosonaattia viulun säestyksellä op. 2 (Lontoo, n. 1772). Urkusonaatit ovat muotoa hidas-nopea; ohessa opus 1:n kansilehti ja nro 1:n alku.
Ignatio Fiorillo (1715–1787) oli napolilainen oopperasäveltäjä, joka asettui Braunschweigiin. Hän julkaisi 6 sonaattia cembalolle (1750).
Giovanni Rutini (1723–1797) oli kosmopolitti, joka oleili Italian ohella mm. Prahassa ja Pietarissa. Hän on sonaateissaan klassisen tyylin sekä Haydnin ja Mozartin ennakoija ja esikuva. Rutini julkaisi 14 sonaattikokoelmaa lähes 40 vuoden kuluessa (1748–86. Kokoelmissa 1–6 esiintyy jopa esiromantiikkaa (kromatiikkaa, mollivaihdoksia, resitatiiveja). Opus 7 sisältää helppoja sonatiinityyppisiä teoksia Clementiä ennakoiden (“nuorille 10-ikäisille tytöille”). Sei Sonate per Cimbalo op. 6 (Bologna, 1762) ovat kaikki kolmiosaisia: neljässä sonaatissa avausosa on nopea ja toinen osa hidas (kahdessa tilanne on päinvastainen), ja kaikki sonaatit päättyvät menuettiin trioineen. Musiikki on rinnakkaista Haydnin varhaisille divertimentoille ja sonaateille ja siten säveltäjän nimeä (sic!) ratkaisevasti parempaa! Ohessa näyte sonaatin op. 6 nro 1 jokaisen kolmen osan alusta.
Giuseppe Sarti (1729–1802) toimi oopperasäveltäjä mm. Kööpenhaminassa ja Pietarissa. Hän julkaisi useita kokoelmia sonaatteja pianolle ilman tai kera säestyksen sekä sovituksia sinfonioistaan ja oopperoistaan. Sarti julkaisi Lontoossa kolme sonaattia cembalolle (1769), jotka ovat kolmiosaisia kaavalla preludi-allegro-allegro/menuetti; sonaatit edustavat galantin buffan tyyliä.
Mattia Vento (1735–1776) syntyi Napolissa, ja hän siirtyi Lontooseen 1763. Vento sävelsi kaksiosaisia sonaatteja, joissa nopeaa tai moderato-osaa seuraa rondo tai menuetti.
Luigi Borgi (n. 1745–1792 viim.) julkaisi Sei Sonate da Cembalo (Firenze, n. 1775–80), jotka ovat kaksiosaisia ja myöhäisgalantteja tyyliltään; sonaattien finaalit ovat enimmäkseet Rondo-Andanteja (menuetti variaatioineen).
Giovanni Paisiellolta (1741–1816) on löytynyt 19 lähinnä yksiosaista sonaattia, mutta niiden autenttisuutta epäillään.
Domenico Cimarosa (1749–1801) sävelsi useita kymmeniä yksiosaisia sonaatteja, mutta ne luultavasti on tarkoitettu Scarlattin tavoin moniosaisiksi kokonaisuuksiksi.
Luigi Cherubinin (1760–1842) kuusi cembalosonaattia (Sei Sonate per Cembalo; Milano, 1780) tulevat Mozartin läheisyyteen, mutta ovat monin paikoin teknisesti vaativampia ja rönsyilevämpiä.
Bonifazio Asioli (1769–1832) toimi eri tehtävissä pohjois-Italiassa: Correggiossa kapellin mestarina, Torinossa ja Milanossa konservatorion rehtorina (1808–14). Hän oli kuuluisa cembalisti ja improvisoija, joka sävelsi 10 messua, yhdeksän sinfoniaa, kamarimusiikkia lukuisia sonaatteja, divertimentoja ja sonatiineja. Kolme sonaattia op. 8 (Lontoo, 1803) paljastavat Asiolin ekspressiivisseksi säveltäjäksi ja taitavaksi klaveerin käsittelijäksi. G-duuri-sonaatin op. 8/1 finaali on muunnelmia Paisiellon tutusta ”Nel cor più non mi sento” -aariasta. Lisäksi hän sävelsi myöhäisen Sonatan (Milano, n. 1816).
Ferdinando Paërin (1771–1839) vastikään löytyneet Trois grandes sonates pour le Piano-forte Parman hoviin ovat komeaa ja näyttävää musiikkia, jossa hurjastellaan ja ollaan ajan oopperailmaisun tuntumassa. Sonaatit voi soittaa klaveerisonaatteina, mutta ovat yhä sonaatteja “avec l’accompagnement de Violon et Violoncello ad libitum”.
