Elliot Carter
Elliot Carter (s. 1908) on yhdysvaltalainen säveltäjä. Nuorelle Carterille tärkeitä musiikillisia vaikuttajia 1920-luvulla olivat mm. Ives, Varèse, Schönberg, Berg, Webern, Stravinsky sekä hänen opettajansa Walter Piston ja Nadja Boulanger. Carterin laaja eurooppalaisen modernismin tuntemus ei rajoittunut pelkästään musiikkiin vaan myös ekspressionistinen maalaustaide ja mm. Proustin ja Joycen kirjallisuus olivat hänen kiinnostuksensa kohteina.
Kerroksellisuus
Carterin musiikille ominaista on kerroksellisuus, useiden tapahtumien samanaikaisuus. Toisin kuin esimerkiksi kaanonin tapaisessa polyfoniassa, jossa keskenään samankaltaiset kerrokset asetetaan polyfonisesti päällekkäin, Carterin pyrkimys on karakteroida musiikkinsa kerrokset keskenään erilaisiksi ja toisistaan riippumattomiksi, ”kuin ihmiset kadulla kulkiessaan”. Karakterointi tapahtuu intervallisisällön, rytmin ja tempon, tekstuurin sekä sointivärien avulla: kullakin kerroksella on omanlaisensa valikoima mainittuja ominaisuuksia.
Joissakin Carterin teoksissa soittajien ryhmittely konserttitilaan tukee kerroksellisuuden ajatusta: esimerkiksi hänen ensimmäisen jousikvartettonsa esittäjät istuvat tavallista etäämpänä, jotta kunkin soittimen itsenäinen rooli korostuisi.
Tekstuurikerrosten muuttumisprosessit ja niiden keskinäinen vuorovaikutus muodostavat Carterin musiikillisen ajattelun ytimen.
Intervallit ja harmonia
Carterin sävelajattelu perustuu säveljoukkojen käsitteeseen. Joukko on järjestetty sävelkokoelma, esimerkiksi (c, cis, e, fis) tai (c, e, g, b), jolla on vain sille ominainen intervallirakenne. Esimerkiksi säveliköt (c, cis, e) ja (f, fis, a) ovat saman joukon eri transpositioita; vaikka niissä on eri sävelet, niillä on sama intervallirakenne.
Intervallit pienestä sekunnista oktaaviin muodostavat yhdentoista ”perusvärin” kokoelman. Keskittämällä kulloistakin intervallivalikoimaa muutamaan, joskus jopa vain yhteen intervalliin, Carter luo soinniltaan karateristisia, toisistaan erottuvia tilanteita.
Carter on omistanut paljon työtä säveljoukkojen ominaisuuksien tutkimiseen. Teoksissaan hän hyödyntää mm. sellaisia tapauksia, joissa koko kromaattinen asteikko voidaan täyttää saman joukon eri transpositioilla: maksimaalinen sävelmäärä rajoitetulla intervallivalikoimalla. Kysymykseen tulevat vain eräät kolmi-, neli- ja kuusisäveliset joukot (3×4, 4×3, 6×2 = 12).
Esim. 1
Säveljoukolla (c, cis, e, fis) on se mielenkiintoinen ominaisuus, että sen sävelistä voidaan muodostaa mikä tahansa intervalli: kyseessä on pienin ns. kaikki-intervallisista joukoista. (Maksimaalinen intervallivalikoima minimaalisella sävelmäärällä)
Esim. 2
Carterin musiikille on tyypillistä yhtaikaa soivien sävelten suhteellisen vähäinen määrä, mistä seuraa hänen musiikilleen ominainen soinnillinen kirkkaus, paikoin jopa karuus.
Rytminkäsittely ja metrinen modulaatio
Itsenäisten tekstuurikerrosten idea merkitsee rytmisessä katsannossa monimutkaista polyrytmiikkaa: kullakin kerroksella on oma pulssinsa (temponsa), joka vain harvoin kohtaa muiden kerrosten pulssin samalla iskulla. Siksi pulssien väliset suhteet ovatkin komplekseja, ei 2:3 tai 3:4, vaan esimerkiksi 20:21 tai 15:8.
Tempo merkitsee eräänlaista pysyvää rytmistä olotilaa, josta voidaan siirtyä toiseen pysyvään olotilaan. Rytmisenä analogiana perinteiselle sävellajinvaihdokselle eli modulaatiolle Carter esittelee metrisen modulaation. Kyse on tempovaihdoksista, joille Carter antaa rakenteellisen merkityksen. Samoin kuin päällekkäiset pulssit, myös perättäisiä, yhden kerroksen sisäisiä pulssimuutoksia Carter kontrolloi huolellisesti lukusuhtein: 5:8, 9:16 jne.
Tekstuurikerrosten itsenäinen rytmiikka merkitsee paitsi eritempoisuutta myös erilaisia rytmikaraktereja. Toisessa jousikvartetossaan (1959) Carter antaa kullekin soittimelle oman rytmisen karakterin tai roolin, jotka ovat tasainen pulssi, kiihtyvä tai hidastuva pulssi, rubato ja vapaa. Soittimet vaihtavat ja jakavat karaktereja teoksen mittaan, ja tuloksena on jännittävä – ja esittäjiltä paljon vaativa! – rytminen viidakko.
Valikoima teoksia
- Pianosonaatti (1946)
- Sonaatti sellolle ja pianolle (1948)
- 2. jousikvartetto (1959)
- Double Concerto (1961)
- Symphony for three Orchestras (1976)
- Night Fantasies (1980) pianolle
- In Sleep, in Thunder (1981) tenorille ja kamariorkesterille
Kuuntele
- 2. jousikvartetto (1959)
- In Sleep, in Thunder (1981), 6. osa: Genesis, tenorille ja kamariorkesterille