Jesuiitat, taiteet ja Trenton kirkolliskokous
Vastauskonpuhdistus oli laaja henkinen ja kirkkopoliittinen liike, joka tähtäsi Lutherin, Zwinglin ja Calvinin oppien kumoamiseen, uskonnollisen tunteen syventämiseen ja uuteen uskonnolliseen kulttuuriin. Sen aloitti paavi Paavali III (1534–49) heti päästyään virkaan. Hän vahvisti espanjalaisen Ignatius Loyolan (1491–1556) perustaman jesuiittaveljeskunnan (Societas Jesu, 1540) säännöt. Järjestö aloitti maailmanlaajuisen lähetystyön sekä organisoi koululaitoksen. Roomaan perustettiin Collegium Romanum (1551), joka oli ensimmäinen Rooman pappisseminaari. Paavi kutsui koolle Trenton kirkolliskokouksen (1545–63), joka istui useaan otteeseen 18 vuotta ja saikin aikaan joukon uudistuksia kirkon tradition painottamisessa, pappeuden, perisynnin ja ripin määrittelyssä, minkä lisäksi selibaatti ja pukeutuminen vakiinnutettiin sekä simonia (kirkon virkojen myynti) ja anekauppa lakkautettiin. Myös paavin ehdoton auktoriteetti vahvistettiin.
Uudistusliikkeen merkkejä olivat kirjallisuudessa Luigi Tansillon Lagrime di San Pietro -runokokoelma (postuumisti 1582), jonka alun Lassus sävelitti, sekä Torquato Tasson ristiretkieepos Gerusalemme liberata (“Vapautettu Jerusalem”, 1581). Inkvisitio järjestettiin uudelleen Italiassakin, minkä johdosta tähtitieteilijä Giordano Bruno poltettiin Roomassa 1600. Juliaaninen kalenteri väistyi, ja sen tilalle otettiin gregoriaaninen kalenteri (1582). Kaikki taiteet otettiin kirkon palvelukseen, ja Rooman Pietarinkirkon uudelleen rakentaminen jatkui Michelangelon tultua valituksi pääarkkitehdiksi (1546) Bramanten esityön (1506–) pohjalta, vaikkakin vastauskonpuhdistuksen symboli valmistui vasta 1616 Paavali V:n aikana (1605–21).
Trenton kirkolliskokous (1545–63) tähtäsi musiikin suhteen loppuvaiheessa ajoittain jopa polyfonian poistamiseen kirkkomusiikista.mutta suopui lopulta vaatimaan siltä vain ymmärrettävyyttä (1562):
“Kaiken tulee olla niin järjestettyä, että messut, juhlistetaan niitä laulun kera tai ilman, tavoittavat rauhaisesti kuulijoiden korvat ja sydämet samalla kun kaikki esitetään selkeästi ja oikealla nopeudella. Niissä tapauksissa kun messua juhlistetaan laululla ja uruilla, älköön mitään maallista otettako mukaan, vaan yksinomaan hymnejä ja taivaallisia ylistyksiä. Kaiken laulamisen musiikin moodeissa tulee tapahtua niin, ettei se anna tyhjää nautintoa korvalle, vaan siten, että kaikki voivat ymmärtää sanat selvästi, ja siten kuulijoiden sydämet taipuvat halamaan taivaallisia sulosointuja. Kirkosta täytyy karkoittaa kaikki musiikki, joka sisältää, olipa sitten kyse laulamisesta tai urkujen soitosta, hekumaa tai epäpuhtautta.”
Jacobus de Kerle
Kerlen (1531/2–1591), flaamilaissyntyisen säveltäjän musiikki, julkaisu Preces speciales (“Erityisiä rukouksia”, 1562) keskellä kirkolliskokousta teki vaikutuksen kirkonisiin ja sitä tervehdittiin “rakentavana ja ajanmukaisena”, mikä osin mahdollisti polyfonian säilyttämisen osana katolisen kirkon liturgiaa. Kymmenosainen musiikkikokonaisuus perustuu dominikaaniteologi Petrus de Soton 10 kymmeneen rukoukseen Trenton konsiilin puolesta, ja siinä mukaillaan raamatullisia tekstejä.
Musiikillisesti kyse on responsorioista, joissa rukoukset lauletaan neliäänisesti (poikkeuksena kymmenes on viisiääninen) ja vastaukset 2–4-äänisesti, kunnes lopussa on aina ns. pieni doksologia ja koko opuksen lopussa vielä Kyrie eleison. Kerle ei toki kokonaan luopunut imitaatiosta, jota löytyy Rukouksien aluista, mutta seuraavissa versuksissa musiikki on voittopuolisesti homofonista ja jopa -rytmistä. Seuraavassa viimeisen responsorion, Decimum Responsorium: contra eosdem hostes (“Kymmenes responsorio: samoja vihollisia vastaan”), kolmas versus.
Homofoninen responsorio
Miserere plebi tuae, super quam invocatum est nomen tuum;
miserere civitatis sanctificationis tuae;
reple ecclesiam tuam innumerabilis virtutibus tuis,
ut sciant inimici tui, quia tu es Deus solus.
Armahda kansaasi, joka on kutsuttu sinun nimessäsi;
armahda kaupunkiasi, jossa toteutuu pyhittämisesi;
täytä seurakuntasi lukemattomilla hyveilläsi,
jotta vihollisesi tietäisivät, että sinä olet yksin Jymala
Vincenzo Ruffo
Ruffo (n. 1508–158,), Veronan Filharmonisen akatemian musiikin opettaja (1551–72) ja Milanon duomon kapellimestari (1563–), omistautui Trenton jälkeen säveltämään musiikkia kaivatussa hengessä. Julkaistessaan messukokoelman (1570) hän kirjoitti esipuheessa reformaattori Carlo Borromeon edellyttämässä hengessä:
“Kardinaali Borromeo oli pyytänyt minua säveltämään Kaikkein Pyhimmän Trenton I:n kirkolliskokouksen päätösten mukaisesti muutaman messun, joissa vältettäisiin kaikkea maallista ja tyhjänpäiväistä jumalanpalveluksessa. Siispä sävelsin messun tähän tapaan, niin että hurskaat kuulijat ymmärtäisivät selkeästi ja eritellysti tavujen, lauluäänten ja sävelten määrän. Myöhemmin, seuraten tätä esimerkkiä, sävelsin vielä auliimmin ja helpommin muita samankaltaisia messuja.”
Motetti Adoramus te
Näytteenä Ruffon ymmärrettävästä tyylisti motetti Adoramus te (“Palvomme sinua”).
Adoramus te Christe, et benedicimus tibi:
quia per sanctam crucem tuam et passionem tuam,
redemisti mundum. Domine, miserere nobis.
Palvomme sinua Kristus, ja siunaamme sinua:
sillä pyhän ristisi kautta ja kärsimyksesi kautta
lunastit mailman. Herra, armahda meitä.
Katolisen kirkon uusi musiikkidoktriini
Uusi homofoninen tyyli merkitsi tietenkin kirkkomusiikin köyhtymistä, joten säveltäjät jatkoivat sen rinnalla koko ajan aidosti polyfonisten kirkkoteosten laatimista. Vastauskonpuhdistus toi seuraavat säännöt, vaikkakin näitä valvottiin niukahkosti ja poikkeamisia esiintyi runsaasti:
1) tekstin piti kuulua musiikissa;
2) maallisten cantus firmuksien käyttö oli kiellettyä kirkkoteoksissa;
3) urkurit eivät saaneet improvisoida niiden pohjalta;
4) muusikoiden tuli noudattaa kirkonmiehille pakollista selibaatti-sääntöä.
Katolinen kirkko halusi uudistaa (1568, 1580) myös perusmessukirjat liturgian yhtenäistämiseksi ja “barbarismin, hämäryyksien, epäjohdonmukaisuuksien ja tarpeettoman” poistamiseksi rukoushetkien ja messujen sävelmistöistä. Lisäksi requiem-messu standardisoitiin, sekvenssit kiellettiin neljää lukuun ottamatta ja laulut saivat omat määrätyt paikkansa. Aluksi Palestrina ja roomalainen Annibale Zoilo (n. 1537–1592) ryhtyivät asialle uudistaakseen gregoriaanisen ohjelmiston, mutta he työlääntyivät. Urakan veivät loppuun (1611–14) Roomassa vaikuttaneet Felice Anerio (n. 1560–1614) ja Francesco Soriano (1548/9–1621) kokoelmassa Editio medicea (“Tervehdyttävä julkaisu”, 1614).
Motetti Crux fidelis
Seuraavassa Anerion motetti Crux fidelis (“Uskollinen risti”) näytteenä uudesta “tervehdyttävästä” kirkkomusiikkityylistä:
Crux fidelis, inter omnes arbor una nobilis:
nulla silva talem profert, fronde, flore, germine.
Dulce lignum, dulces clavos, dulce pondus sustinet.
Uskollinen risti, kaikkien joukossa jalo puu:
ei mikään metsä ole tuottanut samnlaisia lehviä, kukkia ja versoja.
Suloinen puu, suloiset naukat, suloista piano kannoit.
