C.P. Lenning musiikinjohtajaksi
Vasta 1700-luvun puolivälin tienoilla musiikkielämä Turun akatemiassa alkoi kehittyä, kun tuomiokirkon urkuri Carl Petter Lenning (n. 1711-88) vuonna 1747 nimitettiin myös akatemian musiikinjohtajaksi. Käytännössä Lenning sai näin yksinoikeuden musiikin esittämiseen koko kaupungissa, sillä hänen aikaisemmat privilegionsa kattoivat paitsi tuomiokirkon musiikin myös koulun ja kaupungin porvarien yksityistilaisuuksien juhlamusiikin.
Ensi töikseen Lenning perusti Akateemisen kapellin, kuten kuningas Fredrik I nimityskirjan antaessaan oli edellyttänyt. Kapelliin on alkuaikoina arveltu kuuluneen viitisentoista soittajaa, sillä vuonna 1749 Lenning esitti konsistorille stipendin myöntämistä 12 ylioppilaalle, ja yleensä stipendejä esitettiin vain musiikissa erityisesti ansioituneille. Sitä paitsi kapelliin kuului ylioppilaiden ohella myös akatemian ja katedraalikoulun opettajia, kuten esim. laulunopettaja Johann Lindell, joka soitti huilua. Kapellin kokoonpano lienee vuosittain vaihdellut, mutta sen rungon muodostivat epäilemättä jousisoittimet, patarummut ja continuo-soittimena käytetty cembalo. Kun tarvittiin puhaltimia, käännyttiin sotilassoittajien puoleen.
Säveltäjänä Lenning muistetaan surumusiikistaan kuningatar Ulrika Eleonooran (1688–1741) muistoksi Turun akatemkassa 9. huhtikuuta 1742 ja kantaatistaan Turun akatemian vuoden 1748 promootioon.
Turun akatemia ennen vuoden 1827 tulipaloa. Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmat.
J.H. Romanin nuottilahjoitus
Vuonna 1749 entinen hovikapellimestari Johan Helmich Roman lahjoitti Turun akatemialle ”huomattavan kokoelman yhtä kauniita kuin harvinaisiakin nuotteja”. Lahjoitus on tulkittu osoitukseksi Romanin halusta muistaa esivanhempiensa kotimaata mutta myös tunnustukseksi Lenningin toiminnalle. Todennäköisesti hän halusi paitsi tukea akateemisen kapellin alkuvaiheita toimittamalla sen käyttöön sopivaa soitettavaa myös tehdä omaa tuotantoaan tunnetuksi valtakunnan Itämaan sivistyneistön keskuudessa.
Konsistori antoi Lenningille tehtäväksi kirjoittaa lahjoitukseen sisältyvien partituurien orkesteriäänet. Sen jälkeen aineisto toimitettiin sidottavaksi. Turkulainen kirjansitoja Anna Maria Trapp laskutti konsistoria vuosina 1751-52 kaikkiaan 17 velskasiteeseen sidotusta nuottikirjasta, joiden joukossa oli kaksi ohuempaa foliokokoista ja kaksi suurta regaalikvarttokokoista. Sen jälkeen kokoelmaa säilytettiin ”maalaamattomassa kaapissa” akatemian kirjastossa, kunnes se tuhoutui Turun palossa 1827. Nuotteja lienee myös ainakin alkuaikoina käytetty, sillä Lenningillä oli niitä lainassa, ja lainoja jouduttiin jonkun kerran karhuamaan takaisin. Ilmeisesti Lenning teki osasta aineistoa myös käyttökopioita. Einari Marvia (1959) arvelee kuitenkin, että nuotit lojuivat suurimman osan aikaa käyttämättöminä akatemian kirjastossa ja ettei niistä sen tähden lopultakaan ollut mitään erityistä hyötyä Turun musiikkielämälle.
Carl Petter Lenning oli ennen Turkuun tuloaan toiminut hovikapellin muusikkona Tukholmassa ja tuomiokirkon urkurina Strängnäsissä. Hänellä siis oli monipuolinen kokemus ja häntä voitiin hyvällä syyllä pitää pätevänä Turun musiikkielämän keskeiselle paikalle. Aluksi hän nauttikin suurta arvostusta kirkon ja akatemian piirissä. Antamalla yksityisopetusta hallitsemissaan soittimissa, joihin kuuluivat ainakin viulu ja kosketinsoittimet, hän edisti musiikillisten taitojen kehittymistä akateemisen nuorison keskuudessa. Vuosien ja vuosikymmenten kuluessa – Lenning toimi Turussa lähes 40 vuotta – tyytymättömyys hänen tapaansa johtaa musiikkia kuitenkin lisääntyi ja johti ajoittain ristiriitojen kärjistymiseen ja avoimiin konflikteihin.
Musiikin olemuksen pohdintaa
Akatemiassa harjoitettiin edelleen myös musiikin olemuksen pohdintaa, joskin harvakseltaan. Samuel Prytzin väitöskirjan (Rhetor musicus, seu specimen academicum, de vi & usu musices in rhetorica, 1703) jälkeen kului 60 vuotta Johannes Mechelinin musiikin moraalista vaikutusta käsittelevään väitöskirjaan De usu musices morali (1763). Kustavilaisella ajalla väitöskirjoja tuli kaksi kappaletta, Johannes Nicol. Snellmanin De arcto musices cum ingenio humano nexu, ejusque ad hoc excolendum momento (Musiikin läheinen yhteys ihmisluontoon ja merkitys sen kehittämisessä, 1791) ja Gustavus Nicolaus Molin musiikin alkuperää käsittelevä De primis originibus artis musicae (1800).
Kiintoisin näistä on Johannes Nicol. Snellmanin Porthanille laatima tutkielma. Vaikka se perustuukin suureksi osaksi Johann George Sulzerin teokseen Allgemeine Theorie der schönen Künste (1771–74), jonka vaikutus levisi laajalle oppineeseen maailmaan saksaa puhuvassa Euroopassa, sen ajatukset luovat taustaa juuri näihin aikoihin Turussa kukoistustaan elävälle käytännön musiikinharjoitukselle. Snellmanin mukaan musiikki liittyi kaikista taiteista läheisimmin ihmisluontoon, ja sen tähden on ymmärrettävää, että
muinoin ei ole ollut ainoatakaan niin sivistymätöntä ja karkeata kansaa, että siltä olisivat täysin puuttuneet laulu, musiikki ja jonkinlainen musiikin harrastus.
Kirjallisuutta
Lappalainen, Seija 1986. Musiikkitiedettä ennen musiikkitiedettä. Johdannoksi Johannes Nicol. Snellmanin väitöskirjaan. Musiikki 16:1, 9-13.
Marvia, Einari 1959. Romanin nuottilahjoitus Turun Akatemialle. Suomen Musiikin Vuosikirja. Helsinki: Suomen Säveltaiteilijain Liitto ja Suomen Musiikkitieteellinen Seura, 27-40.
Sarjala, Jukka 2001. Music, Morals, and the Body. An Academic Issue in Turku 1653-1808 (Studia Historica 65). Helsinki: SKS.
Snellman, Johannes Nicol. 1986 [1791]. Musiikin läheinen yhteys ihmisluontoon ja merkitys sen kehittämisessä. Musiikki 16:1, 15-25.