Wagnerin Nibelungin sormus -oopperatetralogia
15.3.2007 (Päivitetty 23.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Richard Wagnerin (1813-83) oopperatetralogia Der Ring des Nibelungen (Nibelungin sormus, 1848-74; Bayreuth 1876) on oopperahistorian kenties mahtavin yksittäinen saavutus ja urotyö jo totaalisen maailmankatsomuksellisuutensa ansiosta: kokonaisuus sisältää ihmissuvun historian, Wagnerin ajan, 1800-luvun, nykyisyyden ja vielä tulevaisuuden profetian. Lisäksi se on muotonsa ja laajuutensa suhteen ainutlaatuinen: neljän oopperan sykli kestää noin 15 tuntia.

Yleisesti ollaankin nykyään sitä mieltä, että Ringin suurin merkitys on sen musiikissa ja että Ring on emotionaalis-aatteellinen musiikkidraama, jossa pelataan toiminnan ja ulkoisen dramatiikan sijaan spontaaneilla tunteilla, psykologisen tason tapahtumisen kiivaudella. Järjellisen pohdiskelun sijaan ”draaman olemus on tietämisessä tunteen kautta” (Wagner: Die Kunstwerk der Zukunft, Tulevaisuuden musiikki, 1850). Ernest Newman kirjoitti kenties hieman epäuskottavan tendenssimäisesti, että ”Wagner ei sävelittänyt sanoja musiikiksi, vaan sanat ovat jo olemassa olevan musiikillisen emootion projektioita puheen tasolle”. Myös Eero Tarastin mukaan ”Wagnerin vakuuttamisvoima on suurempi säveltäjänä kuin dramaatikkona”.

Ringin koko nimi on Ein Bühnenfestspiel für drei Tage und einen Vorabend, Näyttämöjuhlanäytelmä kolmelle päivälle sekä esi-ilta. Tässä Wagner seuraa antiikin näytelmien esityskäytäntöjä: antiikin teatterijuhlilla esitettiin aina kolme saman kirjailijasäveltäjän tragediaa ja yksi komedia, jotka muodostivat kokonaisuuden eli trilogian keventävine loppuineen. Wagner muunsi sikäli ideaa luomalla tetralogian, jonka kaikki osat ovat perusluonteeltaan vakavia, kun taas koomisia elementtejä on mukana lähinnä yksittäisissä kohtauksissa ja henkilöhahmoissa.

Ringin synty

Ring on vahvasti myyttinen, osin sadunomainen, osin ajatuksellisesti epäyhtenäinen oopperamonumentti, joka perustuu muinaisskandinaaviseen (Edda), antiikkiseen (Aiskhyloksen Oresteia-trilogia) ja keskiaikaiseen mytologiaan (Das Nibelungenlied), historiaan ja legendoihin, sekä 1800-luvulla koottuihin saksalaisen mytologian teoksiin (W. ja J. Grimm). Myytit mahdollistavat paitsi teatteriefektit ja suureellisen näyttämöilmaisun myös yleispätevien filosofisten ja inhimillisten ongelmien ja aiheiden käsittelemisen sekä pohtimisen.

Wagner kirjoitti Ringin tekstin väärinpäin. Ensin syntyi (12.-24.11.1848) Siegfrieds Tod (Siegfriedin kuolema), jonka tarkoituksena oli alun perin olla suuri kolminäytöksinen grand opéra ja joka muodostaa nykyisen Jumalten tuhon ytimen. Seuraavaksi hän huomasi tarvitsevansa siihen esihistoriaa ja laati (24.5.1851) edelliselle kevyemmän esidraaman Der junge Siegfried (Nuori Siegfried), joka sopisi Weimarin teatterin kokoon ja menisi yleisöön paremmin. Siinä nuorekas sankari voittaa kullan lohikäärmeeltä, tappaa Mimen, herättää Brünnhilden ja oppii pelkäämään. Antaakseen informaatiota Siegfriedin Volsunga-esi-isistä Wagner kirjoitti seuraavaksi Valkyyrian. Reininkulta oli puolestaan tarpeen kullan ryöstön eli draaman peruskäynnistäjän sekä jumalten perusongelman kuvaukseksi. Libretot olivat valmiit 17.12.1852 mennessä; pieniä tarkistuksia tapahtui vielä 1856.

Alkusuunnitelmassa Siegfried lunastaa jumalat; lopullisessa versiossa Wagner antaa jumalten tuhoutua heidän omasta halustaan. Wagner muutti lopun jo 1851, joten Schopenhaueriin tutustuminen 1854 ei siis vaikuttanut oopperan aaterakennelmaan: se vain vahvisti Wagnerin myötäsyntyistä pessimismiä, joka oli kehittynyt hänen elämänkokemustensa sanelemana; hän oli ollut siis schopenhauerilainen tietämättään.

Wagnerin elämää leimasivat painiskelu rahan kanssa, rakkaudeton avioliitto ja juutalaisten näkeminen kaiken pahan alkuna. Keskeisiä teemojahan Ringissä ovat rahan turmiollisuus sekä rakkauden puute tai sen kyvyttömyys lunastaa lopulta mitään. Ringissä kaikki ihmissuhteet epäonnistuvat, ja rahan ja vallan tavoittelu turmelee päähenkilöt. Wagnerin ja hänen ensimmäisen vaimonsa Minnan suhde näkyy Wotanin ja Frickan sopimusavioliittona, joka ei estä syrjähyppyjä. Wagnerin ja hänen toisen vaimonsa Cosiman suhde saa kauniin ilmaisun Siegfriedin viimeisen näytöksen loppukohtauksessa Siegfriedin ja Brünnhilden lemmenhurmiossa.

Nibelungin sormus syntyi pääosin Wagnerin pakolaisvuosina Sveitsissä (1848-62), jolloin Wagnerin draamanäkemys muotoutui. Hän kirjoitti ensiksi neljä runodraamaa, libretot tetralogiaan, otsakkeella Der Ring des Nibelungen (1848-52). Wagner aloitti 1853 Ringin säveltämisen, mutta hän sai vuoteen 1857 mennessä valmiiksi vain Reininkullan, Valkyyrian ja osan Siegfriedistä, jota hän jatkoi uudelleen 1864, kunnes koko sykli valmistui 1874. Ring esitettiin ensi kertaa 1876 Bayreuthissa, Wagnerin musiikille rakennetussa erityisessä teatterissa, Festspielhausissa, kapellimestarina Hans Richter.

Ringin johtoaiheista

Terminä ja sisältönä aiemmasta “muistuma-aiheesta” johdettu käsite “johtoaihe” ei ole aivan kiistaton; asiasta on väitelty jo Wagnerin aikana. Toisaalta Wagnerin reseptiohistoria, oopperoiden vastaanoton ja vaikutuksen historia, johon liittyy olennaisesti johtoaiheista puhuminen, on osa oopperoita itseään.

Johtoaiheet ja niiden nimet ovat vakiintuneita ja hyödyllisiä ymmärtämisen välikappaleita. Toisaalta nimiä ei saa pitää niiden johtoaiheiden sisällön kuvauksena eli nimilappuja ei tule samaistaa itse musiikillisten tosiasioiden kanssa, sillä musiikki ei ole eksaktisti käsitteellinen kieli. Johtoaiheiden nimet voivat vaihdella tutkijasta riippuen, ja itse musiikin kehitys, aiheiden erilaisiin yhteyksiin ja valaistuksiin saattaminen voi tuntuvastikin muokata niiden ilmaisullista merkitystä.

Motiivit muuntuvat plastisesti: ne vihjaavat, muistuttavat, luonnehtivat, julistavat, ilmoittavat, pettävät, kieltävät, paljastavat. Haluaa tai ei, kuulijan on hyvä tulla niistä tietoiseksi, jotta voisi seurata niiden kehitystä, suhteita ja esiintymisiä – ja ymmärtäisi, millainen on se Wagnerin luoma kvasisinfoninen organismi, jollaisesta Ringin eri osissa ja koko tetralogiassa on kysymys. Aiheiden esiintymisen tiheys, useiden yhtäaikaisuus, vain yhden läsnäolo tai niiden poissaolo ovat merkittäviä tekijöitä Wagnerin musiikillis-poeettisten tarkoitusperien ymmärtämiseksi.

Ring perustuu noin 20 pysyvään motiiviin sekä noin 30 suhteellisen yleisesti toistuvaan aiheeseen, jotka kaikki on mahdollista johtaa Reininkullan luontoaiheesta (Naturmotiv). Yhteensä johtoaiheita on toistasataa, erään luokituksen mukaan 121.

On helppo havaita, kuinka esimerkiksi luontoaiheesta polveutuvat luonnonkohina-aihe (Naturwebenmotiv), aaltoaihe (Wellenmotiv) ja metsänhumina-aihe (Waldwebenmotiv). Näissä kolmisointuelementtiä on elävöitetty loma- ja sivusävelillä. Kolmisointuisuutta korostetusti edustavat Reininkulta-aihe (Rheingoldmotiv), ratsastusaihe (Rittmotiv), miekka-aihe (Schwertmotiv), torviaihe (Hornmotiv) sekä sateenkaariaihe (Regenbogenmotiv).

Torvi- ja miekka-aiheiden lopusta löytyy käänne (b-a-g-c ja f-e-d-g), joka puolestaan on laajentuneessa muodossa Siegfried-aiheen alussa (f-e-d-b). Sormusaihe (Ringmotiv) ja Valhalla-aihe (Wallhallmotiv) liittyvät toisiinsa vajoavien ja nousevien terssien avulla. Fafner-aihe, jättiläisaihe (Riesenmotiv) ja Nibelungenviha-aihe (Nibelungenhassmotiv) muodostavat luontevasti oman perheensä joko rytmisesti tai avausheleensä ansiosta.

Ringin sävellajeista

Ring on musiikillisesti kietoutunut yhteen sekä Tristanin että Mestarilaulajien kanssa: siitä löytyy niin kromatiikkaa kuin puhdasta duurisointuisuutta. Henkilöhahmoihin liittyvät johtoaiheet voivat esiintyä missä tahansa sävellajeissa. Silti eräät esineisiin viittaavat johtoaiheet esiintyvät usein tietyissä sävellajeissa: kirousaihe ja taikakypäräaihe assosioituvat h-molliin, Valhalla-aihe enimmäkseen Des-duuriin, miekka-aihe C-duuriin (ja myös D-duuriin). Valkyyrioiden sävellaji on h-molli, nibelungien b-molli.

Koko Ringin puitteissa toteutuu selkeä sävellajikehitys. Reininkullassa edetään Es-duurista, joka on luonnon sävellaji, Des-duuriin, jumalten ja Valhallan sävellajiin. Valkyyria suuntaa kertovasta d-mollista E-duuriin, joka on rakkauden sävellaji myös Beethovenilla, Lisztillä ja Brahmsilla. Siegfried kulkee matkan pimeästä b-mollista C-duuri-valoon, Jumalten tuho puolestaan es-mollin ja Ces-duurin epäselvyydestä Des-duurin jumalsävellajiin. Eli kokonaisuutena Ringissä toteutuu sävellajinen lasku Es-duurista Des-duuriin, luonnon tasosta yhteisön tasolle (vrt. Mahlerin myöhempi yhdeksäs sinfonia, jossa edetään D-duurista Des-duuriin).

Muodot ja orkesteri Ringissä

Musiikissa kohtausten tai numeroiden muoto voi perustua Bar-muotoon ja erilaisiin kaari- tai rondomuotoihin, säkeistölauluun ja muunnelmamuotoon, mutta usein Wagner muokkaa niitä draaman tarkoitusperien mukaisesti aivan uusiin suuntiin.

Ringin orkesteri on aiempaa mammuttimaisempi. Wagner otti käyttöön nelinkertaiset puupuhaltimet (mukaan lukien bassomuodot, bassoklarinetti, englannintorvi, kontrafagotti) sekä kasvatti vaskiryhmän neljäksi perheeksi. Orkesteri käsittää kahdeksan käyrätorvea, joiden soittajat soittavat toisinaan Wagner-tuubia (sekä kontrabassotuubaa), neljä trumpettia (mukana bassotrumpetti) ja neljä pasuunaa (mukana kontrabassopasuuna). Harppuja Wagner saattaa vaatia peräti kuusi kappaletta. Jousisektio ei ole nykyajan mittapuilla tavaton – 16 ensi- ja kakkosviulua, 12 alttoviulua ja selloa, 8 kontrabassoa – mutta omana aikanaan moinen jousisto oli useimpien konsertti- ja oopperatalojen orkestereiden ulottumattomissa.

Reininkulta

Das Rheingold (Reininkulta, 1853-54; München, 1869) on Ringin valmistava ilta tai prologi, joka kestää vain kaksi ja puoli tuntia. Siinä Nibelungin Alberich (basso/bassobaritoni) varastaa Reinintyttäriltä kullan ja taottaa siitä rajattoman vallan takaavan sormuksen ja kypärän. Wotan-jumala (basso/bassobaritoni) sieppaa sormuksen viekkaudella ja Logen (tenori) avulla ja tuo sormuksen ja muun kullan jättiläisille palkinnoksi Valhalla-linnan rakentamisesta ja jumalten ikääntymisen estävän Freian (sopraano) vapauttamiseksi. Alberich kiroaa sormuksen. Jättiläiset riitaantuvat ja Fafner (basso) surmaa Fasoltin (basso) – eli Alberichin kirous alkaa vaikuttaa. Oopperan lopussa jumalat nousevat sateenkaarta pitkin Valhallaan.

Reininkulta alkaa kuuluisalla luontoaiheella, pitkällä Es-duuri-soinnulla, josta kehkeytyy vähitellen melodisempi aihe sekä mutkikkaan keskinäisyhteyden kautta Ringin muut aiheet. Reininkulta esittelee siten koko syklin tärkeimmät aiheet, joita ovat Reinintyttäret-aihe, Reininkulta-aihe, sormus-aihe, Valhalla-aihe, jättiläisaihe, Loge-aihe, Nibelungen-aihe, taikakypäräaihe, käärmeaihe, Nibelungenviha-aihe, Alberichin kirous -aihe, Erda-aihe, miekka-aihe jne.

Valkyyria

Die Walküre (Valkyyria, 1854-56; München, 1870) valmistui heti Reininkullan jälkeen ja on syklin ensimmäinen varsinainen musiikkidraama. Wotanin Volsung-kaksosista Siegmund (tenori) saapuu myrskyssä Hundingin (basso) taloon ja rakastuu tämän vaimoon Sieglindeen (sopraano), joka paljastuu Siegmundin sisareksi. Siegmund saa käyttöönsä Wotanin Notung-miekan, mutta Hunding kuitenkin surmaa Siegmundin. Wotanin tyttären, Brünnhilde-valkyyrian (sopraano) avulla Sieglinde onnistuu pakenemaan, ottamaan särkyneen Notung-miekan mukaansa sekä synnyttämään Siegfriedin. Raivostunut Wotan karkottaa Brünnhilden Valhallasta ja nukuttaa tytön tulipiiriin. Tulipiirin läpäisemään kykenevästä sankarista tulisi Brünnhilden mies.

Oopperan tunnetuin hahmo on valkyyria Brünnhilde ja kuuluisin kohtaus Valkyyrioiden ratsastus kolmannen näytöksen alusta. Wagnerin oopperoiden joukossa Valkyyrian ensimmäinen näytös on musiikillisdramaattisesti kenties kaikkein vaikuttavin, ehjin ja onnistunein. Avausnäytös on maaginen kertomus Siegmundin ja Sieglinden heräävästä ja heidän tietämättään sukurutsaisesta rakkaudesta, jonka huippukohdassa Siegmund laulaa tunnetun numeronsa ”Winterstürme wichen dem Wonnemond” (Talvimyrskyt kaikkosivat toukokuun tieltä) ja johon Sieglinde vastaa laulullaan ”Du bist der Lenz” (Sinä olet kevät).

Valkyyria tuo tullessaan uusia tärkeitä aiheita, joita ovat mm. rakkausaihe, sisarusrakkausaihe, Hunding-aihe, Notung-aihe, Siegfried-aihe, lunastusaihe, uniaihe, virvatuliaihe jne.

Siegfried

Siegfried (1851, 1856-71; Bayreuth, 1876) on Ringin oopperoista rikkain, sillä sen musiikki solmiutuu yhteen sen sävellystyön välillä syntyneiden Tristanin ja Mestarilaulajien kanssa. Silti alku- ja loppupuolen syntymisen ajallisesta etäisyydestä huolimatta Siegfried on yllättävän kiinteä ja tasapainoinen teos.

Siegfriedin syntyhistoria sävellyksenä on yllättävän konstikas. Sen ensimmäiset musiikkiluonnokset ovat luultavasti jo vuodelta 1851, mutta sävellystyö alkoi varsinaisesti vasta syyskuussa 1856. Wagner oli omaksunut tässä vaiheessa säveltämismenetelmäkseen työskentelyn yhtä aikaa kahden täydellisen luonnoskäsikirjoituksen kanssa ja hän saattoi aina edeltävän näytöksen valmiiksi ennen siirtymistä seuraavaan näytökseen:

1. hän luonnosteli lyijykynällä kahden viivaston partituurin
2. hän kirjoitti musteella vähintään kolme viivastoa käsittävän luonnoksen (kaksi soittimille ja yksi laululle), joka sisälsi myös soitinnusmerkintöjä

Kesäkuun 1857 loppuun mennessä Siegfriedin kahden ensimmäisen näytöksen täydelliset luonnoskäsikirjoitukset olivat lähes valmiit. Siinä vaiheessa Wagner keskeytti ja jätti Siegfriedin oman onnensa nojaan: talousvaikeuksien vuoksi ja säveltääkseen kasvavasti kromatisoituvalla tyylillään Tristanin. ”Koska näemme uudelleen?”, Wagner huokasi ja kirjoitti:

Olen johdattanut nuoren Siegfriedini ihanan metsän yksinäisyyteen: olen jättänyt hänet sinne lehmuksen alle ja heittänyt hänelle jäähyväiset sydämeni syvyyksistä vuotaneiden kyynelten kera.

Hän jatkoi kuitenkin kohta ja päätti toisen näytöksen ensimmäisen täydellisen luonnoksen 30.6.1857, toisen näytöksen 9.8.1857. Mutta vaikka Wagner työskenteli 1864-65 (27.9.1864-2.12.1865) ensimmäisen näytöksen puhtaaksikirjoituksen ja myös toisen näytöksen orkestroinnin parissa, vuosien 1857-69 aikana hän ei säveltänyt Siegfriediin uutta musiikkia – joten sävellystyössä oli 12 vuoden tauko.

Ensimmäisen ja toisen näytöksen partituurit eli orkestraatiot valmistuivat 23.2.1869, ja työ kolmannen näytöksen parissa alkoi 1.3.1869. Koko orkestraatio eli partituuri oli valmis 5.2.1871. Siten Siegfriedin ensimmäinen ja toinen näytös ovat lähempänä Reininkultaa ja Valkyyriaa, kun taas kolmas näytös lainaa musiikkia välillä syntyneistä Tristanista ja Isoldesta sekä Nürnbergin mestarilaulajista ja liittyy myös Jumalten tuhon ilmastoon.

Siegfriedin sisältö

Nuori Siegfried (tenori) varttuu Mimen (tenori) hoivissa, joka toivoo Siegfriedin ryöstävän aarteen takaisin. Siegfried takoo uudestaan Notung-miekan, laulaa soolonsa ”Notung! Neidliches Schwert” (Notung, verraton miekka), voittaa Fafner-lohikäärmeen, ymmärtää lintujen kieltä, surmaa Mimen, tapaa Vaeltajan (valepukuisen Wotanin) ja katkaisee Notungilla tämän keihään sekä herättää lopulta suudelmallaan Brünnhilden eloon.

Siegfriedin ja Mimen suhde heijastanee varhain sosiaalisesti isättömäksi jääneen Wagnerin kokemuksia. Niinpä Wagner (= Siegfried) surmaa symbolisesti todennäköisen biologisen isänsä, Geyerin (= Mime) ja käyttäytyy uhittelevan oidipaalisesti Wotania kohtaan (keihään katkaisu). Mimen, josta tehdään oopperassa juutalaisen prototyyppi, surmaaminen nimenomaan juutalaisena, jollaisena Wagner ehkä piti Geyeriä – myöhempi tutkimus on tosin osoittanut epäilyn vääräksi – nousee siis biografiasta ja on osa Wagnerin äklöttävää antisemitismiä. Wagnerin essee Was ist Deutsch? (Mikä on saksalaista?, 1878, alun perin päiväkirjan otteita) on paljon puhuva:

juutalaiset ovat tulleet maan alta suurina laumoina pitääkseen huolen ”afääreistä” ja levittääkseen kansalle hengen asemasta alkoholia saadakseen muutkin omaksumaan velttoutensa.

Eli juutalaiset on kuvattu Ringissä nibelungeina (Mime, Alberich jne.). Wotan on alter egonsa Alberichin kääntöpuoli, valo-Alberich.

Siegfriedin yhteyksiä Tristaniin ja Mestarilaulajiin

Tristan-tyyppistä kromatiikkaa ja musiikillista tiheyttä löytyy etenkin Siegfriedin kolmannesta näytöksestä. Mm. Tristanin Todesmotiv (kuolonaihe) palaa Siegfriedin kolmannen näytöksen alkusoitossa As-duurin ja A-duurin sointusuhteissa sekä kuolonaiheen loppu Siegfriedin Schicksalmotivina (kohtalonaiheena). Samoin Tristanin toisen näytöksen Thema des Wonneüberschwanges (Ylettömän auvon teema) palaa muuntuneena Siegfriedin kolmannen näytöksen Liebesglutmotivina (lemmenhehkuaiheena).

Siegfriedissä on myös Mestarilaulajien (valmis 1867) puhdasta, kirkasta C-duuri-diatoniikkaa. Esimerkiksi Siegfriedin Siegfriedliebemotiv (Siegfriedin lemmenaihe) ja Liebesbundmotiv (lemmenliittoaihe) vastaavat varsin pitkälle Mestarilaulajien Mestarilaulajien teemaa (Meistersingerthema) sekä Oppipoikien tanssia (Tanz der Lehrbuben). Mestarilaulajien C-duuri on tonaalisen kehityksen tähtäyspiste myös Siegfriedissä.

Sävellajit Siegfriedissä

Vaikka Siegfriedissä on sävellajeja riittämiin, C-duurisointu tai sen kvarttisekstisointumuoto murtautuvat toistuvasti esiin ja viittaavat kohteeseen, jonne pyritään, C-duuriin päätössävellajina. Nämä hetket puhkeavat yleensä tietyillä aiheilla, joita ovat ensimmäisessä ja toisessa näytöksissä:

• Liebessehnsuchtmotiv (lemmenkaipausaihe)
• Schwertmotiv (miekka-aihe)
• Rheintochtersang (Reinintytärten laulu)
• Waldvogelmotiv (metsälintuaihe)
  

  Siegfried: C-duuriin johtavia motiiveja: Liebessehnsuchtmotiv (lemmenkaipausaihe), Schwertmotiv (miekka-aihe), Rheintochtersang (Reinintytärten laulu) ja Waldvogelmotiv (metsälintuaihe).

Siegfriedin keskeiset johtoaiheet

Siegfriedin ensimmäinen ja toinen näytös ovat lähellä Reininkultaa ja Valkyyriaa myös lyhyine, ytimekkäine motiiveineen: motiivien esiintyminen ei ole Siegfriedin alussa tiheää tai polyfonista oopperan kolmannen näytöksen tapaan. Siegfriedin alkupuolella aiheet seuraavat toisiaan ja luovat motiivimosaiikkia asettautumisellaan peräkkäin: henkilön, objektin tai tunnetilan kuuluttaminen, ennakointi tai palauttaminen mieleen ovat pääsijalla. Usein pitkähköt jaksot perustuvat saman motiivin kertaamiseen eli syntyy viipyviä, eeppis-lyyrisiä tilanteita, joissa ei esiinny aikatasojen ristikytkentöjä.

Esimerkiksi Siegfriedin raivonpurkausta g-mollissa Jugendkraftmotivilla jatkuu sivukaupalla, kunnes Mimen motiivi saapuu ja johtaa Mimen Erziehungsliediin (kasvatuslauluun) f-mollissa. Siegfriedin Vaelluslaulussa B-duurissa kuullaan Freiheitsmotiv (vapausaihe) ja Jugendkraftmotiv hienokseltaan yhdistettyinä. Samalla tavalla selkeitä tilanteita ovat Siegfriedin balladimainen Schmelzlied, jossa d-mollissa kuullaan Arbeitmotivia (työaihetta) ja Hornmotivia (torviaihetta). Schmiedelied kuuluu samaan, motiivisesti yksinkertaiseen tapaustyyppiin, luonnollisesti myös toisen näytöksen Waldweben-kohtaus Waldvogel-motiiveineen.

Johtoaiheiden ennakointia ja mieleen palauttamista esiintyy usein. Kun Siegfried tiedustelee omaa syntyperäänsä, kuullaan Liebessehnsuchtmotiv (rakkaudenkaipausaihe), samoin myöhemmin toisessa näytöksessä juuri ennen Waldwebenin puhkeamista E-duurissa – eli nämä esiintymät ennakoivat rakkauden löytymistä kolmannessa näytöksessä ja liittyvät myös Tristanin alun Sehnsuchtmotiviin (kaipausaiheeseen).

Kolmannessa näytöksessä motiivit ovat usein laajoja melodisia ajatuksia, ne yhdistyvät toisiinsa vapaasti ja ovat vähemmän referentiaalisessa plakaattifunktiossa kuin aiemmin oopperassa, eli ne eivät automaattisesti yhdisty juuri näyttämöllä tai puheen kohteena oleviin henkilöihin tai esineisiin. Motiivit pyrkivät elämään omaa elämäänsä ja niiden alituinen yhteistyö tuottaa aiempaa tiiviimmän, pidemmälle työstetyn tekstuurin, mikä on heijastusta Wagnerin keskittymisestä musiikillisiin arvoihin jo Siegfriediä edeltävässä Tristan ja Isolde -oopperassa.

Musiikin uuden kypsyyden havaitsee heti Siegfriedin kolmannen näytöksen orkesterialkusoitosta, jossa toteutuu keskeisten motiivien sinfoninen kehitys: etualalla alkusoitossa on pisterytmi, joka assosioituu valkyyrioiden ratsastukseen, eli kaikkiaan kuullaan aiheina ensin:

1. Rittmotiv (ratsastusaihe) Valkyyriasta
2. Erdamotiv (Erda-aihe) Reininkullasta
3. Unruhemotiv (levottomuusaihe)
4. Unmutmotiv (tyytymättömyysaihe)
5. Vertragsmotiv (sopimusaihe)
6. Götterdämmerungsmotiv (Jumalhämärä-aihe)

Lisäksi:

7. Vaeltajan medianttiharmoniat muodostavat musiikin sointurungon
8. As- ja A-duurisointujen vuorottelu viittaa Tristanin Todesmotiviin (kuolonaiheeseen)
9. Wehmotiv (valitusaihe) eli laskeva puoliaskel assosioituu Reininkullassa Alberichiin ja sormuksen turmiolliseen mahtiin

Alkusoiton loppupuolella esiintyvät vielä:

10. Schlafmotiv (uniaihe)
11. Schicksalsmotiv (kohtalonaihe)

Mikä verkosto! Jatkossa voimalliset vokaaliset linjat hylkäävät resitatiivin arioson hyväksi, mitä tukee vielä aiemmin kokematon orkestraalinen rikkaus ja motiivinen tiheys. Emotionaalinen lämpötila nousee hurjasti, kun Wanderer ilmoittaa päätösnäytöksen avauskohtauksessa, että hän odottaa jumalten tuhoa:

Jumalten loppu ei sureta minua sillä toivon sitä itse!

Um der Götter Ende grämt mich die Angst nicht seit mein Wunsch es – will!

Hetken polttavuus tuottaa motiivien vyöryn, ja sen juhlavuus paljastuu uuden motiivin, Siegfriedsliebemotiven (Siegfriedin rakkaus -aiheen) kautta (c3-es2-c2-des2-es2-f2-g2-as2-b2). Mukana ovat jatkossa lisäksi:

• Erda– ja Götterdämmerungmotiv
• Entsagungsmotiv (luopumisaihe)
• Entzückungsmotiv (ihastusaihe)
• Siegfriedmotiv
• Walhallmotiv
• Schwertmotiv
• Ringmotiv
• Liebesmotiv –

Wagner on kuin puheripulin vallassa ja suoltaa musiikkigeneraattoristaan tuhlaillen aineksia.

Senkin ylittää vielä Siegfriedin viimeinen kohtaus, joka on oopperahistorian suurimpia rakkauden apoteooseja. Sokaisevassa C-duuri-valossa monet keskeiset aiheet palaavat ja synnyttävät Mestarilaulajien kaltaisen sinfonisen orkesteripolyfonian. Kuullaan:

• Jubelmotiv (riemuaihe)
• Liebesbundmotiv (rakkaudenliittoaihe)
• Entzückungsmotiv (ihastusaihe)
• Siegfriedliebemotiv (Siegfriedin rakkaus -aihe)
• Siegfried-motiv

Brünnhilden heräämisen ja lopun C-duurin väliin jää vielä kuuluisa, orkesterirunoksi Siegfried-idylli myöhemmin laajentunut, E-duurissa oleva vaihe ”Ewig war ich” (Ikuinen olin), joka sisältää Reinheitmotiven (puhtausaiheen), Liebesglückmotiven (lemmenonniaiheen), Liebesverwirrungmotiven (lemmenhämminkiaiheen) ja Liebesglutmotiven (lemmenhehkuaiheen).

Kaikkiaan Siegfriedin viimeinen kohtaus on ehkä onnellistuttavin hetki Wagnerin koko oopperatuotannossa: rakkauden voitto ja huuma ovat siinä täydelliset vailla sivumakua. Siegfriedin ja Brünnhilden päätöskohtaus ”Heil dir Sonne!” (Tervehdys sinulle, aurinko!) on siten euforinen.

Jumalten tuho

Götterdämmerung (Jumalten tuho, oik. Jumalhämärä, 1850/1869-74; Bayreuth 1876) on ooppera, jonka nimi voidaan kääntää usealla tavalla, jopa positiivisesti Jumalsarastukseksi. Schopenhauerin filosofiaan tutustuminen vaikutti siihen, että jumalien voiton sijaan ooppera päättyy heidän kuolemaansa. Taustalla on ajatus siitä, että jumalien on tuhouduttava, jotta uusi alku olisi mahdollinen.

Alberichin poika Hagen (basso) toivoo sormusta itselleen. Taikajuoma vie Siegfriediltä muistin ja hän lähtee rakastuttuaan Gutruneen (sopraano) hakemaan puolisoansa Brünnhildeä vaimoksi Güntherille (bassobaritoni). Brünnhilde hautoo kostoa, ja metsästysretkellä Hagen surmaa Siegfriedin, kun tämä muistinsa palattua laulaa rakkaudestaan Brünnhildeen. Siegfried kannetaan polttoroviolle, jonne myös Brünnhilde syöksyy heitettyään sormuksen tuleen. Lopussa Rein tulvii, Reinintyttäret saavat sormuksen takaisin ja Valhalla jumalineen palaa.

Oopperan tärkeitä kohtauksia ovat mm. Nornien kuoro prologissa, orkesterinumerot Siegfriedin Reinin-matka ja Siegfriedin surumarssi sekä päätöksessä Brünnhilden pitkä ja vaativa monologi ”Starke Scheite schichtet mir dort” (Vahvoja halkoja pinotkaa minulle tuonne). Ooppera ja samalla Ring loppuu pessimismistään huolimatta lunastusaiheeseen.

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös