Siirry sisältöön

Sonaatin espanjalaisalku
9.9.2012 (Päivitetty 26.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Domenico Scarlatti

Domenico Scarlatti syntyi Napolissa 1685 ja kuoli Madridissa 1757. Hän eli ajallisesti yhtä aikaa kuin myöhäisbarokin suuret säveltäjät, mutta koska vallankin myöhäistuotannon sonaatit tekevät hänestä sonaattikulttuurin tärkeimmän varhaisen edustajan, on oikeutettua sijoittaa hänet varhaisklassismin ensimmäiseen alajaksoon. Scarlatti on suorastaan “cembalon Chopin”, ja hän on soitinta myöten samalla sekä vanhaklassismin merkittävimpiä edustajia että galantin musiikin ensimmäisiä airueita,

Scarlatti oli ensin (1703–18) keskinkertainen vokaalisäveltäjä – hän sävelsi mm. 14 oopperaa ja kantaatteja – kunnes hän lähti 1720 Portugalin kuningashoviin prinsessan kotiopettajaksi. Kun oppilas avioitui 1729 Espanjan prinssin kanssa, Scarlatti siirtyi Madridiin, jossa hän asui loppuelämänsä.

Scarlatti kirjoitti noin 550 sonaattia nimellä essercizio (= harjoitus; mon. eserzici), joista 30 julkaistiin 1738 Lontoossa otsakkeella Essercizi per Gravicembalo di Don Domenico Scarlatti Cavaliero di S. Giacomo e Maestro dè Serenissimi Prencipe e Prencipessa delle Asturie etc. Nämä ovat säilyneet 15:nä käsikirjoituskokoelmana. Sonaatit olivat tavattoman suosittuja ja niistä omaksuttiin vaikutteita läpi 1700-luvun ja vielä myöhemminkin. Ohessa näyte 1738 julkaisusta sekä varhaisesta käsikirjoituksesta (Espanja?, n. 1740)

Sonaateista löytyy monenmoisia karaktereita, jotka heijastelevat paljossa espanjalaisympäristön vaikutteita: espanjalaisia tansseja, kansanmusiikkivaikutteita, maurilaista kromatiikka ja jopa flamencoa; lisäksi esiintyy hovin seremoniallisuutta (juhlavia fanfaareita), vanhaa ja vakavahkoa fuuga-tyyliä sekä uskomatonta virtuositeettia (isoja hyppyjä, käsien ristiin viemisiä, nopeita repetitioita), joka on edelleenkin hämmästyttävää ja vaatii klaveristilta paljon. Scarlatti kehitti musiikkiansa melko itsenäisesti, lähes ilman malleja ja jäi melkein vaille seuraajia.

Sonaatit muodostuvat kahdesta kerrattavasta puoliskosta eli repriisistä. Sonaatit ovat enimmäkseen irrallisia kappaleesta. Scarlatti ryhmitteli kuitenkin 1745 jälkeen niitä kahden pareiksi (hidas–nopea), jopa kolmen sarjoiksi. Ohessa sonaattiparin K 208–209 avausonaatti K 208, jonka toisen repriisin kromatiikka tuo mieleen espanjalais-maurilaisen ympäristön.

Parin jälkimmäinen sonaatti K 209 on Allegro-tempossa ja se on jännittävä yhdistelmä polyfoniaa, tanssillisuutta sekä dramaattisia yllätyksiä.

Kahden repriisin sonaattimuodon mukaisesti toinen repriisi toistaa ensimmäisen pääosin ja siirtyy tietyllä hetkellä modulaatiolinjalle, joka johtaa takaisin toonikaan, kun vastaavalla kohdalla ensimmäisessä repriisissä suuntana oli dominanttisävellaji duurissa.

Scarlattin musiikissa esiintyy muuan erikoisuus eli acciaccatura, joka on valmistamaton, klustermainen riitasointi ja joka syntyy usean dissonoivan sävelen lisäämisestä sointuun. Sen purkamisesta tai säilyttämisestä ollaan vastakkaista mielttä, mutta yhtäkaikki kyse on Scarlattille ominaisesta kiehtovasta erikoisuudesta. Ohessa näyte Scarlattin acciaccatura-soinnuista sonaatissa K 175.

Sebastián de Albero (1722–1756)

Pamplonasta, Navarrasta, kotoisin oleva Albero toimi Madridin Kuninkaallisen kapellin (Capilla Real de Madrid) ensimmäisenä urkurina ja kuningas Ferdinand VI:n kamarimuusikkona (1748–56). Madridissa Albero tutustui muihin aikansa etevimpiin muusikoihin, José de Nebraan ja D. Scarlattiin, joka toimi kuningattaren musiikinopettajana.

Häneltä on säilynyt 30 klaveerisonaatin kokoelma Treinta sonatas para clavicordio sekä kuuden teoksen käsikirjoitus Obras para clavicordio y pianoforte, jonka Albero omisti kuninkaalle. Alberon musiikkia on melankolisuuden vuoksi pidetty jopa Chopinin ennakoijana. Musiikki on toki tyypillisesti espanjalaista, mutta siinä on myös ranskalaisia piirteitä. Scarlattin läheisyys on ilmeinen.

Antonio Soler

Padre Antonio Soler (1729–1783) on Scarlattin oppilaista (1752–57) tunnetuin, 1700-luvun toisen puoliskon tärkein espanjalainen (klaveeri)säveltäjä. Vaikka Soler seurasi Scarlattin käyttämää kaksiosaista muotoa ja osin myös musiikkikieltä, hän oli samalla vahva itsenäinen persoonallisuus ja vähintään yhtä virtuoosinen säveltäjä kuin opettajansa.

Tuotanto käsittää yli 200 sonaattia, fandangon, 6 konserttoa kahdelle uruille, 6 cembalon tai urkujen säestämää kvintettoa, 21 hautajaisteosta, 132 villancicoa ja suuren määrän erilaisia kirkkomusiikkiteoksia (messuja, motetteja, psalmeja, hymnejä, magnificateja, litanioita, lamentaatioita, hautajaisteoksia), sillä Soler joutui vastaamaan kuninkaallisen perheen soitin- ja vokaalimusiikista Escorialissa.

Sonaateista yli 100 on yksiosaisia, vain kolme on kaksiosaisia ja kuusi kolmiosaisia (uruille) sekä 11 neliosaisia (1770–80-luvulla). Solerin 27 sonaatin kokoelma julkaistiin Lontoossa 1796. Musiikissa on hyvin havaittavissa siirtyminen klassiseen tyyliin. Ohessa näyte Solerin äärimmäisen vaativasta klaveerityylistä.

Manuel Blasco de Nebra (1750–1784)

Blasco de Nebra oli sevillalainen säveltäjä, joka lyhyttä Madridin-periodia (1766–68) hovissa lukuun ottamatta oli aktiivinen kotikaupungissaan, jossa hän toimi katedraalin urkurina ennen yllättävää ja liian aikaista kuolemaansa. Hänen arviolta 170 sävellyksestään tunnetaan 26 sonaattia ja kuusi pastorellaa klaveerille.

Jo varhaisissa sonaateissa on kaksi teemaa, ja muotona voi olla sekä kaksirepriisinen että kehystetty kaksirepriisinen (kolmesta jaksosta koostuva) sonaattimuoto. Molliteoksissa modaaliset vaikutteet ovat tuntuvilla. Myöhemmät sonaatit ovat lyhyydestään huolimatta teknisesti vaativia. D-molli-sonaatti sisältää kitaramaisia tehoja. Eräät sonaatit ovat kaksiosaisia: kaksiteemaista ja ilmeikästä avaus-Adagiota vilkas Allegro, joka kertoo säveltäjän maineikkaista improvisaatiotaidoista. Ohessa näyte kaksiosaisesta sonaatista kokoelmasta Seis Sonatas para clave y fuerte piano, obra primera (Madrid, 1780).

Mateo Pérez de Albéniz (n. 1755–1831) toimi maestro de capillana lähinnä San Sebastiánissa, joten hän sävelsi etupäässä kirkkomusiikkia, mutta myös joitakin pianosonaatteja, joissa on Scarlattin ja Solerin kaikuja.

Thomas Arne (1710–1778) oli tärkein Scarlattin monista jäljittelijöistä Lontoossa. Hänen musiikissaan on tosin myös suoria italialaisvaikutteita. Keskeinen klaveerikokoelma on Eight Sonatas or Lessons for the Harpsichord (1756). Ohessa kolmiosaisen sonaatin nro 3 (Preludi–Allegro–Menuetti) toisen osan vielä hieman barokkinen alku.

Sonaatin nro 7 (Presto–Andante–Allegro) päätösosa on italialaisen galantti, kevyt, ilmava ja tanssillinen.

João Domingos Bomtempo (1775–1842)

Bomtempo oli portugalilainen pianistisäveltäjä. Hän siirtyi Lissabonista 1801 Pariisiin, jossa kuuluisuutta tuli pian konsertto- ja sinfoniasäveltäjänä. Napoleonin vuoksi hän muutti 1810 Lontooseen vahvistu suhteita Clementiin, joka painoikin useita Bomtempon teoksia. Bomtempo asettui lopullisesti 1820 Portugaliin, jossa hän toimi Lissabonin musiikkiaktiviteettien pääkäynnistäjänä ja maan musiikkielämän uudistajana.

Lukuisten pianokonserttojen ohella Bomtempo sävelsi ainakin 12 pianosonaattia ja muuta pianomusiikkia (etydejä, variaatioita, fantasioita jne.), joissa hänen musiikkinsa tulee kypsän wieniläisklassismin tuntumaan. Ohessa opuksen 13 (n. 1810) kansilehti ja ensiosan alku sekä opuksen 18 (n. 1815) kansilehti sekä musiikkinäyte toisesta sonaatista; kyse on yhä säestetyistä sonaateista.

Takaisin ylös