Felix Weingartner
Widmung: Herrn R. Ibach zum Andenken an das Tonkünstlerfest 1884 – Felix Weingartner – Weimar 29.5.
Felix Weingartner (1863–1942) oli suuri itävaltalainen sinfonikko, orkesterisäveltäjä, kapellimestari ja musiikkikirjailija, jonka teokset Über das Dirigieren (1896/1905) ja Die Symphonie nach Beethoven (1897) ovat klassikoita. Kapellimestarina hänen Beethoven-, Schubert-, Schumann- ja Brahms-tulkintansa ovat arvostettavia (niitä on myös levyllä). Etenkin Beethoven-tulkkina häntä pidettiin aikana parhaimpiin kuuluvana ja vastakohtana vaikkapa Wilhelm Furtwänglerin romanttiselle johtamistyylille, vaikkakin häntä myös syytettiin Mahlerin tavoin retusoinnista eli ”pyhinä” pidettyjen klassikoiden partituureihin koskemisesta sekä.
Weingartner syntyi Dalmatiassa Adrian meren rannalla, kasvoi 4-vuotiaasta ja opiskeli Grazissa myös Kienzliä, Busonia, Reznicekiä ja Heubergeriä opettaneen Wilhelm Mayerin alias W. A. Rémyn johdolla, sitten Leipzigissa ja myös Weimarissa Lisztin pakeilla. Hän toimi Mannheimin hovikapellimestarina (1889–), Münchenin Kaim-orkesterin (nyk. Münchenin filharmonikot) kapellimestarina (1898–1905). Hän jatkoi Mahlerin työtä Wienin hovioopperan johdossa (1908–11), ja hänestä tuli Wienin filharmonikoiden konserttien pitkäaikainen johtaja (1908–27). Hän muutti ensi kerran Sveitsiin, Baseliin 1927 toimiakseen siellä orkesterin kapellimestarina (1927–34). Weingartner toimi vielä lyhyen aikaa Wienin valtionoopperan johdossa (1935–36), kunnes hän emigroitui 1936 fasistiseksi muuttuneesta Wienistä pysyvästi Sveitsiin, jossa hän kuoli Winterthurissa.
Ollakseen 1800–1900-lukujen vaihteen merkittävimpiä orkesterisäveltäjiä on outoa, miten kitsaasti hänen musiikkiaan esitetään. Ettei kyseessä olisi vain natsismin langettava varjo, joka osui moniin muihinkin kuin vain juutalaisiin, jos he kieltäytyivät yhteistyöstä. Varmaa on, että häntä – kuten myös Mahleria ja Richard Straussia – on syytetty ”kapellimestarimusiikin” säveltämisestä, ikään kuin se olisi jokin puute tai vamma tai johtaisi vain taidokkaaseen musiikkiin vailla sisältöä.
Weingartner sävelsi 10 oopperaa, saman verran kamarimusiikkiteoksia sekä orkesteriteoksia. Seitsemää sinfoniaa (1899–1937) edelsi jousiorkesteriserenadi op. 6 F (1882) sekä kaksi värikylläistä sinfonista runoa: Kuningas Lear op. 20 (1897) sekä Das Gefilde der Seligen op. 21 (”Autuaiden kenttä/asuinsija”; 1897); sinfoninen runo Frühling op. 80 (”Kevät) on myöhempi teos, kuten alkusoitot Lustige Overture op. 53 (”Huvialkusoitto”, 1912), Aus ernster Zeit op. 56 (”Vakavalta ajalta”, 1914) ja An die Schweitz op. 79 (”Sveitsiin”, julk. 1931). Hän sävelsi myös näyttämömusiikkia: Musik zu Goethes ”Faust” op. 43 (1907) ja Musik zu Shakespeare’s ”Der Sturm” op. 65 (”Myrsky”, 1918/19).
Autuaiden asuinsija
Sinfoninen runo Das Gefilde der Seligen on varsinainen orkestraalinen runsaudensarvi, jonka inspiraationa on toiminut symbolistisen sveitsiläistaiteilija Arnold Böcklinin samanniminen maalaus (1877):
Arnold Böcklin (1827–1901): Das Gefilde der Seligen (1877), Kunst Museum Winterthur.
Kun teos sai kantaesityksen Mannheimissa 27.5.1897 samassa konsertiisa kuin R. Straussin Also sprach Zarathustra (1896) uusintaesityksen, Weingartner saavutti suuremman menestyksen, sillä sen havainnollisuus ja värikkyys, keksinnän kauneus upposi paremmin yleisöön ja kritiikkiin kuin Straussin ”sielunkamppailu”. Böcklin oli kaikkien tuntema taiteilija, joten taustana hänen eräs kuuluisin maalauksensa toimi hyvin, toisin kuin Nietzschen filosofinen mietekirja Straussille; hänen maalauksiaan tulivat käyttämään musiikkinsa lähtökohtana myös Reger ja Rahmaninov. Weingartnerin omaelämäkertateoksen Lebenserinnerungen I–II (1923–29) mukaan sävellyksen muoto perustuu seuraavaan rondoskeemaan sekä sisältökuvaukseen:
1) Hauptsatz: Syvän Fis-duurin päällä kuullaan aihe johdantoaihe d–h–a–gis ja käyrätorvien ”kutsuaihe”:
Varsinainen pääteema kuullaan alttohuilussa ja -oboessa (sekä kakkosviuluissa ja alttoviulussa) kolmen fagotin säestämänä (esimerkistä puuttuu 1. sävel): esisäkeenä dis–cisis–dis–e–fis–h ja muunnettu jatko jälkisäkeenä fis–e–fis-e–dis-e–dis–d sekä näille jatkoa.
Esiin nousee kaunis naishahmo (klarinetissa, sitten sooloviulussa), ”rakkausaihe”:
2) Seitensatz 1 = Reigen (=piiritanssi) (3/8-tahtilajissa): kirkkaassa A-duurissa seuraa nuorukaisten ja neitojen karkelo:
3) Hauptsatz & Seitensatz 1 yhdessä, kumpikin omassa tahtilajissaan: pääteema matalissa jousissa 4/4-tahtilajissa ja ”karkeloaihe”3/8-tahtilajissa alun Fis-duurissa
4) Seitensatz 2 (3/4-tahtilajissa): juhlava sointi, ”hymniaihe”, Es-duurissa maalaa pääsyä pyhään paikkaan (Heiligtum) ja korkeimman viisauden olennon tykö:
5) Hauptsatz & Seitensatz 1 & Seitsensatz 2 yhdessä, tahtilajit 4/4 & 3/8 & 3/4 omine teemoineen. Loppuasetelma tuo toki mieleen Mozartin Don Giovannin I näytöksen lopun tanssiaiskohtauksen. Tosin Weingartner pyöristää orkesterifreskonsa palaamallaa alun hämyiseen Fis-duuri-tunnelmaan.
Sinfoniat
Ollakseen seitsemän sinfonian säveltäjä, näitä teoksia kuulee harvoin, jos koskaan (levytetty ne onneksi on). Ne valmistuivat noin 30 vuoden kuluessa, viimeinen julkaisematta jäänyt C-duuri-sinfonia op. 87, jossa on mukana myös soolokvartetti (Beethovenin IX sinfonian finaalin tapaan) urut ja kuoro, vasta 1935–37. Sinfonioiden nro 5 op. 71, c (1926) ja nro 6 op. 74, h, La tragica (1929) mollisävellajit ja lisänimi viitannevat vaikeisiin aikoihin.
Ensimmäinen sinfonia op. 23, G (1898) on pääosin pastoraalinen ja poikkeaa yleisestä kulusta vain valitessaan sivusävellajiksi H-duurin, mikä voi olla seurasta h-sävelen painotuksesta jo avausteemassa. Toinen, Allegretto alla Marcia -osa on puolestaan e-mollissa. Kolmas osa, Vivace scherzoso, on alppimaisemat mieleen tuova reipas osa B-duurissa. Finaali, Allegro vivo, on vauhdikas kunnon päätösosa G-duuri-pääsävellajissa, ja se tuo mieleen varhaisen Mahlerin joissain käänteissään.
Toista sinfoniaa op. 29, Es (1897–99), syytettiin ensimmäisen sinfonian ”aitouteen ja luonnollisuuteen” verrattuna yrityksestä ”olla joka suhteessa originelli ja luoda jotain epätavallista”. Ja onhan Weingartnerin toisen sinfonian avaus ”isku päin yleisön kasvoja”, kuten Sibeliuksen IV sinfoniasta kirjoitettiin,
ennen kuin osa pääsee varsinaisesti käyntiin nopealla tempolla ja päästään taisteluvaiheeseen, ”moderniin Eroicaan”:
Toisessa, C-duurissa olevassa osassa onkin sitten jotain Mahlerin groteskin huumorin ja myöhemmin Brucknerin sointutoisteisuuden mieleen tuovaa:
Hitaan osan As-duuri tuo mieleen Beethovenin myöhäistuotannon syvät adagiot:
Finaalin nopea vaihe Allegro risoluto tuo mieleen Wagnerin Mestarilaulajat:
Yli tunnin mittainen kolmas sinfonia op. 49, E (1910) levittäytyy aikaa säästämättä tilaan: siinä on runsautta, intohimoa ja leveää melodiikkaa. Kyse on kaikkiaan Brucknerin ja koko romantiikan sinfoniikan päivittämisestä Mahlerin ja R. Straussin avulla. Weingartner on tehnyt 10 vuodessa pitkän matkan varhaissinfonioiden maisemista kypsään ja omintakeiseen sinfoniikkaan: romantiikka on läsnä mutta ei jäljittelevällä tavalla. Ensiosan, Allegro con brio, päätös on kerrassaan uljas ja täyttymyksellinen, se vastaa upeasti aloitukselle ja osan matkalle – jättääkseen tilaa muille osille. Toinen osa, Allegro un poco moderato, on oikullinen ja läikähtelevä, mielikuvituksen kukkeudesta ja suvereenista osaamisesta kertova scherzo, valtava riemunpurkaus, oikea röhönauru. Adagio ma non troppo vaikuttaisi olevan jotain velkaa slaavilaiselle musiikille ja Tšaikovskille – samalla Brucknerin adagio-kulttuurille. Lopun huipennuksessa urut ovat mukana. Finaali, Allegro moderato, ei voisi alkaa yllätyksellisemmin: fragmentteina ja sitten kontrabassoista käynnistyvänä melodiikkana, mikä vie eri orkesteriryhmien dialogiin. Kokonaisuuden veto moninaalle jättää jossain määrin vaikutelman siitä, etteivät voimavirrat yhdisty täysin yhteen suunnatulla tavalla – joskin päätöksen valssikarakteri lienee ohjelmallinen veto ja kutsu kyselemättömään nautintoon.
Sinfonia nro 4 op. 61, F (1917) on edellisen vastakohta noin puolen tunnin mitassaan ja keveydessään (6/4-tahdin toisinaan lievässä valssimaisuudessa = wieniläisyydessä) sekä paluu ensimmäisen sinfonian pastoraaliseen maailmaan. Sinfoniaa voisi verrata Mahlerin samannumeroiseen ”välisinfoniaan” kolossaalisten sinfonioiden nro 3 ja 5 välissä,
vaikka kontrabasson melodia muodostaakin F-duuri-diatoniikalle tuntuvan vastavoiman:
Toisen osan viehättävälle d-molli-melodiikalle
muodostaa jatkeen 3. osan kansanomainen musikanttisuus B-duurissa:
Käyrätorvien aloittama finaali tekee teoksesta tosiaankin Weingartnerin ”Pastoraali”- tai pikemminkin ”Alppi”-sinfonian:
Kansat vastakkain pasifistisessa sävellyksessä
Sota-aika oli Weingartnerille suuri koettelemus ja hän laati 1914 pasifistisen julistuksen, johon hän toivoi säveltäjien molemmin puolin Reiniä yhtyvän, mutta vetoomus oli turha, sillä liian monet paloivat sotaintoa. Weingartner sävelsi tilanteen pakottamana orkesterialkusoiton Aus ernster Zeit op. 56 (”Vakavasta ajasta”, lokakuu 1914), jossa hän yhdisti Preussin kansallishymnin Heil dir in Siegerkranz (”Terve sinä voittajana seppelöity”), joka palveli myös Saksan keisarikunnan keisarihymninä 1871–1918 vaikka sen melodia oli sama kuin God Save the King -laulussa, Haydnin säveltämään Itävallan keisarihymniin, Marseljeesiin ja Venäjän kansallislauluun. Teoksen kuluessa Englannin/Preussin sekä kansallislaulu sekä Marseljeesi laitetaan vastakkain:
Samoin Venäjän keisarihymni ja Marseljeesi:
Haydnin säveltämä Itävallan keisarihymni ja Preussin kansallislaulu
kunnes lopun eri tahtilajit yhdistävässä pauhussa Itävallan ja Preussin/Saksan hymnit soivat yhtä aikaa:
Viides sinfonia op. 71, c (1924), osineen 1. Allegro agitato–2. Allegro scherzando ma poco moderato–3. Andante solenne–4. Fuge di due temi, peilaa monenlaisia tyylimuistumia saksalaisesta sinfoniikasta ja sitä on pidetty eritoten ”kamppailuna Brucknerin kanssa”. Etenkin sinfonian hidas osa ei olisi mahdollinen ilman Bruckneria. Finaali, sonaattimuodon ja fuugan yhdistelmä takasi sinfonialle menestyksen, kun Weingartner johti ensiesityksen Glasgowssa syksyllä 1924.
Seitsemäs sinfonia op. 88, C (1935–37) avautuu sekin Brucknerin vanavedessä. Toisessa osassa Mahlerin perässä tullen baritoni- ja alttosoolot sekä kuoro laulavat Friedrich Hebbelin runoa Zwei Wanderer (”Kaksi vaeltajaa”). Kolmas, Allegro appassionato -osa on sinfonian viriileintä musiikkia galopissaan, joka tosin keskeytyy tuon tuosta. Puolituntinen finaali sisältää sitten myös urkuosuuden sekä sopraanosoolon laulaman Carmen Studerin runon Bald reift um Abend dein irdisches Tag (”Pian kypsyy maallinen päiväsi illaksi”) ja koko solistikvartetin esittämän Friedrich Hölderlinin runon Hymne an die Liebe (”Hymni rakkaudelle”). Musiikki ja kokonaisvisio eivät tosin nouse Mahlerin monumentaalisuuden tasolle.
Kirjallisuutta
Guide de la musique symphonique 1986. Toim.François-René Tranchefort ym. Fayard.
The Nineteenth-Century Symphony 1997. Toim. D. Kern Holoman. New York: Schirmer Books.
Schorske, Carl E. 1981 [1961]. Fin-de-siècle Vienna Politics and Culture. New York: Vintage Books. A Division of Random House.