Emil Nikolaus von Reznicek
Orkesterisäveltäjä Straussin varjossa
Emil Nikolaus von Reznicek (1860–1945) syntyi Wienissä böömiläisistä vanhemmista ja saksalaistui ajan mittaan. Reznicek oli säveltäjä ja kapellimestari, joka sai ensikoulutuksensa Grazissa (1874–) ja sitten Leipzigin konservatoriossa (–1882). Hän toimi teatterin- ja orkesterinjohtajana Itävallan lisäksi Prahassa ja Varsovassa (1906–08) sekä Saksan eri kaupungeissa (Mannheimissa (1896–99), viimeiseksi Berliinissä, jossa hän toimi Taidekorkeakoulunn kunniaprofessorina soitinnuksessa (1920–26). Hitlerin aika tuotti hänelle yhtäältä ongelmia juutalaisen vaimon vuoksi, ja hän sai itsekin asiakirjan arjalaisesta alkuperästä vasta 1936, mihin nähden on paradoksaalista, että hänen pojastaan tuli NSDAP:n, SA:n ja SS:n jäsen.
Toisaalta Reznicek toimi osana koneistoa ja tuli mukaan R. Straussin 1934 perustamaan järjestöön Ständiger Rat für internationale Zusammenarbeit der Komponisten (Säveltäjien kansainvälisen yhteistyön pysyvä neuvosto), jonka varapuheenjohtajia olivat Sibelius, Albert Roussel ja italialainen Adriano Lualdi, joskin Sibeliuksen osuuden hoiti Kilpinen. Evert Katila tiesi kertoa Musiikkitieto-lehdessä Reznicekin täyttäessä 80 vuotta vuonna 1940, että ”Reznicek on Saksan edustaja Pysyväisessä neuvostossa säveltäjien kansainvälistä yhteistyötä varten, missä hän parhaillaan täydellä tarmolla toimii.” Reznicek pysyikin neuvostossa vuoteen 1942 asti, jolloin hän valitti natsien yrittävän kaapata sen. Ständiger Ratin asemasta ja funktiosta on erilaisia tulkintoja: yhdet pitävät sitä natsien järjestönä, toiset niiden säveltäjien, jotka eivät tyylinsä puolesta saaneet esityksiä avantgardea suosineessa ISCM:ssä, yrityksenä päästä esille ja hoitaa säveltäjille esityskorvaukset. Jos Ständiger Rat aloitti ”epäpoliittisena” järjestönä, koska siihen tarvittiin lupa ylhäältä, sitä yritettiin aika ajoin kaapata, lopullisesti vasta 1940-luvun alussa, vaikka Strauss ja Reznicek halusivat pitää järjestön oikeasti kansainvälisenä ja esittää haluamaansa musiikkia, mm. juutalaisen Paul Dukas’n oopperan Ariadne ja Siniparta, mikä aiheutti valtavan väännön Ständiger Ratin ja Goebbelsin välille – minkä Strauss ja Reznicek voittivat!
Reznicek sai Sibeliuksen tapaan Hitleriltä Goethe-mitalin 1936 ja Hampurin kaupungin Brahms-mitalin 1936; Hitler nimitti Reznicekin myös professoriksi 1936. Sodan aikana natsi-Saksan propagandaministeriö takavarikoi hänen 80 käsikirjoitustaan, joista vain 14 palautettiin hänen tyttärelleen (1946) ja joista iso osa on yhä kateissa. Propaganda-sävellyksiä häneltä ei löydy, mutta puolue käytti hyväkseen Reznicekin 1926 säveltämää juhla-alkusoittoa Zum befreiten Köln ristimällä sen uudestaan nimellä Befreites Deutschland (”Vapautettu Saksa”, 1933).
Reznicekin maine perustuu paljolti hänen 25 oopperaansa, operettiinsa ja näyttämömusiikkeihinsa sekä laulusävellyksiinsä. Yhtä lailla orkesterimusiikki osoittaa hänet erääksi keskeiseksi Wagnerin jälkeiseksi orkesterin taituriksi Straussin ohella. Orkesteriteoksia häneltä löytyy noin 30, minkä lisäksi hänen kamarimusiikkituotantonsa sisältää viisi jousikvartettoa ja muita teoksia.
Sinfoniat
Reznicekin orkesterituotanto käsittää viisi sinfoniaa lisänimillä Traaginen (nro 1, d, 1902), Ironinen (nro 2, B, 1904) ja Vanhaan tyyliin (nro 3, D, 1918), sinfonia nro 4, f (1919) sekä sinfonia nro 5, fis, Tanssisinfonia (1925) ovat hänen parhaita teoksiaan. Muita Reznicekin teosryhmiä orkesterille edustavat sinfoniset runot, alkusoitot, fantasia-alkusoitot, serenadit, sinfoniset sarjat sekä konsertoivat teokset. Sävellysten kokonaismäärä ylittää sadan reilusti. Neljä vuotta Reznicekiä nuorempi ystävä Richard Strauss ei viihtynyt niinkään hyvin sinfonioiden kuin vapaiden sinfonisten teosten, ennen muuta sinfonisten runojen parissa. Vaikka Reznicek sävelsi sinfonioita yhä tasaisesti vuosina 1901–25, ja jo ennen niitä valmistui Sinfoninen sarja nro, e (1883), joka kolmine osineen on lähes sinfonia sekä niinikään kolmiosainen Sinfoninen sarja nro 2, D (1895–96), hänkin askarteli yhtä lailla sinfoniasta muokattujen lajien ja ratkaisujen parissa.
Ironinen sinfonia
Ensimmäisen sinfonian laajuus on kunnioitusta herättävä ja sen lisänimi ”Traaginen” vie ajatukset säveltäjän elämän kestämyksiin, kun hänet väärin naimisen takia ajettiin pois Mannheimin hovikapellimestarin paikalta sikäläisen kritiikin toimesta. Asetuttuaan Berliinin Charlottenburgiin 1901 hän sai sävellysrauhan, jonka tuloksena valmistui sinfonia nro 2, ”Ironinen”: pienehkö, edellistä sinfoniaa puolet lyhyempi teos, klassinen myös kokoonpanoltaan, jonka Reznicek aikoi nimittää ensin sinfoniettaksi. Ensiesitys Berliinin filharmoniassa 30.3.1905 muodostui triumfiksi, ja sen esitys Lontoossa loppuvuodesta 1906 lienee johtanut lisänimeen, jonka tosin säveltäjä hyväntahtoisesti hyväksyi. Huojentuneesta mielestä kertovat osien esitysmerkinnät. 1. Lustig, aber nicht sehr schnell (”Hauskasti, muttei liian nopeasti”); 2. Rasch und leicht (”Nopsaan ja keveästi”); 3. Mit abgeklärter Ruhe (”Seesteisen rauhallisesti”); 4. Sehr lustig, aber nicht zu schnell (”Erittäin hauskasti muttei liian nopeasti”). Kyse on tosiaan hupaisasta, lähes Prokofjevin neoklassismia lähenevästä pantomiimimaisesta teoksesta, jota ei saa ottaa liian tosissaan.
Sinfoniat 3 ja 4
Sinfonia nro 3 ”Vanhaan tyyliin” valmistui 4.5.1918 ja sinfonia nro 4 vuotta myöhemmin 2.5.1919; Arthur Nikisch johti kantaesitykset 1919 ja 1920 Leipzigissa ja Berliinissä. Sinfonian nro 3 ”vanha tyyli” tarkoittaa ensinnäkin toisen sinfonian aloittaman kokoonpanon karsimisen jatkamista – vrt. Sibelius! – sekä 1400-luvulta olevan kansansävelmän siteeraamista avausosan pääteemana sekä monien säveltäjien teoksiin tai tyyliin viittaamista: Haydniin, Schubertiin, Mendelssohniin, Schumanniin, jopa Sibeliukseen! Ja kolmantena osana sinfoniassa on toki menuetti.
Sinfoniasta nro 4, f, säveltäjä sanoi: ”Kukaan tietäväinen ei voi pitää ongelmallisena välittömästi [kolmannen jälkeen] valmistunutta sinfoniaani f-mollissa. Säästän sen vuoksi itseäni teoksen lähemmän kuvailulta, mikä on jo annettu toisen osan nimittämisessä ’Surumarssiksi erään komediantin kuoleman johdosta.” Musiikkia leimaa kuitenkin liioitellun bombastinen valitus ikään kuin sankari olisi kuollut.
Tanssisinfonia
Viides sinfonia (1925), ”Tanssisinfonia”, Neljä sinfonista tanssia, on muokkaus vuotta aiempaa sävelletystä pianosarjasta (1924) osineen Poloneesi–Csardas–Vakava valssi–Tarantella. Weingartner kantaesitti sen Wienin filharmonkkojen kanssa 31.10.1926. Kyseessä on ongelmaton ja miellyttävä teos, joka jatkaa Reznicekin ”vanhan tyylin” linjoilla ja tulee lähelle R. Straussin orkesteritaidetta. Teoksesta ilmaantui 13.1.1927 Dresdenin oopperassa näyttämöversio nimellä Marionetten des Todes (”Kuoleman marionetteja”). Esityksen lehtiselostuksen mukaan poloneesi kuvaa venetsialaista öistä tanssijuhlaa; csardaksessa esiintyy viulua soittava kerjäläinen (Scaramouche!); ländlerissä juhannussalon ympärillä marssivat papit ja narrit, sotilaat ja ritarit, talonpojat ja aateliset, kaikki kuoleman omia (kuten kalmantassissa; tarantellassa kehot sätkivät kouristuksissa, rutto raivoaa, kurjuus yltyy sekopäiseen orgiaan. Kokonaisuutta leimaa hoffmannilainen kuvausvoima. Reznicek oli luonut tanssisinfoniassaan samalla menestyskappaleen. Seuraavassa csardaksen alkua:
Sinfoniset elämän- ja ajankuvat
Vaikuttaa siltä, että sinfonia lajina ei ollut ehkä ensimmäistä lukuun ottamatta enää Reznicekille suuri eettis-elämänkatsomuksellinen laji, vaan pikemminkin kommentteja historiaan ja lajin uuden olomuodon hahmottelua tilanteessa, jossa eeppisen monumentaalisinfonian aika alkoi olla ohi. Sittenkin hän löysi itsensä useammin hybrilajien parista, joissa hän saattoi vapaammin yhdistellä solisteja ja vokaaliosuuksia orkesterin kanssa.
Schemihl – Varjoa vailla
Reznicekin orkesteriteoksista kuuluisimpia on laaja, viisiosainen Schlemihl, “Symphonisches Lebensbild” (Sinfoninen elämänkuva, 1911–12) tenorille ja orkesterille. Sävellys perustuu ranskalais-saksalaisen kirjailija Adelbert von Chamisson (1781–1838) romaaniin Peter Schlemihls wundersame Geschichte (”Varjoa vailla. Peter Schlemilin ihmeellinen tarina”, 1814; suom. Hemminki Karjalainen, ”Varjoa vailla”, 1945), jonka mukaisesti ja Straussin Till Eulenspiegeliä muistuttavasti säveltäjä kuvaa omaa epäonnekasta antisankarin elämäänsä; sikäli teoksen nimeksi sopisi “Kein Heldenleben” (Ei mikään sankarielämä). Schlemil myy allegorisessa tarinassa oman varjonsa ja saa onnenkukkaron, mistä kulta ei loppunut. Teoksen osat ovat osinaan Mies, Orgia, Nainen, Eloisasti, ylväällä innostuksella ja Hyvin leveästi ja juhlavasti.
Musiikki on täynnä huumoria ja kuvausvoimaa ja vaikuttaakin siltä, että Reznicek on enemmän teatteri- ja piktoraalinen säveltäjä, sillä häntä inspiroivat kertomukset ja kuvat enemmän kuin ns. ”puhtaan” musiikin säveltäminen. Orgia-osassa säveltäjä siteeraa niin ”Ah, du lieber Augustin” -laulua ja muitakin renkutuksia kuin Straussin Heldenlebenin ”Sankarin vastustajat”-osaa. Partituurissa on myös kosolti sanallisia vihjeitä, kuten Eine nackte, dicke Hexe mit Hängebauch und -Busen kommt auf einer Sau geritten (”Alaston, paksu noita riippuvatsalla ja -rinnoin tulee ratsastaen emakolla”), Beardsley’sche Gestalten: Wie eine langsame Gavotte, mit satanischer Grazie (”B:n hahmoja: Hitaan gavotin tapaan, saatanallisella siroudella”), Der verrückte Flötenspieler (”Hulluksi tullut huilunsoittaja”), Die Taktschlägerin u. das Marionettentheater (”Tahdinlyöjätär ja marionettiteatteri”), Der bucklige Zwerg (”Kyttyräselkäinen kääpiö”), Die Sängerin (”Laulajatar”).
Kolmannessa osassa, Sehr ausdrucksvoll, edel (”Erittän ilmeikkäästi, jalosti”) ”Nainen astuu miehen elämään” (Die Frau tritt ins Leben des Mannes). Neljännessä osassa Lapsi esitellään oboeiden ja trumpettien pienellä sekunti-intervallilla h–b.
Finaalissa tenori laulaa Lisztin Faust-sinfonian tapaan, mutta Faust-sitaatin asemasta Goethen lohduttavan tekstin Vaeltajan yölaulusta:
Der du von dem Himmeln bist,/Sinä, joka olet taivaista
Alles Leid und Schmerzen stillest,/kaiken kärsimyksen ja tuskan tyynnytät
Den, der doppelt elend ist,/sille, joka on kaksin verroin kurja,
Doppelt mit Erquickung füllest – /tuot kaksinkertaisen elähdytyksen –
Ach, ich bin des Treibens müde!/Oi, olen väsynyt rientämiseen!
Was soll all der Schmerz und Lust?/Mitä hyödyttää kaikki tuska ja ilo?
Süßer Friede,/Suloinen rauha,
Komm, ach komm in meine Brust./Saavu, oi saapuos rintaani.
Voittaja
Der Sieger, ”Symphonis-satyrisches Zeitbild für großes Orchester, Alto Solo und Chor” (Voittaja. Sinfonis-satiirinen ajankuva suurelle orkesterille, alttosoololle ja kuorolle, 1913) tulkittiin syntyhetkenään ajan suurinta saksalaissäveltäjää, Richard Straussia ystävällisen hirtehisesti käsitteleväksi ja tältä vaikutteita saaneeksi teokseksi. Suuren ja ilkikurisen sinfonisen, orkestraalisesti virtuoosisen freskon osat viittaavat kuitenkin säveltäjän luuseriomakuvan suuntaan:
Nousu ja naisseuralainen. Kyse on etenkin ensiosassa Straussin Heldenlebenin ja Sinfonia domestican lempeästi irvailevasta ja negaatioon päättyvästä vastineesta.
Tanssi kultaisen vasikan ympärillä. Toinen osa on Dies irae -aihetta käyttävä eloisa ja tulinen valssi. Kuolema-finaali saattaa liittyä Mahlerin poismenoon (1911). Musiikki muodostaa linkin yhtäältä Brucknerin ja Mahlerin, toisaalta Šostakovitšin välissä ja tulee lähelle Dürerin sekä Holbeinin luuranko- ja kuolema-aiheisten puukaiverrusten tunnelmaa.
Kuolema.
Finaalin ja teoksen lopuksi alttosoolo ja kuoro virittävät laulun tekstillä: ”Jos sinulta on riistetty maailman omistus, älä kanna tuskaa sen takia, sillä se ei ole mitään; / Ja jos olet saanut haltuusi maailman, älä iloitse siitä, sillä se ei ole mitään. / Kivut ja auvot ovat ohimeneviä / ohita maailma, se ei ole mitään.”
Raskolnikov
Reznicek sävelsi peräti kaksi fantasia-alkusoittoa otsakkeella Raskolnikov (1925, 1930). Säveltäjän antaman tekstijohdannon mukaan jälkimmäinen niistä (1930) kuvaa nimihenkilön (pääteema) lisäksi Sonjaa (sivuteema) ja tutkintatuomaria (lopputeema) sekä päätännössä (kooda) Raskolnikovin henkistä murtumista ja toipumista Siperian karussa luonnossa. Kyse ei ole säveltäjän mukaan kuitenkaan ohjelmasta, vaan romaanin henkilöiden musiikillisesta luonnehtimisesta. Teoksen syyllisyys- ja sovitustematiikkaa Reznicek alleviivaa muistumilla Wagnerin Parsifalista. Säveltäjän oma analyysi kuuluu:
I.
Hauptsatz: Raskolnikoff
Seitensatz: Sonja, das erdverbundene Naturkind
Schlußsatz: Prophyri Petrowitsch, der Untersuchungsrichter
Kurze Überleitung
II.
Wie I. entsprechend modifiziert
Coda:
Zusammenbruch und Gesundung in der
herben Natur Sibiriens.
NB. obiges soll kein Programm sein, sondern
lediglich die Hauptfiguren des Romanes
musikalisch charakterisieren
Donna Diana -alkusoitto
Sävellystuotannon kokonaisuuden monista puolista huolimatta Reznicekin suosituin kappale on ollut hupaileva alkusoitto espanjalaisaiheiseen koomiseen oopperaan, Donna Diana (1894). Ehkä siinä tiivistyy jo varhain hänen elämänasenteensa: onnettomuuksilta ja vaikeuksilta ei voi välttyä, mutta maailma on liian vakava paikka pelkkää valittamista varten.
Rauhaa
Reznicekin nelisaisesta kantaattiteoksesta Frieden (Rauhaa, 1914) Johdanto–Dance macabre–Rauhaa–Epilogi on säilynyt vain kolmannen osa piano–kuoro-nuotti. Ilmeisesti se oli tarkoitettu sävellystrilogian osaksi vuoden 1914 nuottijulkaisun sisäkannen perusteella.
Kirjallisuutta:
Entartete Musik. Dokumentation und Kommentar zur Düsseldorfer Ausstellung 1938, toim. Albrecht Dümling & Peter Girth 1993 [1988]. Düsseldorf: Der kleine Verlag.
Birgit Jürgens 2009. ”Deutsche Musik” – das Verhältnis von Ästhetik und Politik bei Hans Pfitzner. Hildesheim etc.: Georg Olms Verlag.
Michael H. Kater 1997. The Twisted Muse. Musicians and Their Music in the Third Reich. New York & Oxford: Oxford University Press.
––– 2000. Composers of the Nazi Era. Eight Profiles. New York & Oxford: Oxford University Press.
Erik Levi 1994. Music in the Third Reich. MacMillan Press.
Susanne C. Leroy Moulton-Gertig 2007. The Life and Works of Emil Nikolaus von Reznicek 1860–1845. Diss. University of Colorado, College of Music.
Music and German National Identity, toim. Celia Applegate & Pamela Potter 2002. Chicago & London: The University of Chicago Press.
Music and Nazism. Art under Tyrany, 1933-1945, toim. Michael H. Kater & Albrecht Riethmüller 2003. Laaber: Laaber Verlag.
Pamela M. Potter 1998. Most German of the arts: musicology and society from the Weimar Republic to the end of Hitler’s Reich. New Haven & London: Yale University Press.
Fred K. Prieberg 1982. Musik im NS-Staat. Fischer Taschenbuch Verlag.
Lewis Stevens 2005. Composers of Classical Music of Jewish Descent. London & Portland: Vallentine Mitchell.
Willem de Vries 1996. Sonderstab Musik. Amsterdam University Press.
Eva Weissweiler 1999. Ausgemerzt! Das Lexikon der Juden in der Musik und seine mörderischen Folgen. Köln: Dittrich-Verlag.