Hans Huber
Tärkeä sinfonikko saksalais-itävaltalaisen kaanonin ulkopuolella
Hans Huberia (1852–1921) ei yleensä muisteta historiankirjoissa, vaikka häntä pidettiin hänen kuollessaan ”suurimpana sveitsiläissäveltäjänä”. Kenties hän vain joutui esitaistelijoiden puuttumisen vuoksi ja musiikin laadusta riippumatta saksalais-itävaltalaisen kaanonin ulkopuolelle, Brucknerin, Mahlerin ja Straussin katveeseen. Huber asettui Baseliin 1877, jossa hän esiintyi 1915 asti pianistina ja kapellimestarina sekä toimi musiikkikoulun johtajana.
Huberin lähtökohtia säveltämiseen olivat Schumann, Liszt, Brahms ja R. Strauss, joskin hän onnistui luomaan vaikutteistaan käsin oman musiikillisen ilmaisutapansa. Romaanis-monikulttuurisena säveltäjänä häntä on pidetty germaanisen ja välimerellisen, korkeataiteellisen ja kansanomaisen yhdistäjänä, jonka musiikissa ”schumannilainen romantiikka” liittyy ”yksinkertaiseen eteläiseen soinnikkuuteen”. Myös sveitsiläistä folkloristiikkaa kansanlauluineen on löydetty hänen musiikistaan, minkä lisäksi sävellysten aihepiireissä korostuu patrioottisuus. Tuotanto käsittää messuja ja kuoroteoksia, viisi oopperaa, kahdeksan sinfoniaa, neljä pianokonserttoa sekä piano- ja kamarimusiikkia. Felix Weingartner ja Richard Strauss johtivat hänen teoksiaan.
Varhaiset orkesteriteokset
Huberin sinfonioita edelsi Griegin Peer Gynt -näytelmämusiikin Aamutunnelmasta ammentava Eine Lustspiel-Ouvertüreop. 50 (Huvinäytelmäalkusoitto, 1879). Lisäksi hänen ensimmäisiin orkesteriteoksiinsa kuuluu Römischer Carnaval (Roomalainen karnevaali, 1880), romanttisesta sankarillisuudesta vapaa, kevyt ja raikkaan runollinen Sommernächte, Erste Serenade, E, op. 86 (Kesäöitä. Ensimmäinen serenadi, 1885), Winternächte (Talviöitä, 1895) ja Symphonische Einleitung zur Oper ”Der Simplicius” (Sinfoninen johdanto oopperaan ”Yksinkertainen”, 1898), joka perustuu vapaasti H. J. C. von Grimmelshausenin (1624—76) romaaniin Seikkailukas Simplicissimus (1668—69).
Jo Huberin sinfonia nro 1, Tell-sinfonia, d, op. 63 (1880) liittynee Sveitsi-isänmaan historiaan sekä maalailee kotiseudun ihmisiä ja maisemia. Sen kolmannen, Allegretto-osan lisäotsakkeena on Im langsamen Hochzeitsmarschtempo (Hitaassa häämarssitempossa). Sinfoniaa hallitsee lyyrisen ja taistelevan otteen välinen vastakkaisuus, johon liittyy brahmsmainen teemaelementtien ja muodon välinen tasapaino. Musiikista ja otteesta löytää myös Griegin ja Dvořákin rinnakkaisuutta. Taistelusinfoniaksi voidaan teosta myös nimittää, sillä sen päättää vaskien soittama duurikoraali.
Böcklin-sinfonia
Sinfonia nro 2, Böcklin-sinfonia, e, op. 115 (1897/1900) syntyi suuren sveitsiläismaalarin, Arnold Böcklinin (1827—1901) 70-vuotispäivän innoittamana. Böcklin antoi inspiraation sävellyksiin myös Weingartnerille, Regerille, Sibeliukselle ja Rahmaninoville. Huberin sinfonian ensiversion neljällä osalla oli otsakkeet Kevään herääminen, Karkelo, Kevät ja rakkaus sekä Finaali: muodonmuutoksia Böcklinin maalausten mukaan. Lopullisessa muodossa Huber sävelsi toisen osan uudestaan ja jätti joitain maalauksia pois finaalista. Vain finaalille jäi alkuperäisotsake, tarkennuksella Böcklinin maalausten herättämiä metamorfooseja: se alkaa ohjeilla Grave, Teema: Allegretto, mitä seuraavat otsakkeet:
-Merentyven,
-Prometheus,
-Huilua soittava nymfi,
-Yö,
-Aaltojen leikki,
-Erakko kumartuneena Marian-kuvan edessä,
-Autuaiden kentät,
-Lemmenkevät,
-Bakkanaali.
Arnold Böcklin: Spiel der Wellen (”Aaltojen leikki”; 1883), München: Neue Pinakothek.
Kypsä sinfoniikka
Sinfoniaa nro 3, Sankarillinen, C, op. 118 (1902) on pidetty teoksena, jossa Huber ”löysi varsinaisesti itsensä”. Sinfoniassa on havaittu alppilaulusta ja alppitorvisoinnista kumpuavaa aitosveitsiläistä karakteristiikkaa, jolle on tyypillistä kolmisointumainen tematiikka. Siihen nähden on hupaisaa, että avausosassa, joka on yhteneväinen sinfonisen oodin An das Vaterland (Isänmaalle, 1899) kanssa, kuullaan trumpettien soittama sitaatti brittilaulun God save the King alusta. Musiikille on ominaista melodisesti uljas huipentavuus ja ekstaattisuus, joista voi erottaa Lisztille, Brucknerille ja Wagnerille tyypillisiä piirteitä. Monessa kohdin on kyse Mahlerin sinfoniikan sveitsiläisvastineesta. Toinen osa on Trauermarsch (Surumarssi), joka perustuu gregoriaanisen kuolinmessun introitukseen Requiem aeternam. Kolmas osa on Baselin oman pojan, Hans Holbeinin (1497–1543), kuvasarjan mukaan nimetty Totentanz (Kuolemantanssi), muunnelmasarja Dies irae -aiheesta (vrt. Saint-Saënsin Urkusinfonia), jonka aikana kuullaan kokonainen henkilökuvien sarja: lapsi, nuorukainen, mies, vanhus, sankari, tanssijatar, opiskelija, oppinut, hyväuskoinen ja mahtava/ja esiintyvät vuorotellen muunnelmissa. Finaali kuvaa matkaa kiirastulesta kirkastukseen, jossa alun sankariteema palaa. Sinfonia päättyy sopraanon laulamaan ja urkujen säestämään Sanctukseen. Teos on musiikillisesti ja ilmaisullisesti myöhäisromanttista sinfoniikkaa parhaimmillaan.
Hans Holbein: osa 24, ”Vanha mies” puuveistossarjasta Totentanz (1538).
Sinfonia nro 4, Akateeminen, A (1903/18) concerto grosson muodossa kahdelle jousiorkesterille, pianolle ja uruille syntyi aluksi avajaissävellykseksi Baselin konservatorion uudelle salille, kunnes säveltäjä muokkasi sitä 15 vuotta myöhemmin ja lisäsi siihen piano- ja urkuosuudet. Neliosaisen teoksen kehyksen muodostavat Preludi ja fuuga sekä Finaali (Muunnelmia), joiden keskellä kuullaan Cavatina ja Humoreski. Cavatina alkaa sooloviulun kadenssilla ja päättyy urkukadenssilla; polyfonisessa Humoreskissa molemmat soolosoittimet ovat hyvin esillä. Finaali alkaa urkujohdannolla, jota seuraa sarja muunnelmia passacaglia-teemasta. Teos muistuttaa jossain määrin Regerin ”suurta tyyliä” barokkisine muotoineen.
Sinfoniaa nro 5, Romanttinen, Gmündin viulisti, F (1905), sooloviulun kera ei ole painettu eikä sillä ole opusnumeroa. Kyse on sinfoniasta sooloviulun kera, ei konsertosta, vaikka teoksessa onkin vain kolme osaa konserton tapaan. Teos perustuu svaabilaisen romantikkorunoilija Justinus Kernerin (1786–1862) 26-säkeistöiseen runoon (1816), ja viulusoolon takia sitä on verrattu Berliozin sinfoniaan Harold Italiassa. Samoin kuin viulisti on runon päähenkilö, sillä on keskeinen rooli sinfoniassa. Sinfonian muodollinen vapaus on seurausta runon seuraamisesta: avausosassa Allegretto tranquillo -pastoraalia seuraa adagio-teema viiden muunnelman kera. Toisen, Adagio ma non troppo -osan muunnelmien otsakkeet ovat seuraavat:
Var. 1: läpi laajojen tasankojen
Var. 2: läpi metsien
Var. 3: kohtaa vaeltavaa sotaväkeä
Var. 4: kohtaa myöhemmän rakastettunsa
Var. 5: tulee myrskyn yllättämäksi
Hidas osa päättyy ”Pyhän Cecilian kappelin ihmeeseen”. Tanssia ja marssia sekoittavan keskiosan, joka siten yhdistää scherzon ja hitaan osan, jälkeen sinfonia päättyy kolmiosaiseen finaaliin: pyövelin marssiin, kiihkeään jaksoon sekä loppu-Maestosoon, ”toiseen ihmeeseen”.
Sinfonia nro 6, A, op. 134 (1911) on kerrankin ilman lisänimeä tai sisällön vihjaamista. Sen sävellajin ja luonteen perusteella teosta on pidetty ”hilpeän elämänilon” ja ”nuorekkuuden”, suorastaan sveitsiläisen elämäntunteen ilmentäjänä. Toinen osa on tanssillinen kansanomaisella tavalla ja kolmas osa syvämietteinen, mahlermainen adagio. Finaali rakentuu johdannon jälkeen teemalle ja 14 muunnelmalle, jotka virtaavat jälleen bakkanaaliin. Osassa soi myös ylioppilaslaulu Gaudeamus igitur kuin vihjauksena salattuun sisältöön.
Myöhäissinfoniikka
Sinfonia nro 7, Sveitsiläinen, d (1917) palaa avaussinfonian kotiseututematiikkaan. Sinfoniaan sävellystilanteeseen sekä ensiesitykseen Sveitsin säveltaitelijoiden vuosijuhlilla liittyvät ensimmäisen maailmansodan taistelut, Venäjän vallankumous sekä niiden vuoksi puhjennut sveitsiläis-isänmaallinen innostus, joka sai juhlayleisön laulamaan seisoaltaan Gottfried Kellerin laulun O mein Heimatland (Oi isänmaani). Kyse on virkeän karakterisesta, sinfonian ja sinfonisen runon väliin sijoittuvasta sävelluomuksesta, joka tuo jossain määrin mieleen Goldmarkin ja Griegin tematiikan. Jo 1913 Huber oli kirjoittanut ystävälleen sinfoniasuunnitelmasta ”talonpoikaissinfoniana vuoristosisällön ja vuoristotragiikan kera”. Vuonna 1916 säveltäjä ilmoitti, että sisältö oli seuraava:
- 1. osa: Ylös vuorille ja vuorilla. Vakavasti ja liikkuvasti. Hiljaisuus ja myrsky.
- 2. osa: Hääkulkue kirkkoon ja kylään.
- 3. osa: Adagio. Sopraano- tai alttosoolo tekstillä ’Lehvien läpi pilkottaa kultainen auringonloiste hohtavasta sinestä’ [runo jatkuu].
- 4. osa: Juhlat – tässä minun täytyisi lopuksi palata lujasta isänmaalliseen vakavuuteen mahtavan mies- tai sekakuoron kera (sopraano- tai mahdollisesti alttosoolojen kera).
Lopuksi Huber luopui laulusinfonian ajatuksesta ja täsmällisistä sisällöistä, vaikkakin osille jäi partituuriin hieman muuntuneet otsakkeet: 1. Vuorille; 2. Hääkulkue maaseudulla; 3. Iltatunnelma vuorilla (Notturno); 4. Finale: Allegro vivace.
Finaali sisältää sitaatin G. Kellerin Wegelied-runosta, ”Matka/Tielaulu”:
Drum weilet, wo im Feierkleide/Siksi viivähtäkää, missä juhla-asuissa
Ein rüstig Volk zum Feste geht/reipas väki kiiruhtaa juhlaan
Und leis die feine Bannerseide/ja hitaasti hieno silkkilippu
Hoch über ihm zum Himmel weht!/korkealla taivaalla heidän yllään hulmuaa!
Sinfonia nro 8, F (1920) perustuu vanhan säveltäjän mukaan ”kevätajatuksiin” ilman täsmällistä ohjelmasisältöä. Sinfonia on klassiseen tapaan neliosainen. Musiikkia pidettiin ”vastamyrkkynä Mahlerin ironialle”, mikä kielii siitä, että Huber miellettiin ainakin Sveitsissä terveen, reippaan ja iloisen positiivisen kansanomaisuuden ilmentäjäksi, johon tuovat finaalin lopussa oman juhlavan lisänsä urku- ja celesta-osuudet. Parhaana osana pidettiin eloisaa scherzoa, ja sinfonian pirteän yleisotteen perusteella sitä verrattiin Beethovenin vastaavannumeroiseen ja -sävellajiseen sinfoniaan.