Saint-Saëns
11.1.2023 (Päivitetty 30.5.2023) / Murtomäki, Veijo

Simson ja Delila

Samson et Dalila (1868-77; Weimar, 1877), opéra, on lajiltaan vaikeasti määrittyvä teos, sillä sen herätteenantajana toimi Mendelssohnin oratorio Elias, ja se on enemmän velkaa englantilaiselle ja saksalaiselle perinnölle kuin ranskalaiselle oopperalle. Raamatullista aihetta karsastettiin Ranskassa näyttämöllä, joten Simsonin ja Delilan ensiesitys oli Weimarissa. Ranskassa ooppera nähtiin vasta 1890, Opérassa 1892, jolloin se havaittiin laadukkaaksi ja siitä tuli menestysteos. Simson ja Delila on Meyerbeerin suuren viisinäytöksisen oopperan onnistunut kolminäytöksinen supistelma, grand opéran ja 1800-luvun lopun Wagner-vaikutteisen suuntauksen ja Massenet’n oopperatuotannon välinen siltateos.

Oopperan spektaakkelimaisuus ja baletit ovat tällä kertaa motivoitu osa sisältöä, sillä ne liittyvät alussa valittavien mutta Simsonin (tenori) avulla uuteen voimantuntoon nousevien israelilaisten ja pakanallisten, sortavien filistealaisten luonnehdintaan ja näiden välisen vastakkaisuuden kuvaamiseen. Israelilaisten kuoro laulaa avausnäytöksen toisessa kohtauksessa harmonisesti askeettisen, koraalin ja marssin voittoa kuuluttavan yhdistelmän “Israël! romps ta châine !” (Israel, katkaisen kahleesi!). Filistealaisilla taas on kolmannen näytöksen toisessa kohtauksessa repäisevän itämainen tanssibakkanaali, jonka keskellä tosin ilmaantuu raukea, synkopoitu ja huokaileva aihe. Bakkanaalia edeltää filistealaisten tyttöjen lempeä kuoro. Saint-Saëns siis tunsi sympatiaa “pakanoita” kohtaan. He edustivat itse asiassa suurempaa sivistystä historian tuossa vaiheessa kuin israelilaiset ja olivat “eurooppalaisempia” kuin egyptiläiset, kuten Eero Tarasti huomauttaa hienossa esseessään (Tarasti 1993, s. 53).

Myöhäisoopperat

Saint-Saënsin myöhemmät oopperat osin jatkavat vanhan opéran linjoilla – Henry VIII (1882 ja Ascanio (1888) – ja kaksi niistä on suorastaan vakavoitunut tragédie lyriquen edustajiksi: Les barbares (1901) ja Déjanire (1910). Vain yksi oopperoista on opéra comiquen edustaja: Phryné (1893). Peräti kuusi oopperaa viittaa uuden lajityypistön suuntaan: drame lyrique -otsakkeisia ovat Le timbre d’argent (Hopeakello/Hopean sointi, 1865/75-77), italialaisen oopperan parodia Gabriella di Vergy (1883), joka on drama lirico, Proserpine (1887), Frédégonde (1895) ja L’âncetre (Kantaisä, 1905), kun taas Hélène (1903) on poème lyrique. Oooppera ja t voi jakaa kahteen pääryhmään, historiallisiin ja antiikin aiheisiin: edellisiä ovat Etienna Marcel, Henri VIII, Proserpine, Ascanio, Les Barbares ja Frédégonde; jälkimmäisiä edustavat Phryné, Hélène, Déjanire sekä näyttämöteokset Antigone ja Parysatis.

Le timbre d’argent

Hopeakello/Hopean sointi, drame lyrique en quatre actes (1864; Théâtre national lyrique, 1877) Jules Barbierin ja Michel Carrén librettoon valmistui ensin puhuttujen dialogien kera, ja vasta 1905 (Monte Carlo) ja 1914 (Brysselin La Monnaie) se palasi uudestaan ja kokonaan laulettuna. Teos valmistui wagneriaanisen kuumeen ilmapiirissä, mikä kuuluu oopperan innovatiivisuutena. Se tapahtuu miltei yksinomaan painajaisessa ja finaali ennakoi elokuvallisuutta. Oopperaa pidettiin säveltäjän sanoin ”vallankumouksellisena ja tuhlailevan edistyksellisenä teoksena” (1914). Oopperasta iso osa on orkesterin esittämää musiikkia, sillä eräs keskeinen roolihenkilö on tanssijatar Fiammetta, jolle on kirjoitettu pantomiimejä. Tekstin käsittely on tavullista prosodiaa.

Oopperan hieman makaaberista juonesta huolimatta alkusoitto paljastaa, että kyseessä ei ole vakava tai traaginen teos, vaan sitä leimaa yhtä lailla viihdyttävä ja kupliva ote. Ylipäätään teoksessa on paljon laatukuvamaista sekä pittoreskeja ja tanssillisia numeroita, jotka keventävät tunnelmaa semiserian suuntaan.

Oopperassa köyhtynyt maalari Conrad valittaa jouluaattona surkeaa tilannettaan ystävälleen Bénédictille, tohtori Spiridionille ja lemmitylleen Hélènelle. Fiammetta-tanssijattareen ihastuneena Conrad maalaa tämän lumoojatar Kirken asussa. Conrad pyörtyy ja unessa tohtori muuntuneena markiisiksi antaa Conradille hopeakellon, jota soittaessaan hän saa rikkauksia, mutta jonkun ystävän tai rakkaan kuoleman kustannuksella. Spiridon antaa seuraavassa pienen hopeakellon Conradille: ”Lyö sitten pelotta tätä sointuisaa metallia,/lyö ilman kammoa./Jotta se soisi sinulle tuhlaillen kaikkea mitä ihmiset haluavat,/tämä kello on sinulle.” Oopperassa hopeakellon helähdyksen ensimmäinen uhri on Hélènen isä.

Conrad ja Spiridion tavoittevat Fiammettaa, joka tanssii ensin Wienin Kuninkaallisessa teatterissa; Fiammettan läpi näytöksen jatkuvan aika ajoin tosin muun toiminnan keskeyttämän tanssin luonnehdinta käynnistyy heti II näytöksen alussa:

Juhlien aikana Fiammetta tanssii ”Mehiläistanssin” (Pas de l’Abeille)

ja Spiridon hurmaa neidon ”Napolilaislaulullaan” (Chanson napolitaine).

Kun Conrad häviää kosiskelun Spiridionille, hän pyyhkäisee tyhjäksi Firenzen palatsiksi muuttuneen uuden tapahtumapaikan juhlapöydän, koska ei uskalla soittaa nyt kelloa.

III näytöksen avaa Kerjäläisten kuoro, jossa Hélène ja Rosa-sisar esiintyvät hyväntekijöinä. Hélènin Rosa-sisaren häitä Bénédictin kanssa valmistellaan, jolloin Rosa ja Bénédict laulavat kuoron kera dueton ”Perhonen ja tähti” (Le papillon et l’etoile). muut houkuttelevat Conradin kaivamaan esille hautaamansa kellon. Spiridion ja muut ovat pukeutuneet säkkipilliä ja tamburiinia soittaviksi mustalaisiksi, jotka kutsuvat kaikki häätanssiin, joka on ”Mustalaistanssi” (Danse bohemienne): ”Nopeampi kuin lintu,/taipuisampi kuin ruoko”.

Conrad on kaivanut kellon esiin ja, kun hän soittaa sitä, Bénédict kuolee.

IV näytöksen alussa Conrad on heittänyt kellon järveen, mutta hän vastustaa seireeneiden houkutuksia. Spiridon järjestää paikalle tanssiesityksen, ja Circé eli Kirke-Fiammetta tanssii loistokkaasti. Spiridon laulaa kellosta kolmesäkeistöisen balladin, jolle enigmaattista sävyä luovat viuhuvat kromaattiset kulut: ”Hiekalla loistaa, kimaltaa ja säkenöi”

kolmannessa säkeistössä loppuratkaisuksi kuullaan, kuinka satunnainen kulkija katsoessaan veden syvyyksiin pystyy laskemaan siellä viruvien kuolleiden määrää.

Conrad kutsuu Hélèneä. Bénédictin haamu tarjoaa  kellon Conradille, joka murskaa sen: ”Kohtalokas kello,/hopean ja pahan demoni,/nyt et enää houkuttele ketään”.

Conrad herää unestaan työhuoneessaan ja kosii Hélèneä, joka suostuu vaatimattomaan ja työteliääseen elämään taiteilijan rinnalla. Lopussa kuullaan rukous Neitsyt Marialle ja joulutunnelma valtaa kaikki. Ooppera loppuu puhtaan diatonisesti kaiken koetun jälkeen.

Proserpine

Kyseessä on, drame lyrique en quarte actes (1887, Opéra-Comique) Louis Gallet’n librettoon A. Vacquerin mukaan. Ooppera sijoittuu 1500-luvun Italiaan, jossa säveltäjän mukaan ”kaksi nuorukaista leikkii naisten sydämen kustannuksella, mikä ajaa neidon kuolemaan”. Oopperaa esitettiin vain 10 kertaa, sillä kritiikki teilasi sen pitkästyttävänä ja sieluttomana. Lisäksi Ranskaan rantautunut Wagner-aalto hankaloitti oopperan vastaanottoa.

Oopperassa kurtisaani Proserpine pitää palatsissaan juhlat, johon saapuu hänen entisiä ja tulevia rakastajiaan. Hän rakastaa Sabatinoa, jota ei näy joukossa. Hetken päästä Sabatino saapuu kera ystävänsä Renzon ja tämän Angiolina-sisaren, jonka Sabatino aikoo naida, tosin sitä ennen hänen on luovuttava intohimostaan Proserpineaa kohtaan. Proserpinen kahtiajakoista luonnetta ilmentää ensin hänen oikullisuuttaan kuvaava musiikki: ”Tosiasiassa, herrat, te rasitatte minua!/pyydän teitä, antakaa minun edes hengittää; palvokaa minua, jos haluatte,/mutta jättäkää välillemme hieman etäisyyttä.”

Proserpine kaipaa myös todellista rakkautta: ”Tosi rakkautta, puhtaasta lähteestä/olisin halunnut juoda/ettekö haluta tarjota/polttaville huulilleni?”

Sabatino kysyy kuitenkin Proserpinelta, josko pääsisi tämän rakastajaksi, jolloin Proserpine muistuttaa miekkosta kurtisaaniudestaan. Sabatino yrittää pehmittää neitoa ja kertoo olevansa rikas, mutta Proserpine heitättää miehen ulos talostaan ja unelmoi antautumista köyhälle miehelle. Näin onkin käyvinään, tosin humoristisesti, sillä hänen korujaan ryöstämässä ollut kelmi Squarocca kelpaa Proserpinalle vakoojaksi Sabatinoa vastaan.

Toisen näytöksen alussa Angiolina on teljetty Torinossa luostariin, jossa nunnat laulavat Ave Mariaa ja Angiolina pohtii tulevaisuuttaan.

Renzo tulee tapaamaan sisartaan ja kertoo hänelle, miten paljon Sabatino rakastaa tätä. Sabatino laulaa aarian Angiolinalle ja päätää sen toiveikkaan aneleviin säkeisiin: ”Minulle koko maailma lepää kädessänne.”

Kihlajaisseremonian keskeyttää pyhiinvaeltajien, nunnien, majatalon asukkien, noviisien, palvelijoiden ja kerjäläisten kulkue, ja mukana tulee valeasuinen Squarocca, joka huomaa Angiolinan kauneuden ja aikoo herättää neidon avulla Proserpinen mustasukkaisuuden.

Kolmannessa näytöksessä Proserpina odottaa mustalaisnaiseksi pukeutuneena vuorilla ja tanssii muiden mukana tarantellaa.

Proserpine raivostuu kuullessaan Squaroccan kuvauksen luostarin tapahtumista ja Angiolinan enkelimäisestä kauneudesta. Kun Renzo ja Angiolina osuvat paikalle, Proserpine povaa neidolle hirvittävää kohtaloa, jollei tämä pura kihlaustaan Sabatinon kanssa.

Kuvassa Sarah Bernhard kostavana Proserpinena (Gallica.fi: https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b53117621r?rk=21459;2)

IV näytöksessä Proserpine tunnustaa rakkautensa Sabatinolle, mutta tämä on horjumaton rakkaudessaan Angiolinaa kohtaan. Proserpine yrittää surmata kilpailijattarensa tikarilla, minkä Sabatino estää, jolloin Proserpine työntää tikarin omaan rintaansa ja antaa rakastavaisille siunauksensa. Tässä Proserpinen onneton loppua: ”En voi estää häitäsi, voi/Mutta ainakaan en tule näkemään sitä!”

Aikalaisten tyly tuomio oopperalle tiivistyi säveltäjän nimellä leikittelevään mottoon: ”Cinq sens, mais pas d’âme.” (Viisi aistia, mutta ei sielua.”

Ascanio

(https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b70000620.r=saint-saëns%20ascanio?rk=64378;0#)

Ascanio, opéra en cinq actes (1888, Opéra 1890) Gallet’n librettoon Paul Meuricen Benvenuto Cellinin -näytelmän pohjalta. Oopperan nimi vaihtui Ascanioksi, ettei teos olisi sekoittunut Berliozin Benvenuto Celliniin. Saint-Saënsin oopperasta puuttuu Meuricen näytelmää seuraten kohtaus, jossa Cellinin valaminen kohtaa ongelman metallin puuttuessa. III näytös sijoittuu Frans I:n aikana Fontainebleun linnan juhliin.

Ooppera tapahtuu Pariisissa 1539, kun Cellini oleskeelee Frans I:n hovissa. Cellini on tullut oppipoikansa Ascanion kanssa Italiasta. Kuninkaan rakastajatar Herttuatar d’Etampes on iskenyt silmänsä Ascanioon. Kuningas lupaa Cellinin käyttöön Neslen suuren kartanon, jonka omistaa d’Estourville, mikä johtaa ilmiriitaan. Cellini ja Ascanio rakastuvat Pariisin pormestari Robert d’Estourvillen Colombe-tyttäreen, vaikkakin Cellini luopuu lopultaa Ascanion hyväksi Colombesta. Tilanne herättää Celliniin rakastuneessa Scozzonessa, Herttuattaren sisarpuolessa, mustasukkaisuutta Colomben vuoksi. Cellini tekee kaikkensa estääkseen Colomben ja kreivi d’Orbecin avioliiton, jonka Herttuatar on kostoksi järjestänyt, sillä Cellini onnistui suututtamaan Herttuattaren estäessään tätä ottamasta Ascaniota rakastajakseen, sillä nainen on tuhonnut monia aiempia rakastajiaan. Huomatessaan mustasukkaisten naisten, Herttuattaren ja Scozzonen, luoman asetelman saattavan Colomben vaaraan, hän piilottaa tytön lähiluostaria varten laatimaansa relikvaarioon eli pyhäinjäännöskaappiin/kirstuun ja aikoo toimittaa neidon turvaan. Kreivitär keksii Cellinin juonen, siirrättää relikvaarion omille kartanoonsa ja aikoo tukehduttaa neidon kaappiin. Kuitenkin Scozzone on salaa ottanut Colomben paikan. Cellini pyytää kuninkaalta lupaa Ascanion ja Colomben häihin palkinnoksi luomastaan viimeisimmästä mestariteoksesta, valtavasta Jupiterin patsaasta. Kuningas suostuu, mutta iloa varjostaa tieto Scozzonen tukehtumisesta relikvaarioon Colomben asemasta.

Oopperassa Ascanion musiikillinen muotokuva on hellyttävä ja maalaa hänet rakastettavana nuorukaisena: ”Niin kaukana ja niin ylhäällä avaruudessa,/taivaallinen näkyni vaeltaa,/johtaen harhaan epätoivoisia katseitani!”

Cellinin ja pormestarin riidan aikana D’Estourvillen raivo itsevarmasti käyttäytyvää Celliniä kohtaan purkautuu seuraavassa musiikissa: ”Hui! miten hupaisaa röyhkeyttä!/luovuttaisinko linnani/tälle kirotulle juntille!”

Cellinin omapäinen luonne ilmenee siinäkin, kun hän keisarin kutsun sijaan pitää kuninkaan miellyttämistä tärkeämpänä, vaikka tämä oli hetki sitten pyytänyt Celliniä poistumaan Ranskasta tämän loukattua Herttuatarta Ascaniota puolustaessaan. ”Keisari Kaarle V,/ joka saapui tänä aamuna, kutsuu jo minua./Mutta minä kuulun kuninkaalle; odottakoon Keiaari!”

Toisaalta Cellini rakastuu välittömästi haaveellisesti nähdessään Colomben: ”Oi suloinen Hebe,/ puhtaus, nuoruus,/ ihanteellinen rakastajatar,/vie sieluni taivaisiin.”

II näytöksen alussa Celliniä rakastava Scozzone laulaa 1500-luvulta peräisin olevan firenzeläislaulun: ”Fiorintenelle! Oi, kuka kutsuu minua?/Kuka on minua tuolla vahtimassa?/Kuka on minua tuolla vahtimassa?”

III näytöksen alussa Fontainebleaun juhlissa ovat läsnä kuningas Frans I, hänen veljensä keisari Kaarle V, Herttuatar sekä koko muukin väki. Kruunupäät kiistelevät Cellinin omistamisesta, mutta hän lupaa valaa kolmessa päivässä Jupiterin kuninkaalle. Näytöksen kruunaa ranskalaisen barokkioopperan mukaisesti 12 tanssista koostuva divertissiment, jossa esiintyvät antiikin kuuluisat taruhenkilöt: Venus, Juno ja Pallas, Bacchus ja bakkantit, Foibos-Apollo ja 9 muusaa, Cupido ja Psykhe, Diana ja nymfit, najadit ja dryadit.

IV näytöksessä relikvaariota siirretään. (https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b8436632s.r=saint-saëns%20ascanio?rk=257512;0#)

V näytöksessä Louvressa olevassa rukoushuoneessa paljastetaan sinne tuotu relikvaario. Sillä hetkellä kun Herttuatar avaa kaapin, väki alkaa laulaa Cellinin Jupiter-veistoksen kunniaksi: ”Katoamattomassa loistossaan,/ihmisten keskuuteen hän laskeutuu/ylimmäinen jumala, voittoisa jumala!” Cellini pyytää nyt Colomben kättä Ascaniolle ja kuningas suostuu pyyntöön. Herttuatar on riemuissaan, koska hän olettaa Colomben menehtyneen. Kun Colomben sijaan kuolleena onkin Scozzone, Herttuatar joutuu hulluuden partaalle ja Cellini jättää katkerat jäähyväiset ilon ja valon tuojalleen.

V näytös Jupiter-patsaan paljastamisen jälkeen, vasemmalla näkyy aukaistu relikvaario. (https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b84366336.r=saint-saëns%20ascanio?rk=171674;4#)

Phryné

Teos on lajiltaan opera comique en deux actes (1893, Opéra comique) L. A. de Lassuksen librettoon; André Messager laati 1896 esitykseen lauletun resitatiivit. Päähenkilö oli hetaira/kurtisaani antiikin Kreikassa, femme fatalen kuva, mikä sopi hyvin Pqriisin 1890-luvun seksuaalisesti virittyneseen ilmapiiriin. Häneen liittyvät tapahtumat eivät ole aivan varmoja: niiden mukaan häntä syytettiin jumalanpilkasta, Hermeksen patsaan häpäisemisestä, minkä vuoksi hän joutui Areiopagille, jonne apostoli Paavalikin pääsi puheidensa vuoksi, vastaamaan neuvoston eteen; nähdessään naisen paljastetun rinnan tai koko kehon (lähteet kertovat tästä eri tavoin), tuomarit olisivat kuitenkin hurmaantuneet ja päästäneet neidon pälkähästä.

Jean-Léon Gérôme, Phryné devant l’aréopage (n. 1861, Hamburger Kunsthalle)

Oopperassa Ateenan kaduilla viestintuoja kuuluttaa hyveellisen Dicéphilen näköispatsaan tuomasta kunniasta, ja miekkonen kerskailee saamastaan kuolemattomuudesta. Kansa osoittaa suosiota, mutta orjat ja Phryné ihailijoineen pilkkaavat neuvoston päätöstä. Dicéphile on pitänyt holhouksessa veljenpoikaansa Niciasta, joka on rakastunut Phrynéen, mutta on myös älytön tuhlailija. Nicias pyytää holhoojaltaan joko kaksi talenttia (12.000 drakmaa) tai nyt täysikäisenä rahojensa käyttöoikeutta. Setä äityy saarnaamaan säästäväisyydestä ja pidättyväisyydestä, joita hän on itse noudattanut. Nicias vähät välittää saarnasta tai ex-holhiajan uhkauksesta toimittaa nuorukainen velkavankeuteen. Pian kaksi miestä saapuu pidättämään Niciaksen, mutta Phryné orjineen tarjoutuu piilottamaan nuoren miehen kotiinsa. Kostoksi Nicias laittaa patsaan päälle viinileilin, jonka pohjasakalla hän värjää marmoripatsaan profiilin. Hetimiten saapuu Dicéphile nauttiakseen patsaan näkemisestä, mutta huomatessaan sen tärvelemisen hän latelee hirveitä uhkauksia.

Toisessa näytöksessä Nicias ja Phryné kuhertelevat lemmensanoin. Phrynén vartija Lampito ilmoittaa raivostuneen Dicéphilen saapumisen. Niclas lähtee ja Phryné ottaa vastaan vanhan miehen, joka on kaupungin johtava virkamies, vastaan puolipukeissa ja pyytää tätä auttamaan pukeutumisessa. Vanha mies joutuu kiihkon tilaan, mutta ennen kuin hän pääsee himonsa tyydyttämiseen, Phryné häviää, ja hänen tilallaan on neidon näköinen Venus-Afroditen patsas. Miehen mieli sulaa patsasta katsellessa. Patsas häipyy, ja taas Phryné ilmaantuu maaten säteilevänä sohvallaan ja katselee rakastunutta vanhaa miestä voittoisan ja pilkallisen oloisena. Nicias ja koko talonväki saapuvat nauttimaan räväkästä näystä, kun tärkeilevä virkamies on liki taintuneena Phrynén jalkojen juuressa. Dicéphilen on pakko pyörtää tiukat periaatteensa ja antaa veljenpojalle puolet tämän omaisuudesta. Kansa hurraa nyt Dicéphilelle, ei tämän hyveen vaan armeliaisuuden takia. Tärkeilijän saaman opetuksen jälkeen häntä juhlitaan taas esi-isien veroisena jumalten suosikkina.

Saint-Saëns oli antiikin suuri tuntija ja ihailija, ja musiikissaankin hän pyrkii tavoittelemaan ”oikeita” sävyjä käyttämällä tanssikohtauksissa tamburiinia sekä kitharaa, jota jäljittelevät jousten pizzicatot.

Dicéphilen kustannuksella pidetään hauskaa oopperassa toistuvasti: ”Poika, anna sinulle esimerkin: minä käyn kunnian kaikkialla ympäröimänä.” Tässä miekkonen yrittää opettaa holhokilleen tapoja.

Phrynén ja väen pilkanteko kärttyisää Dicéphileä kohtaan käy hyvin ilmi seuraavasta näytteestä: ”Kuten kaupungilla puhutaan,/Dicéphile on lurjus/Ah!/Hyvät jumalat!/Mikä häpeällinen solvaus!”

 

Rakastavaisista, Phrynéstä ja Niciaksesta, maalataan erikseen ja yhdessä suloinen kuva: ”Parempi olisi lakata elämästä,/kuin elää ilman rakkautta!”.

Oopperassa on unenomaisen juovuttava kohtaus, joka maalaa näkyä Kytheran lemmensaarelta, kun Venus-Afrodite, saaren jumalatar, nousee aalloista: ”Oi Venus,/oi aaltojen tytär,/kaikki kumartuvat edessäsi!/Valkea Afrodite,/suojele meitä!”

Les Barbares

(https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b8436718v.r=Saint-Saëns%20Les%20barbares?rk=21459;2#)

Barbaarit, tragédie lyrique en trois actes et prologue (1901, Opéra de Paris) Victorien Sardoun ja P-B. Gheusin librettoon. Ooppera oli tarkoitus esittää Orangen roomalaisessa teatterissa Provencessa, mutta esityspaikaksi vaihtui Pariisin suuri ooppera eli Garnier-palatsi. Orangessa tarkoitus oli tanssia farandolea sekä viedä yleisö tanssien kaduille, mikä olisi tuonut yhteen Dreyfusen kannattajat ja vastustajat sekä tasavaltalaiset ja vanhoilliset yhteisen taiteen lipun alle ja vahvistaa galleja pohjoisten germaaanien uhkaa vastaan. Barbaareilla tarkoitettiin hieman ennen ajanlaskun alkua Galliaan tunkeutuvia germaaneja, mutta Ranskan oikeisto käytti epiteettiä leimaamaan myös kommunardeja eli Pariisin kommuunin kannattajia Preussin sodan aikana (1870–71), sosialisteja ja tavallista rahvasta. Säveltäjä liitti barbaareihin myös wagneriaanit. Tarina keskittyy papitar Florian, urhoollisen vestaalihahmon, ympärille. Ooppera koki Phrynén ohella suuren menestyksen, vaikka Debussy kritisoi sitä arvottomana säveltäjän lahjat huomioon ottaen. Kriitikko Catulle Mendès sen sijaan piti Saint-Saënsia ”modernin musiikin suurimpana kunniana” ja ylisti tämän jatkuvaa vaihtelukykyä ja kokeilua, uudistumista ja moninaisuutta.

(https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b8455873n/f1.item.r=Saint-Saëns%20Les%20barbares#)

Prologissa Kertojalle on uskottu alkutilanteen esittely. Sata vuotta ennen ajanlaskun alkua barbaarit Baltian rannoilta valtaavat Rooman imperiumia. Levittäen tuhoa ja kauhua kimbrit ja teutonit rynnivät eteläiseen Galliaan. Orangen kaupunkia piiritetään ja Rooman armeija onnistuu Scauruksen ja Euryalen johdolla pitämään puolensa piirittäjiä vastaan. Vestan papitar floria on kerännyt väkeä teatteriin pyhän alttarin ympärille pitäen yllä pyhää tulta. Vesta ja väki rukoilevat voittoa taisteluiden edetessä muurien ulkopuolella. Konsuli Euryale on saanut surmansa, ja Scaurus tuo verta vuotavan joukkonsa muurin sisälle. Leski Livia vannoo kostoa. Barbaarit alkavat massamurhaamisen Hildibrathin johdolla, mutta he säikähtävät Thorin palvelijoina liekin roihahtamista ja vetäytyvät. Joukkojen johtaja Marcomir rakastuu Floriaan ja käskee miestensä poistuvan. Floria uskoo turvallisuutensa Vestan asemasta Venuksen puolustettavaksi. Scaurus pyytää naisia pakenemaan, mutta Livia pelastaa kaupungin menemällä naimisiin Marcomirin kanssa. Marcomir lupaa evakuoida kaupungin aamun koitteessa, ja Floria rakastuu valloittajaan. Barbaarit jättävät kaupungin ryöstösaaliin kera vahingoittamatta asumuksia ja väkeä. Scaurus organisoi uhrilahjoja jumalille, juhlapelejä ja -tansseja kiitollisuudesta Floriaa kohtaan. Floria aikoo lähteä Marcomirin kanssa ja ottaa mukaansa vain Livian, joka vimmoissaan onnistuu kostamaan Marcomirille miehensä kuoleman iskemällä tätä sydämeen.

Seuraavassa Livian tuska purkautuu miehensä Euryalen kuoltua: ”Euryale! Euryale! hyvästi!/Minä myös menen rakastamani sankarin sivulle,/antautumaan samalle kuolemalle!”

Germaanien sotapäällikkö Hildibrathin raivoa: ”Kuolemaa, verta, tulta, tapparaa!/Tuhoutukoon pelkurimainen väki!”

 

Barbaarien päällikkö esitellään alussa julmurina: ”Sotilaat, annan käyttöönne naiset,/tehkää heistä valintanne mukaan,/orjia tai tappakaa heidät!”

 

Floriasta maalataan puhtoinen, diatoninen kuva: ”Nimeni on Floria./Olen Vestan papitar,/tulen jumalattaren!”

Scauruksen musiikki on hätäisen huohottavaa ja rikkonaista: ”Luulin kuolleeni, loukkaantuneena, verta vuotavana,/tänne asti raahauduin varjossa;/palasin ohjaamaan askeleitanne; kiertoteitä synkkien ryteikköjen läpi,/seuraatte minua.”

 

Rakastunut Marcomir muuttuu aivan toiseksi persoonaksi: ”Kaikki vapisivat edessäni,/ mutta minä vapisen puolestani;/Olisiko tämä sitä näkymätöntä rakkautta?/En tunne tätä huumaavaa kiihkoa!”

 

Rakastuessaan Marcomirin Floria hylkää Vestan: ”Jos jätä Vestan,/palvelet Freiaa,/rakkauden ja nuoruuden jumalatarta!/Freiaako?/Freiaa, päivän sisarta!”

 

I näytöksen lopussa Marcomir ja Floria laulavat Freian ylistystä: ”Vaalea/valkoinen sinisilmäinen Freia,/meille hymyää hyvä jumalatar.”

Kun germaanitvetäytyvät kaupungista ryöstösaaleineen, kansa alkaa viettää juhlia ja tanssia. Ensin kuullaan lyydisessä moodissa huilunsoittajien sisääntulo, Entrée des joueurs de flûte:

Tätä seuraa kaksi muuta baletti/tanssilaulua (Air de ballets), kunnes Ylipappi ilmaantuu temppelistä pyhän kulkueen kanssa: ”Ennusmerkit ovat onnekkaita!”

 

Kansa alkaa tanssia kaikkialla farandolea:

Loppukohtaus kääntää ilon tragedian puolelle, sillä kun Livia saa kuulla, että Marcomir oli surmannut hänen miehensä Euryalen puukottamalla tätä sydämeen, Livia surmaa samoin Marcomirin: ”Tahdon rangaista kurjaa …/Kuka teeskenteli antautuvansa voittoisalle puolisolleni,/ja sitten iski häntä selkään!/Valehtelet!/Se oli sydämeen!/(Livia iskee):Siispä sydämeen!”/(Marcomir kaatuu kuolleena.

Näin Livia on saanut kostonsa samalla kun (Vestalle uskoton) Floria menettää miehensä, germaanipäällikkö Marcomirin.

Henry VIII

Kenties huomattavin ja joka tapauksessa myöhemminkin esille päässyt Saint-Saënsin oopperoista on nelinäytöksinen Henry VIII (1883), opéra, L. Détroyat ja A. Silvestren librettoon Pedro Calderonin näytelmän (1627) mukaan. Se kertoo Henrik VIII:sta ja hänen vaimoistaan. Se pysyi Opéran näyttämöllä vuoteen 1919 asti ja on saanut mainetta useissa Euroopan maissa. Säveltäjä oli syystäkin ylpeä teoksestaan, niin sen aarioista kuin suurista duetoista ja päätöskvartetosta. Etenkin Gounod ylisti teosta ja säveltäjää: ”Saint-Saëns on eräs loistavimmin organisoituneista muusikoista, mitä tiedän.” Wagneriaanit karsastivat teosta sen Meyerbeeriä muistuttavien piirteiden takia. Oopperan musiikki on laadukasta, mutta teoksen tunnelma on monin paikoin synkähkö. Nimihenkilö on oopperassa baritoni, vanha Henrikin hylkäämä kuningatar Katariina Aragonialainen on sopraano ja uusi puoliso Anne Boleyn mezzosopraano.

Saint-Saëns inhosi nimihenkilöä, jota hän kutsui “jaloillaan seisovaksi makkaraksi”, “tupakkamassiksi” ja “pikku pullaksi”. Toisaalta Henrik VIII:n hahmo tarjosi hänelle kosolti dramaattista aineistoa: rakkautta, juonittelua, valtataistelua, kuolemaa jne. Lisäksi Henrik VIII oli vastenmielisenäkin monipuolisesti sivistynyt renessanssi-ihminen. Saadakseen oopperaan uskottavaa aikakausiväriä Saint-Saëns sisällytti siihen vanhoja englantilaisia, skottilaisia ja irlantilaisia sävelmiä, joista hän löysi oopperan pääaiheen, ja erästä sävelmää hän käytti kolmannen näytöksen finaalin lähtökohtana. Mukana on mm. William Byrdin Carman’s Whistle ja The New Medley. Säveltäjä poisti teoksesta aikomansa koomisen hahmon sekä Anne Boleyn kuoleman. Henrikin poliittiset ambitiot ja Rooman uhmaaminen ovat oopperan keskeisiä teemoja.

Ooppera alkaa esittelemällä  Norfolkin herttuan ja Katariinan avulla Espanjan hoviin suurlähettilääksi nimitetyn Don Gomez de Férian tapaamisella.  Gomez aajattelee näin voivansa viettää enemmän aikaa rakastettunsa Anna Boleyn kanssa, mistä Norfolk varoittaa tätä, sillä hän on kuullut kostonhimoisen kuninkaan iskeneen silmänsä Anneen sekä aikoo eloittaa Buckinghamin herttuan. Henrik tervehtii Gomezia ja lupaa auttaa tätä rakkausasiassa tietämättä Gomezin rakastetun nimeä. Surreyn kreivi ilmoittaa kuninkaalle, että paavi vastustaa hänen avioliittonsa mitätöimistä, mutta Henrik aikoo saada rakastamansa Annen sekä hyljätä Katariinan. Henrik huomaa uuden hovinaisensa Annen ja Gomezin tuntevan toisensa. Avausnäytöksen loppu on dramaturgisesti hieno nousevassa jännityksessään, sillä siinä Katariina anoo armoa herttualle turhaan, mitä seuraa sitten Buckinghamin herttuaan surumarssi, kun tätä viedään teloituspaikalle. Kuningas ilmoittaa Annelle rakkaudestaan ja nimittää tämän Pembroken markiisittareksi, jolloin Anne ja Gomez uumoilevat pahaa tulevaisuudeltaan.

Toinen näytös alkaa miekkailuharjoituksella. Hovi on vetäytynyt Lontoosta Richmondiin ruton takia. Anne vakuuttaa vielä rakkauttaan Gomezille. Henrik tapaa heidät ja pyytää iltajuhlaan markiisittaren kunniaksi. Kun Henrik lupaa luopua Katariinasta, Anne lupaa suostua tälle vaimoksi. Anne unelmoi tulevasta asemastaan kuningattarena, kun Katariina näyttäytyy hänelle ja varoittaa neitoa jumalan rangaistuksesta. Norfolk ilmoittaa paavin legaatin eli lähettilään, kardinaali Campeggion, saapumisesta, mutta Henrik siirtää keskustelun seuraavaan päivän juhlien alkamisen vuoksi. Näytös päättyy Richmondin puistossa suuren oopperan edellyttämään tanssiviihdytykseen (Divertissement-ballet), jossa on seitsemän osaa: Johdanto, klaanien sisääntulo;  Idylle écossaise (Skottilainen idylli); La fête de houblon (Humalan juhla); Danse de la gitane (Mustalaistanssi); Pas de Highlanders (Ylämaalaisten tanssi), joka jätetään yleensä pois; Scherzetto, ja Gigue et Finale.

Kolmas näytös alkaa Marssilla, joka kuvaa kirkollisen vallan saapumista ja synodin alkamista. Henrik on ärsyyntynyt paavin valta-asemasta. Anne on huolissaan Gomezin kohtalosta ja kiirehtii häitä. Campeggio varoittaa Henrikiä tämänn kohtalosta, sillä aiemmillekin paavia vastustaneille kuninkaille on käynyt huonosti. Mutta Henrik ei pelkää Roomaa eikä skismaa. Parlamenttisalissa neuvotellaan kuningattaren kohtalosta. Henrik vaatii avioeroa, sillä Katariina oli hänen veljensä leski. Henrik vetoaa laisiina, jotka tukevat häntä eivät voi sallia vieraan vallan määrätä heidän maastaan. Campeggio lukee paavin bullaan avioliiton puolesta. Kansa pysysy Henrikin puolella, joka julistautuu Englannin kirkon päämieheksi ja Anne Boleyn puolisokseen. Legaatti julistaa Henrikin kirkonkiroukseen.

Neljäs näytös alkaa kuninkaan syntymäpäiväjuhlilla. Henrik epäilee Annen uskollisuutta. Katariina on vetäytynyt loppuajaksi Kimboltin linnaan. Gomez tuo kirjeenvaihtoa Annen kanssa Katariinan pyynnöstä. Henrik lähettää tylysti pois Anne, jonka ainoa turva on nyt Katariinassa. Kuningas aikoo lähteä Gomezin kanssa Katariinan luo selvittääkseen aiemmin tapahtuneen. Kansanjoukkojen iloitessa Katariina murehtii, ettei voi nähdä rakasta synnyinmaataan Espanjaa. Anna saapuu pyytämään rakkauskirjettä Gomezin ja itsensä välillä, mutta Katariina ei luovuta sitä. Samalla Henrik ja Gomez saapuvat Katariinan luo. Henrik vaatii Katariinalta todistetta Annen uskottomuudesta. Katariina rypistää kirjeen, jolloin Henrik tivaa Annelta, onko tämä rakastanut ketään muuta kuin kuningastaan. Sopu löytyy, kun molemmat vakuuttavat rakkauttaan. Katariina heittää kirjeen tulisijaan ja vaipuu kuolleena nojatuoliinsa. Henrik vannoo surmaavansa Annen, jos hän koskaan havaitsee tulleensa petetyksi.

Henryn uhmakas henkilöhahmo käy ilmi heti alkupuolella säveltäjän käyttämistä soinnuista ja rytmeistä: ”Siispä Paavi on vihamielinen salaisia halujani kohtaa?”/Kyllä!”

Surumarssi saattelee Buckinghamin herttuaa mestauspaikalle: ”Voi mikä hirveä näkymä!/De profundis (Syvyydestä)!/Minä olen täällä ylin vallankäyttäjä.”

 

Gomeziin rakastunut Anne säteilee onneaan: ”Niin, rakkautemme tuotti minulle valtavaa onne./Jos se riisti minulta rauhani,/se antoi minulle kunnian!”

Annen ja Henrikin rakastumisen ensihuuma on yltäkylläinen: ”Oi Herrani!/vannon eläväni uskollisena teille kuolemaan saakka!/Nauttikaamme syvästä rakkaudesta, voimallisesta ja vahvasta!”

Annea on iloa tulvillaan, kun Henrik lupaa tehdä hänestä kuningattaren: ”Kuningatar!/minusta tulee kuningatar!/Ah!”

Toisen näytökse lopun tanssiketjussa kuullaan mm. Klaanien tanssi

ja tanssi humalaköynnöksen kunniaksi:

Kirkolliskokoukseen liittyy sisääntulo marssilla:

Paavin legaatin julmistellessa Henrik vähän välittää uhkailuista: ”Jumalan nimessä, jonka kiellät, Henrik VIII, minä julistan sinut kirkonkirouksee!/Minä en paina päätäni alas edessäsi!/Aika tuomitkoon paavin ja minun välilläni!”

 

Kansa on tyytyväinen kuninkaan tuomaan Englannin itsenäisyyteen:

Oopperan suuret kvartetit ovat musiikillisesti täysipainoisia ja ihailtuja Rigoletton kuuluisan kvartetin tapaan, minkä lisäksi säveltäjä oli itsekin niihin tyytyväinen. Tässä kvartetti IV näytöksen lopuilta: ”Anne: ”Sydämessäni mikä kauhu!/Henrik: ”Anne, minä rakastan yksin sinua!/Katariina: ”Oi jumala, neuvo minua!”/Gomez: ”Mitä aikoo tehdä kuningas?”

 

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös