Viulumusiikki
1700-luvun alkuun tultaessa Italia oli edelleen kantaatin ja oopperan sekä myös viulupainotteisen soitinkamari- ja orkesterimusiikin johtava maa. Italialaisuudelle muodostivat kuitenkin vahvan haasteen ranskalainen klavesinismi ja orkesteritaide sekä saksalainen urku- ja klaveerimusiikki, sillä Italia ei ollutenää klaverismin valta-aluetta.
Eräs ensimmäisiä Amati-perheen viuluja (1559?) ja Giuseppe Guarneri del Gesùn valmistama “Violino cannone” (1743), joka kuului itse Paganinille.
Mutta Italiasta lähtöisin oleva viulumusiikki oli tärkeä vientituote, ja sen keskeinen asema oli yhteydessä kykyyn siirtää laulullisuus viulismiksi sekä korkeatasoiseen viulunrakennustaiteeseen: cremonalaiset Niccolò Amati (1596–1684), Antonio Stradivari (1644–1737) sekä Giuseppe Guarneri (1698–1744) loivat viuluperheen, joka tietyin muutoksin muodostaa yhä klassisen musiikin perustan.
Antonio Stradivari ja hänen pajansa valmistamat “Spagnolo II (1687–89) ja alttoviulu “MacDonald” (1719).
• viola (da braccio), nykyään alttoviulu, oli lähtökohta muille moderneille viulusoittimille;
• violino eli viulu on diminutiivi sanasta viola (= orvokki) tarkoittaa siten pikku-violaa;
• violoncello eli sello oli violan suurempi muoto eli iso-viola (“möhköviulu”), joskin selloa kutsuttiin aluksi myös nimellä violone, jolloin sitä isompi ja matalampi soitin oli violone grande tai contrabasso (italialaisessa lähteessä 1677);
• violone, nykyisin kontrabasso, on siten jätti-viola eli bassoviulu (“jättiviulu”); näin oli tilanne vasta 1700-luvulla, joskin Monteverdi käytti jo “basso di violaa” 1608; usein 1600-luvulla violone yhdistettiin gamba-soittimiin, siinä oli nauhoja ja kieliä 3–6. J. G. Walterin mukaan (Musikalisches Lexicon; Leipzig, 1732) “Violone, Basse de Violon on suuri bassoviulu (Baß-Geige), joka viritetään joko G. C. F. A. d. g. tai G. C. E. A. d. g. ja joka ulottuu kontra-G:stä d1:een/e1:een.” J. J. Quantz (Versuch einer Einleitung die Flöte traversiere zu spielen; Berlin, 1752) puhuu jo soittimesta “contraviolon” tai “grosse Violon”, jossa ei ole nauhoja ja jonka viritys on kvarteittain E1–A1–D–G.
Stradivarin sello (1682) ja tuntemattoman valmistajan varhainen violone (?).
Sonaattilajit ja -kokoonpanot
Tärkein soitinmusiikin muoto oli canzonasta osien määrän supistumisen, niiden laajentumisen sekä eriytymisen kautta kehittynyt sonaatti 1–4 soittajalle.
Sonata da chiesa
Kirkkosonaatti on luonteeltaan ankarahko, polyfonisesti käsitelty, ja noudattaa usein tempokaavaa hidas–nopea–hidas–nopea. Sen osat ovat “ideaalityypissä”:
1. Grave/Adagio ym., joka on homofoninen tai imitoiva sekä johdantomainen, basso astelee tasaisesti;
2. Allegro, joka on fuugan tapainen;
3. Adagio/Andante, on sarabande-tyyppinen, lyhyehkö osa;
4. Allegro, Presto, on usein tanssirytminen (gigue tai menuetti).
Sonata da camera
Kamarisonaatti on enemmän tanssisarjan kaltainen, homofonis-painotteinen. Se alkaa usein preludilla tai sonatalla (hidas–nopea) ja saa seurakseen vaihtelevan määrän tanssi- ja/tai karakteriosia.
Hybridejä
Käytännössä kirkko- ja kamarisonaatin rajat ovat usein liukuvia: edellisessä on mukana tanssiosia tai tanssin luonteisia osia; jälkimmäisessä tyypissä on polyfoniaa sekä italialaisella esitysmerkinnällä varustettuja osia. Kirkkosonaatissa klaveericontinuona on useimmiten urut, kamarisonaatissa cembalo, mutta myös teorbia ja harppua käytettiin continuosoittimina.
Lisäksi etenkin Saksassa suite eli tanssisarja/kamarisonaatti saattoi sekoittua orkesterisarjaan, jolloin avausosana ollut ouverture/uvertyyri toimi joskus myös kokonaisuuden nimenä, mikä siten voi tarkoittaa yhtye- tai orkesterisarjaa, joskus myös sitä jäljittelevää klaveeriteosta. Partita voi tarkoittaa sekin samaa etenkin saksalaisella alueella.
Alalajeja
Sonaatista on useita alalajeja kokoonpanon ja soitinten roolin perusteella:
1. soolosonaatti ilman continuoa, sonata senza basso continuo, johon tarvitaan vain yksi soittaja;
2. soolosonaatti continuon kera, sonata con b. c., johon tarvitaan 2–3 soittajaa;
3. duosonaatti 2(–3) soittajalle:
a) joko 2 melodiasoitinta tai
b) yksi diskanttisoittaja ja itsenäinen klaveerisoitin;
4. triosonaatti, sonata à 3, on sävelletty kolmelle stemmalle ja siihen tarvitaan useimmiten neljä soittajaa (joskus viisikin), sillä bassoäänestä vastaavat sekä melodia- että sointusoittimet;
5. sonata à 4, 5 …10, 11, 12, jolloin lähestytään orkesterilajia, myöhempää sinfoniaa.
Triosonaatti
Triosonaatti muodostui ehdottomasti tärkeimmäksi lajiksi, sillä se on teksturaalisesti tasapainoisin: se käsittää kaksi tasa-arvoista melodiasoitinta (tavallisimmin kaksi viulua, myös oboe, nokka- ja poikkihuilu mahdollisia), klaveerisoitin (cembalo, urut), joka vastaa välialueen muhevoittamisesta soinnuin, sekä bassosoitin (viola da gamba, sello, fagotti), joka vahvistaa klaveerin bassoa.
Triosonaatti mahdollisti lyyrisen laulavuuden lisäksi polyfonian ja soittimien välisen konsertoivan kilvoittelun. Kantaatti ja kamariduetto olivat paljolti esikuvia soolo- ja triosonaatille. Lisäksi voitiin säveltää sonaatteja/partitoja à 4, sonata à quattro, à 5 jne. aina à 10–12 saakka. T. Merula oli ensimmäinen, jolla esiintyvät käsitteet sonata chiesa e camera (3. kirja; 1637). B. Marini oli ensimmäinen, joka käytännössä teki eron näiden kahden sonaattityypin välillä (op. 22; 1655), sillä hänellä kamarisonaatit sisälsivät tansseja ja kirkkosonaatit olivat kolmiosaisia, tempomerkinnöin varustettuja kokonaisuuksia.