Wagnerin jälkeinen saksalainen ooppera
15.3.2007 (Päivitetty 17.10.2019) / Murtomäki, Veijo

Wagner-kuumetta Euroopassa

Kaikki oli toisin oopperassa Richard Wagnerin (1813-83) jälkeen. Hänen vaikutuksensa oli ylitsevuotava, mikä kuului orkesterimusiikissa (Bruckner, Mahler, Strauss) soittimiston suurentumisena, kromatiikan lisääntymisenä ja ns. “Tristan-soinnun” käyttönä. Lisäksi saksalaisessa oopperassa (Wolf, Humperdinck, Strauss jne.) ja laulussa (Wolf, Strauss) wagnerismeja on kaikkialla.

Saksan lisäksi kaikissa muissakin Euroopan maissa koettiin Wagner-kuume: Ranskassa syntyi Wagner-koulu oopperan (historialliset ja mytologiset aiheet) ohella mélodiessä (Duparc, Chausson) ja orkesterimusiikissa (Chausson, d’Indy, Magnard).

Myös Euroopan muilla alueilla (Böömi, Venäjä, Skandinavia, Italia jopa Espanja) oli valtava Wagner-innostus: Smetana, Dvořák, Rimski-Korsakov, Svendsen, Sinding, Boito, Albeniz ym. sävelsivät Wagner-tyyppisiä oopperoita ja orkesteriteoksia. Siitä tosin voidaan olla monta mieltä, kuinka helppoa tai vaikeaa, väistämätöntä tai tarpeetonta, menestyksekästä tai kömpelöä oli jäljitellä Bayreuthin mestaria.

Wagnerin saksalaisseuraajat

Wagnerin saksalaisia rinnakkais- ja seuraajahahmoja oopperan alalla oli lukuisia. Goldmarkin ja Humperdinckin ohella heihin lukeutuvat ilman Wagnerin vaikutustakin samanlaisia oopperoita säveltäneet Karl Mangold (1813-89) oopperallaan Tannhäuser (1846) ja Heinrich Dorn (1804-92) teoksellaan Nibelungen (1854).

Vaikutteita Wagnerilta saivat Franz von Holstein (1826-78) oopperaansa Der Haideschlacht (Taistelu nummella, 1868) ja Hochländer (Ylämaalaiset, 1876). Johtoaiheita, isoa orkesteria ja musiikillista jatkuvuutta tavoittelivat Wagnerin tavoin August Klughardt (1847-1902) oopperoissaan Iwein (1879) ja Gudrun (1882), samoin Felix Draeseke (1835-1913) oopperassaan Gudrun (1884). Sarjaan kuuluvat vielä Cyrill Kistler (1848-1907) oopperallaan Kunihild (1884), Max Zenger (1837-1911) teoksellaan Wieland der Schmied (Seppä Wieland, 1880/94) ja sveitsiläinen Hans Huber oopperallaan Kudrun (1896).

Wagnerilaista koulua vuosisadan vaihteessa edustivat lisäksi Felix von Weingartner (1863-1942) oopperoillaan Sakuntala (1884) ja Genesius (1892) ja trilogiallaan Orestes (1902) sekä Heinrich Zöllner (1854-1941) Faust-oopperallaan (1887).

Oopperalajit

Saksassa Wagnerin seuraamisen ohella syntyi yhä romanttisia oopperoita Marschnerin vanavedessä sekä suuria oopperoita ranskalais-saksalaisen mallin (Meyerbeer) mukaan. Kaikkiaan käytössä oli useita eri oopperatyyppejä, joista etenkin jälkimmäiset tyypit seuraavassa viiden kategorian luokittelussa voi nähdä vastareaktioiksi Wagnerille. Kategoriat ovat:

• monumentaalinen ooppera
• satuooppera (Märchenoper)
• koominen ooppera
• veristinen ooppera
• kansanooppera (Volksoper)

Monumentaalinen ooppera

Karl Goldmark

Karl Goldmark (1830-1915) oli unkarilaissyntyinen juutalaiskanttorin poika, joka opiskeli ensin viulunsoittoa ja toimi teatteriviulistina Itävalta-Unkarissa. Unkarin kansannousun (1848-49) jälkeen Goldmark asettui 1851 Wieniin, jossa hänestä tuli kaupungin vaikutusvaltaisimpia säveltäjiä ja opettajia (oppilainaan mm. Sibelius ja Melartin).

Hänen kuudesta oopperastaan (1875-1908) Die Königin von Saba (Saaban kuningatar; 1866-75; Wien 1875) S. M. Mosenthalin librettoon oli aikoinaan saksalainen menestysteos. Se on yhä vaikuttava aikaansaannos. Saaban kuningatar on suuri, orientaalisvaikutteinen teos, jota hallitsee Tristan-vaikutteinen sensuaali aihepiiri sekä kromatiikka.

Oopperassa kuningas Salomonin (baritoni) hovimies ja uskottu Assad (tenori) lähtee noutamaan Saaban kuningatarta (mezzosopraano) puolisoksi herralleen, mutta rakastuukin tähän itse ja torjuu häät morsiamensa Sulamithin (sopraano) kanssa. Lopussa Assad, itämainen yhdistelmä Tannhäuseria ja Tristania, kuolee aavikolla uskollisen Sulamithin käsivarsille.

Saaban kuningattaren musiikki on yhdistelmä voimallista aistillisuutta sekä itämaista kuvallisuutta etenkin runsaissa tanssikohtauksissa. Erityisesti Saaban kuningatarta ympäröivä loisto ja musiikin itämaihin assosioituva huntumaisuus (runsaasti harppu- ja huiluosuuksia sekä kelluvia sointeja) liittyy wieniläiseen fin de siècle -jugendiin. Assadin keskeiset numerot, kuningattaren kauneutta kuvaava “Am Fuß des Libanon” (Libanonin mailla) sekä aaria “Magische Töne” (Ihmeellisiä sointeja) tarjoavat tenorihunajaa. Vastapainoksi kuullaan kuoron koruttomia, psalmimaisia sakraalikohtauksia.

August Bungert

August Bungert (1845-1915) oli tärkeimpiä Wagnerin seuraajia, jonka homeerinen tetralogia osinaan Kirke (1898) Nausikaa (1901), Odysseus’ Heimkehr (Odysseuksen kotiinpaluu, 1896) ja Odysseus’ Tod (Odysseuksen kuolema, 1903) on selvää Wagner-epigonismia musiikillaan, joka ei onnistunut säilyttämään yleisön kiinnostusta.

Satuooppera (Märchenoper)

Humperdinckin edeltäjät

Max Bruch (1838-1920) oli säveltäjänä pikemminkin perinteinen romantikko Mendelssohnin ja Schumannin linjoilla kuin uussaksalaisen koulun edustaja. Hänen kolme oopperaansa (1858-72) kärsivät librettojen kömpelyydestä sekä epädramaattisuudesta, mutta sisältävät käypäistä musiikkia, etenkin romanttinen ooppera Loreley (1862; Mannheim 1863; rev. 1887) kuuluisaan Reinin-legendaan.

Alexander Ritter (1833-96) oli Lisztin oppilas ja Humperdinckin edeltäjä, jolta muistetaan ooppera Der faule Hans (Laiska Hannu, 1885). Hänellä oli Bayreuthin-piirin jäsenenä tärkeä tehtävä esitellä nuorelle Richard Straussille uussaksalaisen koulun musiikkia sekä Schopenhauerin kirjoituksia.

Engelbert Humperdinck

Engelbert Humperdinck (1854-1921) oli varhaislahjakkuus, joka sävelsi jo 14-vuotiaana laulunäytelmiä Lortzingin tyyliin. Perusteellisten piano-opintojen, Wagner-elämysten ja Wagnerin tapaamisen jälkeen hänestä tuli Parsifalin ensiesityksen eräs toteuttaja. Hän jäi säveltäjänä jossain määrin esikuvansa vangiksi, vaikka onnistuikin saattamaan päätökseen kymmenen näyttämöteosta.

Hannu ja Kerttu

Humperdinckin Hänsel und Gretel (Hannu ja Kerttu, 1890-93, Weimar 1893) Grimmin veljesten mukaan merkitsi porvaristolle pakoa todellisuudesta. Wagnerilaisuutta on yhdistetty siinä kansanmelodioihin tarttuvalla tavalla: teoksen melodiikkaa on välitöntä yksinkertaisuudessaan. Oopperasta löytyy metsätunnelmia sekä yliluonnollisuutta, joka ei pelota. Siitä tuli tavattoman suosittu: sitä esitettiin 72 eri teatterissa jo ensimmäisen vuoden aikana – eikä sen suosio ole myöhemminkään laantunut. Oopperan tunnetuin numero on Gretelin “Brüderchen komm tanz mit mir” (Veliseni tule tanssimaan kanssani) avausnäytöksestä.

Königskinder

Königskinder (Kuninkaan lapset; melodraamana 1897, München; satuoopperana 1910, New York) alkoi melodraamana, säveltäjän mielestä Wagnerin ajatusten edelleen kehittelynä, puhelaulun toteutumana, mutta esityskäytännölliset ongelmat saivat Humperdinckin sovittamaan musiikin oopperaksi, jota tervehtii post-wagnerilaisen oopperan kruununa. Joka tapauksessa Humperdinck on teoksellaan Schönbergin ja Bergin vastaavien puhelaulutekniikoiden edeltäjä.

Oopperan ensi-iltaa Metropolitan-oopperassa Caruso eräänä solistinaan tervehdittiin “merkittävimpänä Wagnerin Parsifalin jälkeisenä oopperana”.

Oopperassa noidan kasvattama hanhipaimentyttö ja kuninkaanpoika rakastuvat, mutta saavat toisensa vasta tuonpuoleisessa koettuaan “lemmenkuoleman”, syötyään kylmissään ja nälissään noidan myrkyttämää leipää. Tapahtumat sijoittuvat keskiaikaan Hellawaldissa ja Hellabrunnissa.

Muita oopperoita

Myöhemmissä oopperoissaan Humperdinck halusi elvyttää koomisen oopperan perinteen. Die Heirat wider Willen (Vastentahtoinen avioliitto, 1905 ) A. Dumas’n pohjalta epäonnistui librettonsa ja musiikkinsa liiallisen painavuutensa vuoksi, vaikkakin se on tunnelmiltaan onnistunut. Die Marketenderin (Kenttäkauppiatar, 1914) nojaa enemmän dialogiin kuin musiikkiin.

Muita satuoopperasäveltäjiä

Koominen ooppera

Koomisia aineksia oli yllättävän paljon läsnä Wagnerin jälkeisessä saksalaisoopperoissa, mm. Blechin, Wolfin, d’Albertin, Schillingsin ja Richard Straussin teoksissa – puhumattakaan hyvin voineista wieniläis- ja berliiniläisopereteista. Koomisen oopperan merkkiteoksia olivat mm. d’Albertin Abreise (Lähtö, 1898), Blechin eräät oopperat, Schillingsin Pfeifertag (Piipareiden valtiopäivät, 189) sekä Richard Straussin Feuersnot (Tulenpuute, 1901).

Hugo Wolf

Hugo Wolf (1860-1903) sävelsi laulujen ohella vain yhden oopperan Corregidor (Kuvernööri, 1894; Mannheim, 1896; rev. 1897), joka perustuu Pedro de Alarcónin novelliin Kolmikolkkahattu (1874), samaan aiheeseen, jonka Falla ikuisti baletillaan (1919). Andalusialainen juridinen hallitsija, kuvernööri, (tenori) piirittää Frasquitaa (mezzosopraano), mylläri Tio Lucasin (baritoni) vaimoa, mutta joutuu pettymään samalla, kun molemmat miehet saavat opetuksen – ja anteeksiannon – vierailtuaan toistensa vaimojen luona.

Teos on hyvä yritys koomiseksi saksalaiseksi oopperaksi ilman Schopenhaueria. Siinä on ansiokkaita detaljeja, mutta kokonaisuus ei toimi ihanteellisesti, sillä jatkuvan draaman sijaan kyse on pikemminkin hienojen melodisten numeroiden, soolojen, duettojen ja yhtyeiden ketjusta. Toiminta heijastuu harvoin musiikissa; lähinnä Lucasin mustasukkaisuuskohtaus kolmannessa näytöksessä kohoaa demonisiin mittoihin – eli toimintaa tärkeämpää on henkilöiden psykologisen profiilin luominen. Tosin säveltäjä totesi Lucasin kohtauksen johdosta:

Koomiseksi oopperaksi Corregidor on liian traaginen.

Johtoaiheita esiintyy, ja niistä tärkein liittyy nimihenkilöön. Wolf käytti oopperassaan kahta Espanjalaisen laulukirjan laulua: “In dem Schatten meiner Locken” (Kiharoitteni varjossa) ja “Herz, verzage nicht geschwind” (Sydän, älä masennu nopsaan). Paikallisväriä on silti lievästi: avausnäytöksen neljännessä kohtauksessa kuullaan fandango, ja Frasquita laulaa toisessa näytöksessä boleron tahdissa.

Veristinen ooppera

Eugen d’Albert

Aktiivinen muusikko ja oopperasäveltäjä

Eugen d’Albert (1864-1932) syntyi Glasgow’ssa sekä opiskeli Lontoossa, Wienissä ja Weimarissa Lisztin johdolla. Hänestä kehittyi saksalaisen oopperan eräs keskeinen jälkiwagnerilaisen ajan edustaja, joka yhdisti Wagneria ja italialaista verismoa peräti 20 oopperassaan (1893-1932). Hän oli lisäksi aikansa johtavia pianisteja ja kapellimestareita.

Suosikkioopperansa Alamaa lisäksi d’Albertin ohjelmistossa jossain määrin säilyneitä oopperoita ovat yksinäytöksinen komedia Die Abreise (Lähtö; Frankfurt, 1898), wagnerilainen Kain (1900) sekä Jeesuksen aikaan sijoittuva Die toten Augen (Kuolleet silmät, 1913; Dresden, 1916).

Kuolleet silmät

Kuolleet silmät, “yksinäytöksinen ooppera preludin ja postludin kera”, tapahtuu palmusunnuntaina: Jeesus parantaa kyttyräselkäisen roomalaislähettiläs Arcesiuksen kauniin ja sokean Myrtocle-vaimon, jolloin hän luulee miehensä ystävää, kapteeni Galbaa miehekseen, suutelee tätä ja saa miehensä surmaamaan Galban. Myrtocle sokaisee uudelleen silmänsä ja toivoo näkevänsä vielä joskus miehensä ensi kertaa. Myös Magdalan Maria kuuluu teoksen roolihenkilöihin.

Oopperassa kuuluu Wagnerin lisäksi jo myös Straussin ja Debussyn vaikutus. Sen orkesteriosuus on hienostuneen värikäs ja sykähdyttävän kuvausvoimainen.

Alamaa

d’Albertin oopperoista parhaiten aikaa on kestänyt Tiefland (Alamaa; 1902, Praha 1903; rev. 1904-05). Se on suosittu, brutaali realistinen draama, jota esitettiin toisen maailmansodan puhkeamiseen mennessä 38 kaupungissa. Oopperassa italialainen resitatiivi yhdistyy wagnerilaiseen harmoniaan ja johtoaihetekniikkaan.

Alamaa tapahtuu Kataloniassa, jossa paimen Pedro (tenori) nai maanomistaja Sebastianon (baritoni) rakastajattaren Martan (sopraano) ja surmaa lopuksi Sebastianon. Teos sisältää Carmen– ja Cavalleria rusticana -tyyppistä eroottista latausta ja kohtalokasta rakkautta sekä asettaa vastakkain yksinkertaisen talonpoikien ja paimenten ylämaan ja kaupunkilaisten alamaan.

Oopperan tunnetuimpia kohtauksia ovat Pedron unikertomus “Wie ich nun gestern abend in der Hütte liege” (Kun eilen illalla makasin majassa) prologista ja susikertomus “Schau her, das ist ein Taler” (Katsos tänne, siinä on taaleri) ensimmäisestä näytöksestä sekä Martan soolo “Sein bin ich, sein!” (Hänen olen, hänen!) ensimmäisestä näytöksestä ja kertomus “Ich weiss nicht, wer mein Vater war” (En tiedä, kuka oli isäni) toisesta näytöksestä.

Kansanooppera (Volksoper)

Kansanooppera oli yhtäältä vastareaktio Wagnerin musiikin kompleksisuudelle, toisaalta kannanotto operetin suuntaan. Sen sisällä tarjottiin yksinkertaisia lauluja, kuoroja ja tansseja sekä pittoreskeja näkymiä.

Ignaz Brüll

Ignaz Brüll (1846-1907) oli Brahmsin ystävä. Hän sävelsi kevyen ranskalaisvaikutteisen oopperan Das goldene Kreutz (Kultainen risti, 1875).

Viktor Nessler

Viktor Nessler (1841-90) oli elsassilaissäveltäjä, joka toimi Leipzigissa kuoronjohtajana ja sävelsi aikanaan suosittuihin sentimentaaleihin kertomuksiin kansanomaisia oopperoita. Nesslerin 11 oopperasta (1864-90) menestyivät suuri ooppera Der Rattenfänger von Hameln (Hamelnin rotanpyydystäjä, 1879) sekä eritoten Saksan historiaa 30-vuotisen sodan ajalta ja romanttisuutta yhdistävä Der Trompeter von Säckingen (Säckingenin trumpetinsoittaja, 1884), jota esitettiin yli 900 kertaa Pohjois-Saksassa.

Säckingenin trumpetinsoittajan populaariudesta huolehtivat Trumpettilaulu “Solch’ einen schmucken Herrn hilft jeder Landsknecht gern!” (Moista koreaa herraa auttaa mielellään jokainen keihäsmies), Talonpoikaistanssi “Der Hans schwingt die Liese” (Miekkonen liehuttaa huitukkaa), Kevätjuhla “Hört an, Völker dieser Welt” (Kuulkaa maailman kansat) sekä ennen kaikkea suosikkisävelmä, Wernerin Jäähyväislaulu “Das ist im Leben hässlich eingerichtet” (Se on elämässä nurjasti järjestetty) säkeineen “Behüt’ dich Gott!” (Suojelkoon sinua Luoja!).

Oopperassa lakitieteen opiskelija Werner (baritoni) on myös taitava trumpetisti, mutta se ei riitä vapaaherra von Schönaulle (basso), jonka Maria-tyttären (sopraano) Werner haluaa omakseen. Sen sijaan tarkoitus on naittaa Maria kreivi von Wildensteinin nololle Damian-pojalle. Damian paljastuu linnan valtausyrityksessä pelkuriksi, sen sijaan rohkea Werner Wildensteinien kadonneeksi pojaksi, joten Maria ja Werner saavat toisensa.

Wilhelm Kienzl

Wagneriaani ja itävaltalaisfolkloristi

Itävaltalainen Wilhelm Kienzl (1857-1941) oli kymmenen oopperan (1884-1926) säveltäjä, jonka lähtökohtina toimi Wagnerin lisäksi Schumannin musiikki. Hän siirtyi vähitellen yhä enemmän myös kansanoopperan suuntaan, ja hänen oopperoidensa väritys on aidosti itävaltalainen. Myöhäisissä oopperoissaan Der Kuhreigen op. 85 (Paimenlaulu; Wien, 1911), Das Testament op. 90 (Wien, 1916), Sanctissimum op. 102 (Wien, 1925) ja Hans Kipfel op. 110 (Wien, 1926) Kienzl käytti tuntuvasti aineistona kansanlauluja ja jopa itävaltalaismurretta, styyriaa.

Kienzlin ensimmäinen ooppera Urvasi op. 20 (1884; Dresden, 1886) on paljossa wagnerilainen teos sävytettynä lyyrisellä melodisuudella. Teoksessa intialaiskuningas Pururavas ja nimihenkilö, “taivaan tytär” Urvasi, rakastuvat toisiinsa. Urvasi ottaa ihmisen muodon, ja rakastavaiset kohtaavat vaikeuksia, mutta he yhdistyvät lopussa ikuisesti.

Etiikkaa ja idealismia oopperassa

Der Evangelimann op. 45 (Saarnamies, 1894; Berliini 1895), musikalisches Schauspiel (musiikkinäytelmä), yhdistää itävaltalaista kansanoopperaa, Wagner-vaikutteita sekä verismiä. Siinä opettaja Johannes (baritoni) on kateellinen veljensä Mathiaksen (tenori) ja Marthan (sopraano) rakkaudelle ja hän saattaa veljensä syyttömänä vankilaan 20 vuodeksi, kun veljeä epäillään tuhopoltosta. Kuolinvuoteellaan Johannes saa anteeksiannon vapautuneelta veljeltään.

Oopperasta muistetaan Marthan ystävätär Magdalenan (altto) aaria ”O schöne Jugendtage” (Oi somat nuoruusajat) sekä Mathiaksen soolo ”Selig sind, die Verfolgung leiden” (Autuaita ovat ne, jotka kärsivät vainoa). Ooppera saavutti suosiota saksalaisen kielialueen ulkopuolellakin, mm. Venäjällä ja Turkissa.

Don Quixote op. 50 (Berliini, 1898), musikalische Tragikomödie, Cervantes’n mukaan lienee säveltäjän idealistinen omakuva. Oopperan koomisen ja traagisen piirteistön sekoitus hämmensi yleisön, mikä sai Kienzlin lopettamaan oopperasäveltämisen 13 vuodeksi. Kyseessä on suuri ooppera baletteineen. Oopperallaan Kienzl on eräs noin 40 säveltäjästä, joita Cervantes on inspiroinut musiikkidramaattisen teoksen laatimiseen; kuuluisin niistä lienee Massenet’n ooppera (1910).

Julius Bittner

Julius Bittner (1874-1939) oli Wagner-vaikutteinen itävaltalaissäveltäjä, joka laati itse libretot lähes kaikkiin 18 oopperaansa. Monet niistä jäivät esittämättä, osin laajuutensa vuoksi.

Bittnerin oopperoista tunnetuimpia ovat Die rote Gred (Punatukka-Gred, 1907), Der Musikant (1910), Das höllisch Gold (Helvetillinen kulta, 1916) sekä Der Bergsee (Vuorijärvi, 1911), joka on yhä ohjelmistossa. Vuorijärvessä kuullaan kansanlaulumaista melodiikkaa, kun taas aiheena on 1500-luvun vuoristolaisten kapina Salzburgin arkkipiispan veronkorotusaietta vastaan.

Richard Heuberger

Richard Heuberger (1850-1914) oli itävaltalaissäveltäjä, joka muistetaan parhaiten opereteistaan, ennen muuta operetista Der Opernball (Oopperatanssiaiset, 1898). Lisäksi hän sävelsi kaksi koomista oopperaa: Die Abenteur einer Neujahrsnacht (Uudenvuodenyön seikkailut, 1886) sekä Barfüssele (Paljasjalkaiset, 1905).

Karel Weis

Karel Weis (1862-1944) oli prahalaissyntyinen säveltäjä, jonka musiikkikieli on eniten velkaa hänen maanmiesedeltäjilleen (Smetana, Dvorák, Fibich). Hänen oopperoitaan ja operettejaan esitettiin Prahan lisäksi Wienissä ja Berliinissä. Hän herätti pahennusta tšekkiporvariston parissa käyttämällä saksalaisia librettoja oopperoissaan Der polnische Jude (Puolanjuutalainen; Praha, 1901) sekä Der Sturm auf die Mühle (Myrsky myllyssä; Praha, 1912).

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös