Palestrina eräänä lähtökohtana
Oli luonnollista, että Roomassa kirkkomusiikin traditio, etenkin paavin kappelissa, oli vanhakantaista ja yhtäältää renessanssin motettityyli jatkui. Palestrinan musiikki sai aseman virallisena kirkkomusiikkityylinä. Toisaalta jo Palestrina oli käyttänyt venetsialaista kaksoiskuoroisuutta (esim. Stabat Materissa 8:lle äänelle), joten oppilaat jatkoivat tyyliä ja toivat kenraalibasson sekä konsertoivuuden Roomaan. Giovanni Maria Nanino (1544/5–1607) jatkoi Palestrinan tyylissä. Giovanni Bernardini Nanino (n. 1560–1618) sävelsi pienimuotoisia motetteja kokoelmaksi Motecta (1610). Hän oli veljensä oppilas sekä Agostinin ja Allegrin opettaja.
Felice Anerio (n. 1560–1614) oli Palestrinan jatkaja paavin kapellin säveltäjänä. Hän julkaisi seitsemän kokoelmaa motetteja sekä hengellisiä että maallisia madrigaaleja, joissa käytti continuoa sekä monikuoroisuutta. Aneriolta on olemassa yhä suosittu, tonaaliselta kuulostava motetti Christus factus est (“Kristus on tehty”). Hänen motettinsa Crux fidelis (“Turvallinen risti”) kuuluu pitkäperjantain liturgiaan.
Christus factus est pro nobis
obediens usque ad mortem,
mortem autem crucis.
Propter quod et Deus exaltavit illum,
et dedit illi nomen,
quod est super omne nomen.
Kristus on annettu meille
kuuliaisena aina kuolemaan saakka,
jopa ristikuolemaan.
Minkä vuoksi Jumala korotti hänet
ja antoi hänelle nimen,
joka on kaikkia nimiä korkeampi.
Agostino Agazzari (1578–1640) opiskeli ja toimi musiikinjohtajana Roomassa (1602–06), mutta hän palasi kotikaupunkiinsa Sienaan, jossa toimi (1630–)katedraalin kuoronjohtajana. Hän sävelsi messuja, motetteja, hengellisiä konserttoja ja madrigaaleja. Agazzarin maine perustuu pastoraalidraamalle Eumelio (1606) sekä ensimmäisiin kuuluvalle continuo-tutkielmalle Del sonare sopra il basso (“Basson päällä soittamisesta”, 1607).
Gregorio Allegri
Allegri (1582–1652) oli paavin kapellin laulaja (1629–), joka kirjoitti kuluisan teoksen Miserere. Se on psalmisävelitys pääosin falsobordone-tyylissä kolmelle kuorolle, joista yksi laulaa pelkkää yksiäänistä kirkkolaulua ja kaksi muuta ovat antifonisessa suhteessa. Teoksessa on poikkeuksellisen koristeltuja jaksoja, joista huolehtii koristeet improvisoiva korkea sopraano. Miserere oli paavin vartioima legendaarinen sävellys, jonka 14-vuotias Mozart kopioi korvakuulolta.
Miserere mei, Deus: secundum magnam misericordiam tuam.
Et secundum multitudinem miserationum tuarum, dele iniquitatem meam.
Amplius lava me ab iniquitate mea: et a peccato meo munda me.
Quoniam iniquitatem meam ego cognosco: et peccatum meum contra me est semper.
Tibi soli peccavi, et malum coram te feci: ut justificeris in sermonibus tuis, et vincas cum judicaris.
Ecce enim in iniquitatibus conceptus sum: et in peccatis concepit me mater mea. (Vulgata, psalmi 50)
Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi,
pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden.
Pese minut puhtaaksi rikoksestani ja anna lankeemukseni anteeksi.
Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni.
Sinua, sinua vastaan olen rikkonut: olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi.
Oikein teet, kun minua nuhtelet, ja syystä sinä minut tuomitset.
Syntinen olin jo syntyessäni: synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun. (psalmi 50)
Paolo Agostinin (1593–1629) musiikissa on sekä monikuoroisuutta että continuo. Kuuluisia ovat hänen 48-ääninen messunsa paavi Urbanus VIII:lle sekä 8-kuoroisuutta käyttävät teoksensa. Hän toimi Pietarin kirkon kapellimestarina (1627–).
Antonio Maria Abbatini (1609/10–1677/79) oli Naninojen oppilas, joka työskenteli Rooman eri kirkoissa musiikinjohtajana. Hän julkaisi useita kirjoja sacre canzoni (“kirkollisia lauluja”), valmisti uuden gregoriaanisen laulun kokoelman (1634–) ja oli oppineen teoreetikon maineessa, kenties Cestin opettaja.
Orazio Benevoli
Benevolia (1605–72)pidettiin omana aikanaan Palestrinan ehkä tärkeimpänä seuraajana. Baijerin aikaa (1644–46) lukuun ottamatta hän toimi Roomassa eri viroissa ja oli lopuksi Pietarin kirkon Juliuksen kappelin musiikinjohtaja (1646–). Yleensä suurissa paavillisissa juhlatilaisuuksissa tarvittiin Benevolin kykyjä kuusikuoroisen musiikin kirjoittajana. Ikävä kyllä hänen suurimpia, 2–6-kuoroisia partituureja ei koskaan painettu, ainoastaan 2–3-äänisiä motetteja. Hän sävelsi muita vesper-psalmeja, joissa soolot ja kuorot vaihtelevat, kuten Laetatus sum (“Ilo valtasi minut”, psalmi 121/122), Dixit Dominus (“Herra sanoi”, psalmi 109/110), Miserere (“Armahda minua”; psalmi 50/51) sekä Magnificat (“Minun sieluni suuresti ylistää Herraa”; Luukas 1: 46–55). Missa Azzolina (1656/57) kahdelle 5-ääniselle kuorolle on sävelletty ruttoaallon vuoksi kardinaali Azzolinille, joka oli Ruotsin eronnen kuningatar Kristiinan neuvonantaja.
Seuraavassa Magnificatin teksti:
Magnificat anima mea Dominum
Et exultavit spiritus meus in Deo salutari meo.
Quia respexit humilitatem ancillæ suæ:
ecce enim ex hoc beatam me dicent omnes generationes.
Quia fecit mihi magna qui potens est, et sanctum nomen eius.
Et misericordia eius a progenie in progenies timentibus eum.
Fecit potentiam in bracchio suo,
dispersit superbos mente cordis sui.
Deposuit potentes de sede et exaltavit humiles.
Esurientes implevit bonis et divites dimisit inanes,
Suscepit Israel puerum suum recordatus misericordiæ suæ,
Sicut locutus est ad patres nostros, Abraham et semini eius in sæcula.
Minun sieluni suuresti ylistää Herraa,
ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, vapahtajastani;
sillä hän on katsonut palvelijattarensa alhaisuuteen.
Katso, tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi.
Sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria, ja hänen nimensä on pyhä,
ja hänen laupeutensa pysyy polvesta polveen niille, jotka häntä pelkäävät.
Hän on osoittanut voimansa käsivarrellaan;
hän on hajottanut ne, joilla oli ylpeät ajatukset sydämessään.
Hän on kukistanut valtiaat valtaistuimilta ja korottanut alhaiset.
Nälkäiset hän on täyttänyt hyvyyksillä, ja rikkaat hän on lähettänyt tyhjinä pois.
Hän on ottanut huomaansa palvelijansa Israelin, muistaaksensa laupeuttaan,
niinkuin hän on meidän isillemme puhunut,
Aabrahamia ja hänen siementänsä kohtaan iankaikkisesti,
(Luukkaan evankeliumi, I/46–55)
Oratorio
Uusi monodinen laulu ja sen mahdollistama esittävä eli teatterityyli tuli saman tien käyttöön kirkkomusiikissakin ja vei varsin pian kokeiluihin kirkollisen musiikkinäytelmän alueella, joita oli toki ollut keskiajalta lähtien. Vuosisadan puoliväliin mennessä (ensi kerran n. 1640) ryhdyttiin näistä esityksistä käyttämään nimeä oratorio (= rukoussali) niiden esityspaikan mukaan, vaikka nimitys ei tarkoittanutkaan aluksi mitään tiettyä lajia, genreä. Termi oratorio on peräisin Pietro della Vallen (1586–1652) kirjeestä. Erikseen kehittyivät oratorio latino (latinankielinen oratorio) ja oratorio volgare (italiankielinen oratorio).
Keskeisessä asemassa oli Rooman P. Marcelluksen kirkon Confraternità del Santissimo Crocifisso (“Mitä pyhimmän ristiinnaulitsemisen veljeskunta”), jonka oratoriossa oli järjestetty esityksiä vuodesta 1522 alkaen, musiikkia Palestrinasta Carissimiin. Erästä sen esitystä kuvaa 1639 ranskalaisviulisti André Maugars:
“Tätä ihailtavaa ja lumoavaa musiikkia esitetään vain perjantaisin kello kolmen ja kuuden välillä paastonaikana. Kirkko ei ole aivan yhtä iso kuin Pariisin Sainte Chapelle. Sen perällä on tilava kuoriaitaus, jossa on keskikokoiset, erittäin suloiset ja lauluäänille sopivat urut. Kirkon molemmilla puolilla on kaksi pientä lehteriä, joihin on sijoitettu kaikkein parhaat soittajat. Lauluäänet aloittivat psalmilla motetin muodossa ja sitten soittimet esittivät erittäin hienon sinfonian. Tämän jälkeen lauluäänet esittivät tarinan Vanhasta Testamentista hengellisen näytelmän tapaan (comédie spirituelle), kuten Susannasta, Juuditista ja Holoferneestä, Daavidista ja Goljatista. Jokainen laulaja esitti kertomuksen henkilöä ja välitti täydellisesti sanojen ilmaisusisällön (énergie des mots). Sitten eräs kuuluisimmista saarnajasta esitti kehotuksen (exhortation), minkä jälkeen musiikilla luettiin (récitoit) päivän evankeliumi, kuten kertomus laupiaasta samarialaisesta, Kaanaan häistä, Lasaruksesta, Maria Magdaleenasta ja meidän Herramme kärsimyksistä. Laulajat jäljittelivät erinomaisesti evankelistan hahmottelemia henkilöitä. En osannut ylistää kyllin tätä resitatiivista musiikkia; sitä täytyy kuulla itse paikan päällä arvioidakseen sen ansioita.”
Emilio de’ Cavalieri (1550–1602)
Ensimmäinen oratorio
Cavalieri järjesti ensimmäisen hengellisen oopperan, moraliteetin, näytöksen Roomassa: teos oli La rappresentatione di anima e di corpo (“Sielun ja ruumiin kuvaus/esitys”; 1600 ). Vaikka kyseessä oli uuden laulutyylin ensiesittely Roomassa, sinänsä siellä oli olemassa pitkä poikien karnevaaliaikana esittämien kirkkonäytelmien traditio. Teoksessa kuullaan laulusoolojen, canzonette spirituali (hengellisiä lauluja), ja tanssillisten kuorojen välissä (villanella-tyyliä) laajoja stile rappresentativon mukaisia resitatiiveja, kunnes teoksen päättää juhla tansseineen (festa).
Allegoristen hahmojen joukossa on Ruumiin ja Sielun lisäksi Nautinto, Aika, Maailma, Järki, Neuvo, Seura, Enkeliopastaja, Maallinen elämä, Tuomittuja sieluja, Enkeleitä ja Siunattuja sieluja; puhutussa prologin esiintyvät lisäksi Tietoisuus ja Varovaisuus. Esitys oli valtava menestys ja se piti toistaa kolme kertaa peräjälkeen, sillä ihmiset olivat liikutettuja ja itkivät tunteiden kuvauksen voimakkuuden johdosta, joka oli kaikkien mielestä paljon vakuuttavampaa kuin Perin ja Caccinin firenzeläisesityksissä. Cavalierin teos on varhaisin painettu (kirkko-)ooppera ja ensimmäinen esimerkki partituurista, joka on julkaistu kenraalibassonumeroin. Cavalierin keksintö ei johtanut suoranaiseen vastaavien teosten tulvaan, mutta 1600-luvun alkuvuosikymmeninä tehtiin useita puolidramaattisia ja dialogimuotoisia esityksiä raamatullisista aiheista.
Seuraavassa näyte II näytöksen 4. kohtauksen alusta, jossa on ritornelloja, Nautinnon (Piacere) osuutta yhtyelauluna sekä Ruumiin ja Sielun stile rappresentativoa:
ATTO SECONDO. Scena quarta
PIACERE
Chi gioia vuol, chi brama/Joka tahtoo iloita, joka haluaa
gustar spassi e piacere/nauttia huvituksista ja nautinnoista
mentre il tempo lo chiama./silloin kun aika kutsuu.
Venga, venga a godere,/Tule, tule nauttimaan,
getti gli affanni suoi./heitä syrjään huolesi.
Corra a gioir con noi./Kiirehdu iloitsemaan kanssamme.
Gli augelli pargoletti,/Pikkulinnut
cantan su gli arbuscelli:/laulavat pensaikoissa:
i pesci semplicetti/ja yksinkertaiset kalat
guizzano pei ruscelli,/polskivat purosissa
e invitano al piacere/ja kutsuvat nautintoon
con numerose schiere./suurissa parvissa.
Ridono i prati erbosi,/Nauravat ruohoniityt,
c’han coloriti i manti;/joilla on värilliset viitat
le selve e i boschi ombrosi/metsät ja metsiköt
son lieti e festeggianti:/ovat onnellisia ja juhlivia:
ogni piaggia fiorita/jokainen kukkarinne
a l’allegrezza invita./kutsuu iloon.
CORPO
A questi suoni e canti./Näiden laulujen soidessa
Alma, muover mi sento./tunnen mieleni liikahtavan
Come la foglia al vento./kuin lehden tuulessa.
ANIMA
Come ti cangi presto?/Miten voit muuttua niin nopsaan?
Sta’ forte e non temere,/Ole luja äläkä pelkää,
quest’è falso piacere./sillä tämä on väärää nautintoa.
Giovanni Francesco Anerio (1567–1630) oli Palestrinan oppilas, joka laati kokonaisuuden Teatro armonico spirituale (“Sopusointuinen hengellinen teatteri”; 1619). Se on kokoelma laudoja, raamatullisia dialogeja solisteille, kuorolle ja soittimille, samalla oratorion esiaste. Hän julkaisi opettajansa Missa Papae Marcellin urkucontinuon kera ja sävelsi itse suosittuja messuja: Missa La Battaglia (“Taistelumessu”) ja Missa Pro Defunctis (“Kuolleiden messu”; 1614).
Domenico Mazzocchi (1592–1665) kirjoitti useita oratorioita, joukossa Il coro di profeti (“Profeettojen kuoro”), jossa on lauluja ja tanssillisia kuoroja Cavalierin tapaan. Kokoelmassa Musiche sacre, e morali (1640) on monenlaisia moraalisia lauluja sekä lopuksi lamento Neitsyt Marian kunniaksi Monteverdin Selva moralen tapaan. Sacrae concertationes (1664) sisältää latinalaisia kirkkolauluja, joita laulettiin oratorio-tiloissa ennen kuin oratorio sävellysmuotona vakiintui. Mazzochi sävelsi vielä teokset Dialogo di Lazaro (“Lasarus-näytelmä”) ja Dialogo della Maddalena (“Magdalena-näytelmä”), joissa soolot ja kuorot vuorottelevat.
Marco Marazzoli (1602–62) sävelsi tusinan verran latinalaisia ja italialaisia oratorioita tai kirkollisia dialogeja jo noin 1640, joita ei julkaistu. Aiheina niissä ovat mm. Lasarus, Jeesus Samariassa, Jeesuksen syntymä ja ylösnousemus. Hän on näissä Carissimin tärkein edeltäjä.
Luigi Rossi
Rossi (1597–1653) sävelsi ainakin seitsemän oratoriota Rooman Santa Maria in Vallicella -kirkon oratorioon (1641–45). Ne ovat Giuseppe (“Joosef”), Oratorio per la Settimana Santa (“Piinaviikon oratorio”, G. C. Raggioli), O cecità del misero mortale (“Oi kurjan kuolevaisen sokeutta”), Un peccator pentito (“Katuva syntinen”), Inferno (“Helvetti”), Predica del sole (“Aurinkosaarna”) sekä “Ancor’ satio non sei” (“Vielä en ole kylläinen”).
Piinaviikon oratorion henkilöitä ovat Pilatus, Demoni ja Neitsyt, minkä lisäksi esiintyy väkijoukko (turba) ja demonien kuoro. Alussa väki pyytää Pilatukselta Barabbaan vapauttamista Jeesuksen sijaan. Toisessa osassa Neitsyt pyytää armoa, mutta helvetti demoneineen riuemuitsee. Oratorio päättyy madrigaaliin “Piangete occhi, piangete!” (“Itkekää silmät, itkekää!”). Kuullaan stile rappresentativoa, aarioita ja kuoroja.
Oratorioissa on kaksi päätyyppiä: osa on oopperamaiseen tapaan dramaattisia ja käsittelee pyhien elämää tai jotain Raamatun tarinaa; muut käsittelevät hengellistä aihetta ilman henkilöitä ja lähestyvät kantaattia. Rossi yhdistelee oratorioissaan resitatiiveja lyhyisiin ariosoihin ja aarioihin, joissa on ritornelloja, sekä päätöksen continuo-madrigaaleihin.
Giacomo Carissimi
Carissimi (1605–1674)toimi kuolemaansa saakka Collegium Germanicumin (“Saksalaisen kollegion”) kapellimestarina (1630–). Hän oli Charpentierin ja A. Scarlattin opettaja. Carissimi sävelsi motettien ja kantaattien lisäksi vain oratorioita, joita on säilynyt 16 latinalaista ja kaksi italialaista. Tosin näistä vain 10:tä pidetään varsinaisina oratorioina ja loput lähestyvät kantaattia.
Teoksista Abraham et Isaac, Baltazar, Diluvium universale (“Vedenpaisumus”), Dives malus/Historia divitis (“Turmeleva rikkaus/Kertomus rikkauksista”), Ezechia (“Hiskia”), Jephte, Job, Jonas, Judicium extremum (“Viimeinen tuomio”) ja Judicius Salomonis (“Salomon tuomio”) ovat selvästi oratorioita ja kuusi muuta ovat lajiltaan kiistanalaisia. Aiheet ovat siten pääosin Vanhasta Testamentista, kun taas Maria- ja pyhät henkilöt -aiheet puuttuvat.
Jefta
Pääteoksia on Jephte (“Jefta”), jossa on nimihenkilön lisäksi Tytär, Kertoja ja kaksi kaikua, sekä Jonas ja Judicium extremum, jotka kestävät noin 20–25 minuuttia ja on sävelletty viimeistään noin 1650. Ne ovat dramaattisia ja ilmaisuvoimaisia teoksia, vaikka niissä luovutaankin näyttämöllisyydestä (joskus harrastettiin pukuja ja lievää näyttelemistä). Kertojalla (testo tai historicus) ja kuorolla on keskeinen rooli, välillä on sooloja tai duettoja, jotka lähestyvät kantaattien aarioita.
Jefta alkaa kertojan osuudella, jossa selitetään Jeftan sotaanlähtö ammonilaisia vastaan. Voitettuaan sodan riemuitsevaa Jeftaa tulee kotiovella vastaan hänen laulava ja tanssiva tyttärensä, mikä synnyttää tragedian. Lopussa tytär valittaa kohtaloaan kaikujen vastatessa valitukseen, ja loppukuoro vielä yhtyy suruun samaan tapaan kuin vaikkapa Blow’n ja Purcellin oopperoissa.
I. HISTORICUS (Altus solo)
Cum vocasset in proelium filios/Koska kutsui sotaan lapset
Israel rex filiorum Ammon/Israelin Ammonin lasten kuningas,
et verbis Jephte acquiescere noluisset,/eikä Jeftan sanoja tahtonut kuunnella.
factus est super Jephte Spiritus Domini/Jeftan ylle tuli Herran henki
et progressus ad filios Ammon/ja hän meni Ammonin lapsia vastaan
votum vovit Domini dicens:/ja antoi Herralle valan:
II. JEPHTE (Tenor solo)
“Si tradiderit Dominus filios Ammon/”Jos saatat Herra Ammonin lapset
in manus meas, quicumque primus/käsiini, kuka tahansa ensiksi
de domo mea occurrerit mihi,/tulee kotiovellani minua vastaan,
offeram illum Domino in holocaustum.”/hänet annan Herralle teurasuhriksi.”
IX. HISTORICUS (Basso solo)
Cum autem victor Jephte in domum suam/Kun voittoisa Jefta kotiinsa palasi,
reverteretur, occurrens ei unigenita filia sua,/riensi häntä vastaan hänen ainut tyttärensä
cum tympanis et choris praecinebat:/rumpua helisyttäen ja tanssien:
X. FILIA
“Incipite in tympanis, et psallite in cymbalis./Lyökää rumpua ja soittakaa symbaaleilla.
Hymnum cantemus Domino,/Laulakaamme ylistysvirsi Herralle
et modulemur canticum./ja sepittäkäämme laulu.
Laudemus regem coelitum,/Ylistäkäämme taivasten valtijaa
laudemus belli principem,/ylistäkäämme sodan ruhtinasta,
qui filiorum Israel victorem ducem reddidit.”/joka vei Israelin lasten johtajan voittoon.
XXIII. FILIA/ECCHO
“Plorate colles, dolete montes,/Valittakaa kukkulat, valittakaa vuoret,
et in afflictione cordis mei ululate!/ja vaikeroikaa sydämeni ahdinkoa!
Ululate!/Vaikeroikaa!
Ecce moriar virgo et non potero/Siispä kuolen neitsyeenä enkä voi
morte mea meis filiis consolari,/kuollessani saada lohtua lapsiltani,
ingemiscite silvae, fontes et flumina,/voihkikaa metsät, lähteet ja virrat,
in interitu virginis lachrimate!/tuhoa neitsyen itkekää!
Lachrimate!/Itkekää!
Francesco Foggia (1604–88) säveksi teokset David fugiens a facie Saul (“Daavid pakenee Saulin edestä”) ja Tobias sekä Victoria Passionis Christi (“Kristuksen kärsimysten voitto”), joka on ensimmäisiä passio-oratorioita. Bonifazio Grazianilla (1604/5–64) on oratorio Adam, Filius prodigus (“Tuhlaajapoika”). Sekä Foggia että Graziani sävelsivät rinnan Carissimin kanssa, joten heidän musiikkityyleissään on yhtäläisyyksiä.