Kamarimusiikki Englannissa ja Amerikassa
23.3.2007 (Päivitetty 10.3.2020) / Murtomäki, Veijo

Englanti

Englannin renessanssi

Englannista muodostui 1800-luvun lopulla ja etenkin 1900-luvun alkupuolella eräs saksalais-itävaltalaisen kamarimusiikin viljelyn päämaita: Mendelssohnin jälkeen erityisesti Brahms oli siellä korkeassa kurssissa. Myös omaa kamarimusiikkituotantoa alkoi syntyä vähitellen, ensin saksalaisten vanavedessä ja sitten omassa eklektisessä, saksalaisuutta ja ranskalaisuutta yhdistävässä englantilaisessa hengessä.

William Sterndale Bennett

(1816-75) oli Mendelssohnin englantilaisseuraaja, vaikkakin hänen varsinainen ihanteensa oli Mozart. Sen sijaan Lisztin, Berliozin, Chopinin ja jopa Schumannin keksinnöille häin jäi immuuniksi. Hänen tuotantonsa pääalueita olivat orkesteri- ja pianomusiikki. Bennettin harvat kamariteokset sisältävät keskeisen ja näyttävän piano-osuuden: fis-molli-sekstetto op. 8 (1835) pianolle ja kontrabasson sisältävälle jousikvintetille, pianotrio op. 26 (1845) sekä duo sellolle ja pianolle op. 32, A (1852). Pianotrion osat ovat 1. Andante tranquillo ma con moto, 2. Serenade. Andante ma un poco scherzando, 3. Finale. Allegro fermo:

 

Hieman vanhahtavia piirteitä duossa ovat kolmiosaisuus, pianon dominoivuus, ensiosa, jossa nopeaa, giga-tyyppistä vaihetta edeltää kirkkosonaattimainen hidas johdanto ja toinen osa on menuetti. Kolmiosaisen sello–piano-duon osat ovat:

1) Adagio sostenuto – Allegro giusto;

2) Minuetto caracteristique;

3) Allegretto piacevole, animato. 

Charles Villiers Stanford

Stanford (1852–1924) oli klassistis-romanttisen suuntauksen keskeinen edustaja ja englantilaisen musiikin uuden renessanssin käynnistäjä. Hänellä on viljava ja sopusuhtaisen miellyttävä kamarimusiikkituotanto, yhteensä noin 40 teosta (1875-1923). Niihin sisältyy englantilaisessa kamarikirjallisuudessa keskeisiä viulusonaatteja (1877-1919), sellosonaatteja (1877, 1889), klarinetti- tai alttoviulusonaatti (1911), pianotrioja (1889-1918), pianokvartettoja (1879, 1913), pianokvintetto (1886) sekä peräti kahdeksan jousikvartettoa (1891-1919), joissa vaikutteet ulottuvat wieniläisklassikoista Brahmsiin.

Viulusonaatti nro 1 op. 11 (1877) vallitsee jokseenkin klassistinen kirjoitustapa:

Jousikvartetosta nro 3 op. 64 (1896) löytyy myös romanttista dramatiikkaa:

Jälkibrahmsilainen tyyli hallitsee pianokvartettoa op. 15 (1897):

Stanfordin klarinetti/alttoviulusonaatti op. 129 (1911) on ilmeikäs myöhäisromanttisen musiikin ja irlantilaisen perinteen yhdistelmä:

Elgar ja Delius

Edward Elgar

Elgar (1857–1934) oli ”Englannin Brahms”, jonka melodisesti ja harmonisesti pursuavaa tyyliä löytää myös hänen e-molli-viulusonaatistaan op. 82 (1918), e-molli-jousikvartetostaan, op. 83 (1918) sekä a-molli-pianokvintetostaan, op. 84 (1919). Ne kaikki ovat yhtäältä mietiskeleviä, hieman pidättyneitä sisarteoksia, joissa kuuluu tietty pako konservatiiviseen romantiikkaan, toisaalta ne ovat Elgarin persoonallisia kannanottoja sodan tuottamaan mielettömyyteen.

Viulusonaatti nro 1 on säveltäjän mielestä teoksena ”uskalias ja tarmokas”, mikä ei tosiaan ole liioittelua:

Viulusonaatin finaali on voimakas ja päättäväisen energinen miellyttävän toisen osan – Piacevole(Poco andante) – jälkeen:

Pianokvintetto on ”sotatrilogian” viimeiseksi valmistunut teos, jossa meditaatio ja toiminta ovat balanssissa osineen 1) Moderato–Allegro; 2) Adagio; 3) Andante–Allegro. Kyseessä on kolmikon laajin ja rehevin teos:

Ensimmäisen osan myöhemmästä Allegro-vaiheesta:

Finaalin päätössivu:

 

Frederick Delius

Delius (1862–1934) sävelsi kaksi jousikvartettoa (1888, 1893) ja neljä viulusonaattia (1892-1930), joissa hän on runollinen lyyrikko ja luottaa melodiseen jatkuvuuteen peräkkäisissä jaksoissa. Sonaateissa kuuluu hieman Elgar- ja ranskalaisvaikutteita. Yksiosainen sellosonaatti (1916) on Deliuksen parhaita aikaansaannoksia, sillä siinä hän sai kirjoittaa rakastamalleen sooloäänelle, joka seikkailee kromaattisen harmonian yläpuolella ja laulaa päättymätöntä melodiaansa. Allegro, ma non troppo -perustempoa pehmentää keskellä

Lento, ma tranquillo -vaihe ennen kuin tempo I palaa.

 

Muita romanttisia kamarisäveltäjiä

Charles Harford Lloyd

Vähemmän tunnettu englantilainen, myöhäisromanttista kamarimusiikkia säveltänyt nimi on urkurisäveltäjä Charles Harford Lloyd (1849-1919), jonka yleistyylinen musiikki sisältää B-duuri-trion (pain. 1900) Glinkan Pateettisen trion kokoonpanolle, klarinetille, fagotille ja pianolle. Häneltä löytyy myös Suite in the Old Style klarinetille ja pianolle (1914) osineen Prelude, Allemande, Minuet, Sarabande, Gigue:

William Yeates Hurlstone

Klarinetille, fagotille ja pianolle kirjoitti g-molli-trion (n. 1897) myös Brahms-tyyppinen pianistisäveltäjä William Yeates Hurlstone (1876–1906), jonka keskeisiä kamariteoksia ovat viulusonaatti (1897), kvintetto pianolle ja puhaltimille (1897), pianokvartetto e op. 43 (1906) ja pianotrio G (1907).

Viulusonatin alku:

Pianokvarteton alku:

Samuel Coleridge-Taylor

Omana aikanaan juhlittu, mutta välillä unohdettu sierraleonelaisen isän ja englantilaisäidin aviottomana lapsena syntynyt, Stanfordin johdolla opiskellut viulistisäveltäjä Samuel Coleridge-Taylor (1875–1912), ”musta Mahler”, loi yllättävän laajan, lähes 30 teosta käsittävän, osin afrikkalaisesta ja muista etnisistä kulttuureista vaikutteita sulattaneen kamarituotannon. Sen parhaimmistoon kuuluvat klarinettikvintetto op. 10 (julk. 1906) kolmiosainen, finaalissaan jäntevän tanssillinen d-molli-viulusonaatti op. 28 (julk. 1917):

Cleridge-Taylor teki useita afrikkalaisaiheisia teoksia paitsi orkesterille myös pianolle sekä viululle ja pianolle. Seuraavassa alku neliosaisesta sarjasta Afrikkalaisia tansseja op. 58 (1904):

Yhdysvallat ja Amerikka

Yhdysvaltojen itäosassa, ”Uudessa Englannissa” syntyi 1800-luvun mittaan eurooppalaisittain vertailukelpoinen musiikkielämä muusikkoineen, säveltäjineen, konsertteineen, opinahjoineen ja orkestereineen. Monet säveltäjä kävivät opiskelemassa Saksassa ja toivat sieltä tullessaan klassisromanttiset ihanteet ja sävellyslajit. Yhdysvaltoja yhdistänyt kansalaissota (1861-65) toi jälkilaineissaan mukanaan romanttisen sentimentalismin ja moninaiseen geografisuuteen ja etnisyyteen perustuvan aiheiston.

Edward MacDowell (1860–1908) oli vuosisadan jälkipuoliskon keskeinen yhdysvaltalaissäveltäjä etenkin piano- ja orkesterimusiikillaan. Lisztin malliin hän ei kuitenkaan säveltänyt kamarimusiikkia.

Varhaisia kamarisäveltäjiä

Ennen MacDowellia oli jo klassisia amerikkalaissäveltäjiä: sukujuuriltaan saksalais-böömiläinen Anthony Philip Heinrich (1781–1861), jolta tunnetaan oktetto (1858), Philadelphiassa syntynyt William Henry Fry (1813–65), jolta on säilynyt kymmenkunta jousikvartettoa, sekä newyorkilainen George Frederick Bristow (1825–98), jonka kamarituotantoon kuuluu viulu-alttoviulu-duettojen lisäksi kaksi jousikvartettoa (1849) ja G-duuri-viulusonaatti op. 12 (1849?).

John Knowles Paine

MacDowellia edelsi lisäksi Berliinissä opiskellut ja Bostoniin asettunut John Knowles Paine (1839–1906), jolta löytyy kolme maan ensimmäisiin lukeutuvaa kamariteosta: D-duuri-jousikvartetto op. 5 (n. 1855), d-molli-pianotrio op. 22 (n. 1874) sekä h-molli-viulusonaatti op. 24 (1875/1905), jonka revisoitu muoto sisältää jo medianttisia ja sekuntisuhteisia sävellajisuhteistoja sekä epäfunktionaalista harmoniaa. Alku jousikvarteton avauksesta:

”Toinen Uuden Englannin koulu”

Painen työn tuloksena Bostoniin syntyi ”Toinen Uuden Englannin koulu” viisine säveltäjinään. He elivät sisällissodan tietämiltä ensimmäisen ja toisen maailmansodan väliselle ajalle, 1930-luvun pulakaudelle. He kaikki kunnostautuivat myös kamarisäveltäjinä.

• George W. Chadwick (1854-1931)
• Horatio Parker (1863-1919)
• Arthur Foote (1853-1937)
• Arthur Whiting (1861-1936)
• Amy Cheney Beach (1867-1944)

George W. Chadwick

Chadwick (1854–1931) sävelsi viisi jousikvartettoa (1877-98) ja Es-duuri-pianokvinteton (1887). Pianokvintetto on vahvan ammattilaisen ja tradition tunteneen säveltäjän tekoa:

Chadwickin jousikvartetot ovat säilyneet lähinnä käsikirjoituksina, vain kvarteton nro 4 äänilehdet painettiin omana aikana, ja muuten kvartetot julkaistiin vasta 2000-luvun alkupuolella. Ohessa näyte viimeisen kvarteton nro 5 (1898) finaalin alusta:

Horatio Parker

Parker (1863–1919) sävelsi F-duuri-jousikvarteton op. 11 (1885) ja d-molli-jousikvinteton op. 38 (1894). Seuraavassa näyte sarjasta pianotriolle A op. 35 (1904), jonka osat ovat Prelude, Menuet, Romance ja Finale.

 

Arthur Foote

Arthur Foote (1853–1937) sävelsi kymmenkunta isoa, syklistä kamariteosta (1883-1910-luku). Footen pianotrio nro 1, c, op. 5 (1882–83) on turvallisen klassistinen teos, kun taas a-molli-pianokvintetosta op. 38 (1897) löytyy jo uhkeaa myöhäisromantiikkaa.

Arthur Whiting

Arthur Whiting (1861–1936) sävelsi viisi kamariteosta. Seuraavassa näyte hänen 9-osaisesta pianosarjastaan Suite moderne op. 15 (1900):

Amy Beach

Amy Beach (1867–1944) oli Bostonin säveltäjäviisikon nuorin ja kenties osaavin säveltäjä, Amerikan ensimmäinen naissäveltäjä. Häneltä löytyy muutamia merkittäviä kamariteoksia: a-molli-viulusonaatti op. 34 (1896), fis-molli-pianokvintetto op. 67 (1907) sekä a-molli-pianotrio op. 150 (1938), joka on sävyltään lyyrinen ja vahvasti ranskalainen Fauré-yhtymäkohdissaan. Trion toisen, Lento espressivo -osan hidas kehys perustuu lauluun Allein (Yksin). Sen scherzo-vaihe puolestaan on peräisin Eskimot-pianosarjan inuiittien metsästyslaulusta, ja lisäksi trion Allegro con brio -finaalissa esiintyy toinen eskimolaulu.

Viulusonaatti on kaikin puolin kypsä ja hallittu teos:

Toisen, scherzo-osan keskellä Beachin kirjoitustapa voi olla teksturaalisesti yllättävän täyteläistä, kompleksia ja pianistisesti loisteliasta.

Pianokvinteton finaalin alkua:

Teresa Carreño

Teresa Carreño (1853–1917) oli venezuelalaissyntyinen pianisti ja säveltäjä, joka opiskeli ensin New Yorkissa Gottschalkin johdolla ja myöhemmin Pariisissa Mathiaksen ja A. Rubinsteinin opetuksessa. Carreñon ura monine miehineen (mm. viulisti Emile Sauret ja pianistisäveltäjä Eugen d’Albert) sujui pääosin Euroopassa, mutta baritoni Giovanni Tagliapietran vaimona hän organisoi Venezuelassa oopperaseurueen ja myös lauloi siinä. Carreñon sävellystuotanto käsittää lähinnä pianomusiikkia, mutta avioliitto d’Albertin kanssa johti tyylin syventymiseen ja neliosaisen, vakavahkon h-molli-jousikvarteton (1895) säveltämiseen. Seuraavassa ensiviulun stemman alkua:

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös