Eurooppalaisen kulttuurin juuret
29.9.2005 (Päivitetty 26.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Antiikin merkitys länsimaille

Antiikki ja sen kulttuuri ovat toimineet eurooppalaiselle hengenelämälle eräänlaisen Atlantiksen funktiossa. Antiikki on ollut toiveajattelun lähde, ihmiskunnan iäksi menetetyn suuruudenajan symboli – ja samalla idealisoitua menneisyyttä, viaton onnela, johon on ollut aina mieluisaa palata, kun on haluttu löytää yleispätevää viisautta ja vaalia myyttiä yhtä lailla hengen pyrintöjen kuin ruumiin harjoituksenkin muovaamasta sopusuhtaisesta ja vapaasta ihmisestä.

Säilyneiden lähteiden pääosa on ollut kirjoitettuja tekstejä, joita on ollut helppo tulkita ihannoidussa valossa: sankarieepoksia, hienostunutta lyriikkaa, elämysvoimaista draamaa, upeaan järkeilyyn perustuvaa filosofiaa, tematiikaltaan legendanomaista historiankirjoitusta. Muutkin jäänteet ja lähteet – rakennusten rauniot, torsopatsaat, maljakkomaalaukset – ovat uljaine ja hallittuine mittasuhteineen sekä jumal- ja sankariaiheineen olleet välittämässä kuvaa ihmiskunnan kullanhohteisesta lapsuudenajasta, ajasta, jolloin kaikki oli toisin.

Kreikkalainen maailma

Kreikka tai kreikkalainen kulttuuripiiri muodostui antiikin aikana emämantereen, Balkanin niemimaan, lisäksi Aigeianmeren pikkusaarista, Vähän-Aasian rannikosta, Pohjois-Afrikan kaupungeista, Italian rannikkoseuduista, Sisiliasta, Marseilles’sta ja Mustanmeren rannikkokaupungeista. Se käsitti siten miltei koko Välimeren alueen. Ateena ja Sparta eivät suinkaan olleet koko ajan politiikan tai sivistyselämän keskiössä: yhtä hyvin Syrakusa, Miletos, Pergamon ja Aleksandria olivat vuorollaan mahtikaupunkeja. Myös Lesbos-saari Vähän-Aasian tuntumassa oli varhaisvaiheessa tärkeä runouden ja musiikin keskus.

Kreikkalainen maailma koostui yhtenäisen valtiollisen yksikön sijasta n. 1500 kaupunkivaltiosta (polis), joista useimmat olivat vain pieniä kyliä. Niitä hallitsivat aluksi aatelisperheet, jotka kilpailivat vallasta ja loivat aristokraattisen hallinnon, oligarkian eli harvainvallan. Jokin perhe saattoi päämiehensä ansiosta myös kaapata vallan, ja Kreikan historiassa 600-500-luvuilla eaa. useissa poliksissa vallitsikin monarkia, jota antiikin aikana kutsuttiin tyranniaksi. Tänä aikana kukoisti epiikka ja lyriikka, syntyi temppeliarkkitehtuuri, sensitiivinen kuvanveistotaide vapaasti seisovine ihmishahmoineen sekä koristeellinen maljakkomaalaus.

Antiikin aikajako

Antiikin (lat. antiquus, ransk. antique= muinainen) musiikki tarkoittaa Kreikan musiikkia ennen ajanlaskun alkua ja vanhan Rooman musiikkia. Antiikki (n. 800 eaa.-n. 500 jaa.) jaetaan yleensä alakausiin taiteen, lähinnä kirjallisuuden, kehityksen sekä poliittisen historian perusteella.

Seuraavassa kausia luonnehditaan kuvanveistotaiteen näkökulmasta:

Arkaainen kausi 800-480 eaa.

Arkaaisella kaudella, 700-480 eaa., luotiin kreikkalaisen monumentaaliveiston perusta, jossa egyptiläisen muotokielen vaikutteet ovat selviä. Kreikan arkaaiset veistokset esitetään yleensä vain muutamasta kuvakulmasta ja veistoksen paino on tasaisesti hahmon molemmilla jaloilla, toinen jalka edempänä.

Nuorukaisia ja nuoria naisia esittävät kouros– ja kore-patsaat tehtiin aina samaan juhlalliseen tyyliin: Kouros-nuorukainen seisoo suorana, katse suuntautuneena suoraan eteenpäin. Toinen jalka ottaa pienen askeleen eteen, ja nyrkkiin puristetut kädet painautuvat kylkiä pitkin. Nuorukaisen kasvoilla on ns. arkaainen hymy. Hymy on arvoituksellinen, vaikka se onkin tulkittu muun muassa jumalallisuuden, elämänvoiman ja elämänilon merkiksi. Kouros-veistokset kuvaavat hetkeä, jolloin nuoruus on kukkeimmillaan. Tästä hetkestä saavat elävät nauttia vain hetken, jumalat ikuisesti.

Kourosten feminiinisiä vastineita ovat kore-veistokset, nuoria naisia esittävät teokset.

Kore-veistosten hahmot kuvattiin aina vaatetettuina, kun taas miehet esitettiin alastomina. Tähän on saattanut vaikuttaa urheilukilpailujen ja palvontamenojen välinen yhteys.

Klassinen kausi 480-330 eaa.

Useat klassisen kauden veistokset on valettu pronssiin. Alkuperäisiä veistoksia on säilynyt vähän, mutta roomalaiset tekivät kopioita kreikkalaisista veistoksista sekä marmoriin että pronssiin. Ankaran tyylin veistoksista puuttuvat voimakas liike ja tunteenilmaukset. Tunteiden kuvaaminen oli yhteydessä teatteriin ja ajan näytelmäkirjallisuuteen. Veistosten aiheet pohjautuivat usein mytologiaan.

Kreikkalaiset kuvanveistäjät yhdistivät todellisuusvaikutelmat ja idealismin. Veistoksen tuli olla elävän tuntuinen ja kohteensa visuaalinen vastine. Ihanteellisuuden taustalla oli tarve todellisuuden rajojen ylittämiseen. Esimerkiksi vaatteiden kangas ei todellisuudessa laskeudu siten kuin se veistoksissa esitetään. Draperian (kankaiden poimut) avulla luotiin voimakkaita valo-varjo -vaikutelmia; se oli taiteellinen keino eloisuuden esittämiseen.

Polykleitos loi 300-luvulla alastoman ihmisvartalon ja kontraposton ihannetyypin. Kontraposto on asento, joka perustuu vastaliikkeeseen. Perusasennossa vartalon paino on toisen jalan varassa, lantio ja ylävartalo kallistuvat vastakkaiseen suuntaan, toinen jalka toimii tukena.

Hellenistinen kausi 330-30 eaa.

Hellenistisenä kautena Aleksanteri Suuren luoman maailmanvallan ansiosta Välimeren ja Lähi-Idän maat joutuivat kiinteämpään kosketukseen kreikkalaisen kulttuurin kanssa. Hellenistiseen taiteeseen vaikuttivat myös Aristoteleen ajatukset sekä uudet filosofiat, stoalaisuus ja epikurolaisuus.

Taidekäsitykset muuttuivat ja taide maallistui tietyllä tavalla. Erityisesti Aristoteleen vaikutuksesta veistoksia, rakennuksia ja maalauksia ryhdyttiin tarkastelemaan yksilöllisten taiteilijoiden tuotoksina. Myös taiteen keräily oli suosittua. Ajan taiteelle oli tyypillistä kaksi äärimmäisyyttä: mieltymys pieneen ja hienostuneeseen ja toisaalta suureen ja mahtipontiseen. Kaiken kaikkiaan hellenistisen kauden teoksissa korostuivat elävyys, liike ja tunne.

Hellenistinen keksintö oli hallitsijamuotokuva, jossa henkilön pää pyrittiin tekemään kohteensa näköiseksi, mutta vartalo oli idealisoitu. Jumalia ja urheilijoita yhdistänyt fyysinen täydellisyys kuului nyt hallitsijalle. Taiteen aiheet laajentuivat allegoriaan (teoksella vertauskuvallinen merkitys) ja veistoksissa kuvattiin myös nukkuvia hahmoja.

Rooman keisariaika 30 eaa.-500 jaa.

Roomalaiset alkoivat kerätä kreikkalaista taidetta 200-luvun lopulta eaa. lähtien. Teosten kysyntä oli suurta, sillä kreikkalaisilla veistoksilla koristeltiin koteja, huviloita, hallitsijoiden palatseja ja julkisia tiloja. Entinen uskonnollinen merkitys muuttui keräilyesineiksi ja statussymboleiksi, kun veistoksia ja maalauksia tuotiin Kreikasta roomalaisiin yksityisasuntoihin. Keräilyn myötä muotoutuivat originaalin ja kopion käsitteet. Kopiot olivat vähemmän arvostettuja ja niitä hankkivat ne, joilla ei ollut varaa alkuperäisiin teoksiin.

Kreikkalaisista kauneuskäsityksistä ja realismista irtautumista alkoi esiintyä 200- ja 300-lukujen jaa. veistotaiteessa. Sisäisten ajatusten kuvaaminen syrjäytti ulkoisen näköisyyden tavoittelun. Tähän kehitykseen vaikuttivat mm. uusplatonistinen filosofia ja kristinuskon leviäminen.

Rintakuvat edustavat roomalaista veistotaidetta. Rintakuvalla tarkoitetaan henkilökuvaa, joka käsittää pään, kaulan ja vartalon yläosan. Näköisyyteen pyrkiminen oli rintakuvassa tärkeä tavoite.

Hallitsijan muotokuviin liittyi realismin ohella idealismi. Keisari saatettiin esittää jumalana tai iättömänä sankarina eri rooleissa.

Muusat

Musiikki oli antiikissa musiikin (laulun ja soiton), runon ja tanssin muodostama kokonaisuus. Käsite mousiké (kreikk.) tulee yhdeksästä muusasta, Zeuksen ja Mnemosynen tyttäristä, taiteiden ja tieteiden suojelijoista:

• Kleio (historia; eeppinen runous ja kitharansoitto)
• Euterpe (auloksen soitto ja lyyrinen runous)
• Thaleia (komedia ja idyllirunous)
• Melpomene (tragedia)
• Terpsikhore (kuorolyriikka ja piiritanssi, lyyransoitto)
• Erato (hilpeät lemmenlaulut)
• Polymnia / Polyhymnia (hymnirunous, barbitoksen, lyyransukuisen soittimen soitto)
• Urania/e (tähtitiede)
• Kalliope (eeppinen sankarirunous, kielisoitinten soitto; muusien päällikkö)

Alun perin muusien alaa oli tekstin esittäminen laulaen tai hokemalla säestyksen kera, toissijaisesti myös tanssi. 700-luvulla käsitys oli jo muuttunut: Homeerinen runous esitti muusat runonlaulajan tiedon ja inspiraation ruumiillistumana. Homeroksella tanssija on viihdyttäjä, kun taas runonlaulaja edustaa ylevyyttä. Muusien perillisen, runonlaulajan, tehtävä kehittyi lähes papilliseksi. Muusien esittävän taiteen traditio yhdistyi näin myöhäisantiikin taiteisiin ja tieteisiin.

Säilyneet musiikkilähteet

Musiikki saavutti täydellisyyden n. 400-100 eaa. sekä vokaali- että soitinmusiikissa. Tietomme siitä ovat tosin toisen käden varassa, sillä varsinaisesta musiikinharjoituksesta, musiikin soivasta puolesta, meillä ei ole juurikaan kuvaa.

Käsityksemme antiikin musiikista perustuvat vielä eläviin traditioihin, soitinlöytöihin, maljakkomaalauksiin ja korkokuviin, kirjallisuusesimerkkeihin sekä yli 50 säilyneeseen nuottifragmenttiin. Nuottien vähäisyyden sijaan tunnemme hyvin spekulatiivisen musiikinteorian, moralisoivan eetosopin, asteikkojärjestelmät ja virityksen.

Suurin osa säilyneistä fragmenteista on Kreikan tai Rooman ajan Egyptin papyruksia, minkä lisäksi on löytynyt muutama hautakirjoitus sekä keskiaikainen käsikirjoitus.

Notaatio

Kreikkalainen notaatio perustuu kreikkalaisiin peitettyihin tai kokonaisiin, alassuin tai sivuttain oleviin aakkosiin; teoriassa merkkejä on noin 1620.

Melodian notaatiolle oli kaksi järjestelmää: erilaiset merkit lauletuille ja soitetuille sävelmille. Soitinnotaatiossa oli 15 merkkiä, jotka muodostuivat jostain arkaaisesta aakkostosta. Laulunotaatio koostui 24 joonisen aakkoston merkistä.

Oli myös rytminen notaatio, jota käytettiin silloin, kun poikettiin tavujen normaalikestosta ja kun haluttiin osoittaa soitinosuuksien rytmiset kestot. Muusikkojen notaatio oli yksinkertaista ja alkeellista; vaikea oppinut notaatio oli tarkoitettu musiikkikappaleiden säilyttämiseksi.

Notaatio on yksiäänistä paitsi Papyrys Michigan 2958, jossa esiintyy parafoniaa eli rinnakkainlaulua.

Varhaiset nuottifragmentit

Vanhin säilynyt nuotti on 500-luvun lopulta eaa. maljakkomaalauksesta, jossa esiintyy amatsonien sotaankutsu: trumpettifanfaareja sävelillä c–c–g–c–e.

Euripideelta on säilynyt kaksi tragediafragmenttia. Orestes esitettiin 408 eaa., mutta sen papyrysnuotinnus on n. vuodelta 280 eaa. Säilynyt fragmentti liittyy valitukseen äidinmurhan johdosta ja se käyttää enharmonista tai kromaattista lyydistä tonosta.

Ifigeneia Auliissa -fragmentti on vuodelta 405 eaa. Siinä Auliksen naiset laulavat kreikkalaisten sotureiden tulosta ja mukanaan tuomasta hävityksestä. Katkelma on kirjoitettu instrumentaalis-vokaalisella sekanotaatiolla, se noudattaa harvinaisia tonoksia hyperaiolinen ja -fryyginen ja on hyvä esimerkki säveltäjän kompleksista, emotionaalisesta ja voimallisesta tyylistä. Seuraavassa fragmentin teksti:

Kunpa ei oisi arpani konsanaan eikä lasteni lasten arpa lydiatarten, Frygian korskien vaimojen, kun nämä puuhaten kangaspuissaan kyselevät toisiltaan: ’Ken on tarttuen suortuviin meidät parkuvat raastava pois, sitten, kun kotimaamme kallis tuhkana on.
Ifigenia Auliissa, rivit 783-792. Teoksesta, suom. K. V. L. Jalkanen, 1966. Juva: WSOY	Samat rivit kreikankielisinä. Lähde: Warren D. Anderson 1994, Music and Musicians in Ancient Greek. Ithaca & London: Cornell University Press.

Helleenisen ajan nuottifragmentteja

Kaksi Apollo-hymniä on kaiverrettu 128 eaa. Delfoin ateenalaisen aarrekammion muuriin. Edellisen hymnin on säveltänyt laulaja Athenaios. Se on kaunis, kromaattinen melodia vokaalinotaatiolla. Jälkimmäisen, soitinnotaatiolla kirjoitetun hyminen säveltäjä on kitharisti Limenios. Molempien hymnien nuotinnoksessa on pahoja aukkoja.

Ensimmäisen Delfoi-hymnin yhteydessä on kirjoitus: ”Paiaanin ja hyporkheman jumalan kunniaksi säveltänyt Athénaios”. Sen toisen säkeistön suomennos kuuluu:

Katso Attica, kuuluisa ja suuri kaupunki, joka soturi Tritonuksen rukousten ansiosta asutat kaikilta hyökkäyksiltä suojassa olevaa maaperää. Pyhillä alttareilla Hefaistos nauttii nuorten härkien reisiä; samalla, kun kohden Olymposta kohoavat arabialaiset suitsukkeet, kirkkaan lootuksen kaltainen värisevä-ääninen aulós tuo kuuluville säkeiltään vaihtelevan laulunsa ja kultainen kithára vastaa kauniilla soinnillaan hymneihin.

Edellisiä jo paljon myöhempi Tecmessan valitus (100-luku jaa.) on laulufragmentti kadonneesta tragediasta. Se on kreikkalaisten melodis-runollisen taiteen huippuja.

Keisari Hadrianuksen hovisäveltäjän (117-138 jaa.) Mesomedes Kreetalaisen sävellykset ovat säilyneet 1200- ja 1500-lukujen käsikirjoituksina. Ne sisältävät neljä kitharoidista teosta laululle ja kielisoittimille. Käsikirjoituksissa on kaksi preludia, yksi Muusalle, toinen Kalliopelle ja Apollolle. Laaja Aurinkohymni on hieno teos, jossa tähtikuoro tanssii Olympoksella Jumalan säteilevän lyyran säestämänä. Viimeinen laulu, Hymni Nemesikselle, on omistettu koston jumalalle.

Contrapollinopolis-fragmentit (n. 160 jaa.) esittelevät eloisan kithara-dueton rytmisellä soitinnotaatiolla.

Seikilos-laulu ja Oxyrhynchus-hymni

Kuuluisa Seikilos-laulu on hautakivessä (n. 150 jaa.). Se löytyi 1883, hävisi Smyrnan lähellä 1922 riehuneessa tulipalossa ja löytyi uudestaan 1957. Kiven teksti edustaa epigrammi-runoutta. Siinä on 13 säettä, joista säkeet 1-5 ovat pelkkää tekstiä eli omistuskirjoitus. Säkeiden 6-11 yllä on rytmistä vokaalinotaatiota eli ne muodostavat varsinaisen lauluosuuden, neljän dijambi-mittaa käyttävän säkeen kokonaisuuden.

Lauluteksti kuuluu:

Niin kauan kuin elät, loista sure älä sinä lain elämä kestää tuokion aika vaatii veronsa.

Hoson zes, Phainu, meden holos, sy lypy; pros oligon esto to zen, to telos ho chronos apaitei.

Säkeet 12-13 ovat pääosin tuhoutuneet, mutta kertonevat säilyneen Seikiloksen nimen perusteella hänet epigrammin tekijäksi.

Kristillinen Oxyrhynchus-hymni on kreikkalaisen tradition viimeinen näyte ja ensimmäinen notatoitu kristillinen laulu, jonka notaatio on ”pakanallista”. Se on löydetty Egyptistä. Sen papyrus on kirjoitettu todennäköisesti 200-luvun lopulla.

Anonyymi Bellermann-kirjoitus on kirjoitettu rytmisellä soitinnotaatiolla (400-luku jaa.). Se sisältää seitsemän lyhyttä, mutta virtuoosista kithara-sooloa.

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös