Madrigaalin kvantiteetti
Italiassa toimi 1500-luvulla noin 600 madrigaalisäveltäjää, jotka kirjoittivat noin 2900 madrigaalia. Useimmat julkaisivat vähintään kaksi madrigaalikirjaa, ja kirja (libro) tarkoitti kimppua madrigaaleja eli noin 10–20 toisiinsa löyhästi tai kiinteästi liittyvää madrigaalia. Madrigaalit saattoivat liittyä yhteen esimerkiksi käyttämällä saman runoilijan tekstejä ja muodostaa suorastaan madrigaalisarjan, jolla oli enemmän tai vähemmän kehittyvä juoni. Tuotteliaimmilla säveltäjillä on jopa 20–30 kirjaa: Montella 36 kirjaa, Marenziolla 23 kirjaa ja Wertillä 16 kirjaa.
Varhainen renessanssimadrigaali kehittyi noin 1520–1550 Italiassa. Madrigaalin keskuksia olivat Firenze ja Rooma, joissa oli vahva vokaalinen traditio ja joissa motetti sekä chanson olivat suosittuja lajeja.
Tyypillisiä piirteitä ovat neliäänisyys ja homofoniset tekstuurit, minkä lisäksi musiikissa on selvät taiterajat. Eroa suhteessa frottolaan merkitsivät kaikkien äänten laulaminen ja vokaalinen luonne sekä äänten painaminen erillisinä stemmakirjoina.
Nämä ehdot täyttyvät ensimmäisessä merkittävässä kokoelmassa Musica di messer Bernardo Pisano sopra le canzone del Petrarcha (1520), jota jäljittelivät seuraavaksi Verdelot, Festa ja Arcadelt. Heistä Festa oli syntyperäinen italialainen ja muut olivat italialisoituneita flaameja. Toinen merkittävä varhaisjulkaisu on Libro primo de la croce (“Ristin ensimmäinen kirja”, 1520-luku).
1530–40–luvuilla alettiin madrigaaleja julkaista Venetsiassa entistä enemmän aiempien lähinnä käsikirjoituksina hoveissa kiertäneiden sävellysten asemasta, sillä hovien ulkopuolella rikkaan porvariston ja akatemioiden tilaisuuksissa tarvittiin korkeakulttuurista viihdytystä.
Philippe Verdelot
Verdelot (1470/80–ennen 1552) oli vuodesta 1521 alkaen Firenzessä, ja hänen madrigaalejaan oli kierrossa jo 1520-luvulla, vaikka niitä painettiin vasta 1530-luvulla. Verdelot’n kahdesta ensimmäisestä kirjasta otettiin 1530–60-luvuilla peräti 14 painosta.
Merkittävimpiä niistä ovat Italia mia (“Italiani”, Petrarca), joka on poikkeuksellisesti viisiääninen madrigaali ja sävelletty ilmeisesti Rooman hävityksen 1527 inspiroima. Madonna il tuo bel viso -madrigaalissa (“Naiseni, kauniit kasvosi”) esiintyy myös kontrapunktia, joten Verdelot on sidoksissa paljossa motettiin. Madrigaalissa Quanto sia liet’il giorno (Macchiavelli) on vain aloitusimitaatiot, muuten soinnullinen tyyli vallitsee.
Quanto sia liet’il giorno nel qual le cose antiche
Son hor da voi dimostr’ e celebrate:
Si vede perch’intorno tutte le genti antiche
Si son’ in questa parte radunate :
Noi che la nostr’etate nei bochi e nelle selve consumate
Venut’anchor chi siamo io nympha e noi pastori
Et giam cantando insieme i nostri amori.
Kuinka päivä onkaan iloinen, kun vanhat/antiikin asiat
ovat nyt teidän luonanne näytettyinä ja juhlittavina:
voi nähdä kaikkialta ystävällisten ihmisten
kokoontuneina tähän paikkaan:
me, jotka olemme kuluttaneet ikämme puiden ja metsien keskellä,
olemme vielä tulleet yhteen, minä nymfinä ja me paimenina
ja laulamme yhdessä rakkauksistamme.
Constanzo Festa
Festan (1490–1545) madrigaalien yhteydet chansoniin ovat ilmeiset, sillä Festa oleskeli Ranskan hovissa (1514–15) ennen liittymistään paavin kuoroon (1517). Hän sävelsi Cosimo de’Medicin häihin (1539) madrigaalit Come lieta si mostra (“Kuinka onnellisena näyttäytyykään”) ja Più che mai vaga (“Kauniimpi kuin koskaan”), jotka molemmat edustavat soinnullista tyyliä.
Ingiustissimo amor (“Mitä epäoikeudenmukaisin rakkaus”, Ariosto) on kolmiääninen madrigaali, joka oli äärettömän suosittu 1540-luvulta eteenpäin. Quando ritrovo la mia pastorella on söpön luonnonläheinen laulu:
Quando ritrovo la mia pastorella
Al prato con le pecor’ in pastura,
Io mi gli accost’ e presto la saluto.
La mi risponde “Tu sia el benvenuto”
Et poi gli dic’ in quella, “O gentil pastorella,
Non men crudel che bella, Sei del mio ben ribella;
Deh non esser ver me cotanto dura”.
Cosi rispond’ anch’ella,
“Disposta son a quel tuo cor desia,
Ma se non hai denari, va alla tu via.
Kun löydän taas paimenettareni
niityltä einehtivien lampaiden kanssa
menen hänen luokseen ja heti tervehdin häntä.
Hän vastaa minulle “Olet tervetullut”,
ja sitten kerron hänelle, “Oi soma paimenetar,
ei vähemmän julma kuin kaunis, kapinoit minua vastaan;
voi älä ole niin kova minua kohtaan.”
Näin hän sitten vastaa,
“Olen halukas siihen mitä sydämesi halajaa,
mutta jollei sinulla ole rahaa, painu tiehesi.”
Jacques/Jacop Arcadelt
Arcadeltin (n. 1505–n. 1568) madrigaaleissa on tavallista viimeisen säkeen toisto. Chansonin vaikutusta ilmentävät daktyylirytmit sekä säveltoistot. Kun I madrigaalikirja ilmestyi 1539, etenkin sen kauniisti harmonisoitu madrigaali Il bianco e dolce cigno (“Suloinen, valkea joutsen”) sai kulttimaineen. I kirja painettiin yli 100 vuoden aikana 33 kertaa; alla ensipainoksen kansilehti ja avausmadrigaalin cantuksen stemma.
Il bianco e dolce cigno
cantando more, ed io
piangendo giung’ al fin del viver mio.
Stran’ e diversa sorte,
ch’ei more sconsolato
ed io moro beato.
Morte che nel morire
m’empie di gioia tutto e di desire.
Se nel morir, altro dolor non sento,
di mille mort’ il di sarei contento.
Valkoinen ja suloinen joutsen
laulaen kuolee, ja minä
itkien saavun elämäni päätökseen.
Outo ja erilainen kohtalo,
kun hän kuolee lohduttomana
ja minä kuolen autuaana.
Kuolema joka kuollessa
täyttää minut suurella ilolla ja halulla.
Jos kuollessa en tunne muuta tuskaa,
kuolisin tuhannesti päivittäin onnellisena.
Teos on varhaisten madrigalismien kultakaivos. Niitä ovat
• valkoisuutta ja suloisuutta kuvaa alun kirkas, vain kolmiääninen tekstuuri
• sanalla “cigno” (joutsen) tenori 1 kaareutuu joutsenen kaulan tavoin
• sanalla “m(u)ore” (kuolee) on tenoriäänten välillä pidätys 7–6
• sanalla “piangendo” (itkien) musiikki ajautuu ulos f-moodista es-sävelen kera
• tekstillä “giung al fin del vive mio” (saavun elämäni päätökseen), joka toistuu, esiintyy kadenssi ja jälkimmäisellä kerralla se on pysäyttävä, kun altto ja tenori 2 tekevät vastaliike-lopetuksen ja basso hyppää kvintiltä f-finalikseen
• sanalla “diversa” (erilainen) teoksen ensimmäinen melisma
• sanalla “beato” (autuas/ana) runsas melisa ja pidätykset kadenssissa ja päätös d:lle
• sanalla “nel morire” (kuollessa) terssihyppy alaspäin, joka on aina dramaattinen ele; ks. alla madrigaalin Ahimè dov’è’l bel viso (“Oivoi missä ovat kauniit kasvot”) alku, jossa toistuvalla “ahimè”-sanalla on niinikään huokaavat terssihypyt
• tekstillä “di mille mort’ il di” (tuhannesti päivittäin) teoksen ainoat imitaatiot, ja aihetta toistetaan 12 kertaa, kun vielä lopun kaksoissäe toistetaan
• sanalla “contento” (onnellinen/tyytyväinen) pitkä lopetussävel ylimmässä äänessä ja “IV-teho”
