Tšekkiläis-slovakialainen alue – Böömi, Määri, Slovakia – tuotti 1600-luvulta alkaen keskeytymättömän virran muusikoita, kapellimestareita ja säveltäjiä muun Euroopan tarpeisiin, jopa siinä määrin, että sitä kutsuttiin ”Euroopan konservatorioksi” (Burney). Eli olemme siellä eurooppalaisen musiikin eräällä keskeisellä syntysijalla, ei totisesti missään periferiassa. Stamičit, Bendat, Dusíkit ja Koželůh olivat 1700-luvulla musiikkimaailman keskeisiä toimijoita, eikä Reichan merkitystä kokonaisen ranskalaisen säveltäjäsukupolven (myös Lisztin) kouluttajana voi yliarvioida.
Vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen kaikkialla heränneen kansallisen liikehdinnän aiheuttamana myös tšekkiläissäveltäjät kokivat kansallisen herätyksen ja alkoivat saksan asemasta, vähintäänkin rinnalla, käyttää omaa kieltään lauluissaan ja oopperoissaan. Silti soitinmusiikissa he noudattivat pääosin saksalaista muotokieltä ja rikastuttivat romantiikan musiikkisanastoa uusilla tanssirytmeillä sekä lievästi etnisellä karakteristiikalla.
Mutta etenkin kamarimusiikissa Smetanan, Dvořákin sekä heidän seuraajiensa Sukin, Fibichin, Novákin ja Foersterin musiikkityyliä on turha yrittää luonnehtia ja määrittää kansalliseksi kuin pieneltä osin – eli lähinnä sen ja saman verran kuin ylipäätään kansallisuus, yhtä hyvin saksalaisuus, ranskalaisuus, italialaisuus ja englantilaisuus kuin vaikkapa böömiläisyys kuuluvat olennaisina tekijöinä tämän musiikinlajin piirteistöön. Toinen asia on se, että kansallista ainesta osana jopa kamarimusiikkia ei pidetty pääosin provinsiaalisuutena, vaan attraktiivisena ominaisuutena, joka lisäsi musiikin myyntiä kustantajien näkökulmasta!
Bedřich Smetana
Pieni kamarituotanto
Bedřich Smetana
Bedřich Smetana (1824–84) on nimetty ”tšekkiläisen musiikin isäksi”, mikä viitannee ensisijaisesti hänen orkesteri- ja oopperatuotantoonsa. Smetanan kamarimusiikkituotanto jäi tällä paljossa Lisztin ja Wagnerin estetiikan seuraajalla vähemmälle. Sitä on neljän teoksen verran ja vain yhtä teosta voi pitää nationalistisena: viulu-piano-diptyykkiä Z domoviný (Kotimaasta, n. 1880), jonka rapsodisella toisella osalla on ensin romanssin ja sitten skočná-kansantanssin (”hyppivä”) luonne.
Pianotrio g op. 15 (1855) on kolmiosainen, tuskaisen omaelämäkerrallinen teos, jonka valitus liittyy säveltäjän nelivuotiaan tyttären kuolemaan. Vähän myöhemminhän (1859) Smetanalta kuoli vaimo, ja 1874 hän alkoi kuuroutua syfiliksen johdosta. Trion läpi kulkee sen avauksessa soiva kromaattinen, kvinttisuhteisiin septimisointuihin perustuva ”kohtalonaihe”, joka tuo mieleen Musorgskin ja Griegin eräät teokset (Vuorenpeikkojen luolassa ja Kirppulaulu), etenkin toisessa, scherzo-osassa. Finaalissa keskeyttävinä elementteinä toimivat laskevaan kromatiikkaan perustuva Meno Presto. Tranquillo assai -jakso toistumisineen sekä surumarssimainen Grave, quasi marcia -vaihe.
Ohjelmalliset jousikvartetot
Smetanan jousikvartetot, etenkin niistä ensimmäinen, ovat romanttisen kvartettokirjallisuuden keskeisiä teoksia kohtuullisen tunnustuksellisuutensa ja ohjelmallisuutensa ansiosta. Teoksillaan hän oli luomassa kvartetolle intiimiä piirteistöä.
Jousikvartetto nro 1
Jousikvartetto nro 1, e, Z mého Zivota, Aus meinem Leben (Elämästäni, 1876) on ohjelmallinen teos. Säveltäjä on kertonut sen sisällöstä:
Minulla jokaisen sävellyksen muoto on sen kohteen määräämä ja niin myös tämä kvartettoni muovautui. Halusin esittää musiikissa elämäni kulkua…
Teoksessa klassinen neliosaisuus yhdistyy kansallisiin aineksiin ja kuvailevuuteen. Kvartetto alkaa alttoviulun ”kohtalomotiivilla” (t. 5-), joka on kutsu taisteluun elämästä. Se palaa finaalin lopulla kuuroutta kuuluttavana brutaalina aiheena. Kvarteton osien sisältö on säveltäjän kirjeessään antaman kuvauksen mukaan seuraava:
- 1. osa: ”Rakkaus taiteeseen nuoruusaikana, tyydyttämätön kaipaus jotain lausumatonta kohtaan sekä lähestyvän epäonnen aavistus.”
- 2. osa: ”Quasi polka viittaa iloiseen nuoruusaikaan, jolloin säveltäjä nautti intohimoisesti tanssista ja kirjoitti niitä mielellään.”
- 3. osa: ”Largo sostenuto. Ensimmäisen rakkauden autuus tyttöä kohtaan, josta tuli myöhemmin hänen puolisonsa.”
- 4. osa: ”Kansallisen musiikin tajuaminen, ilo saavutetusta menestyksestä;
- yhtäkkiä pitkä neliviivainen e-sävel, tuo kohtalokas sointi säveltäjän korvissa ennen kuuroutta. Tuskaisaa uran alkuvaiheiden muistelua; heikkenevä toivon säde; lopulta periksi antaminen väistämättömälle kohtalolle.”
Jousikvartetto nro 2
Jousikvartetto nro 2, d (1883) on myös omaelämäkerrallinen ja rohkea teos. Neliosaisenakin se kestää ainoastaan vajaat 20 minuuttia. Sen toinen osa on jälleen polkka, josta Smetana yritti tehdä Chopinin masurkkaa vastaavan lajin tšekkiläisyyden ilmauksena. Kvartetto on sävelletty ”riekaleisten hermojen tilassa, mikä on tulosta kuuroudestani”:
- 1. osa: ”Masennus ja hirvitys kuurouden alettua.”
- 2. ja 3. osa: ”Luovan työn jatkuminen tšekkiläiseen tyyliin ja sisäinen ilo luovasta toimeliaisuudesta.”
- 4. osa: ”Voitto kohtalosta toistaiseksi.”
Smetana kuoli vähän yli vuosi teoksen valmistumisen jälkeen.
Antonín Dvořák
Kamarimusiikin jättiläinen
Antonín Dvořákilla
Antonín Dvořákilla (1841–1904) on merkittävä, laaja ja monipuolinen kamarimusiikkituotanto, noin 50 teosta, joissa Beethovenin vaikutus ja Brahmsin läheisyys ovat tuntuvilla. Kyseessä on Dvořákin kenties paras tuotannonosa, jonka ansiosta hän on romantiikan kamarimusiikin eräs jättiläishahmo Brahmsin, Saint-Saënsin ja Faurén ohella Schubertin jälkeen. Hänen suosikkiteoksiaan ovat ”Amerikkalainen” jousikvartetto, A-duuri-pianokvintetto sekä Dumky-trio, mutta häneltä valmistui muitakin hienoja kamarisävellyksiä läpi hänen uransa (1861–95).
Peräti 14 kvartetollaan Dvořák on lajin pääedustaja 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kvartetoista puolet on varhaisteoksia ja toiset seitsemän säveltäjän kypsältä kaudelta. Muita kamarimusiikin keskeisiä lajeja edustavat kolme jousikvintettoa, jousisekstetto, viulusonaatti ja -sonatiini, neljä pianotrioa, kaksi pianokvartettoa ja kaksi pianokvintettoa.
Varhaiset jousikvartetot ja muut jousiteokset
Dvořákilta kvartettosäveltäminen sujui helpommin kuin Brahmsilta, sillä hän ei tuntenut sen suhteen yhtä suuria paineita ja itsekritiikkiä kuin hänen vanhempi kollegansa. Hän hyväksyi nuoruudenteoksensakin – vaikkeivät ne tulleet julkaistuiksi. Mutta Dvořák kierrätti niitä myöhempien teostensa raaka-aineena.
Dvořák oli uransa varhaisvaiheessa (1861–74) Smetanan tavoin Lisztin ja Wagnerin vaikutuspiirissä, sillä hän soitti alttoviulua näiden säveltäjien teosten esityksissä. Niinpä hän varhaisteoksissaan pyrki yhdistämään uussaksalaisten harmonista edistyksellisyyttä klassisiin muotoihin.
Varhaiskaudellaan Dvořák sävelsi alttoviulukvinteton op. 1 (1861), A-duuri-pianokvinteton op. 5 (1872), seitsemän jousikvartettoa sekä lukuisia sittemmin kadonneita tai tuhottuja sonaatteja ja pianotrioja. Jousikvartetto nro 7, op. 16, a (1874, julk. 1875) oli säveltäjän ensimmäinen julkaistu ja täyspätöinen kvartetto.
Kansallinen kausi
Dvořákin ”kansallisena” kautena pidetään ajanjaksoa 1875–92 ennen säveltäjän Amerikan-matkaa. Tuolloin hän hyödynsi tšekkiläistä kansanmusiikkia sekä käytti kansanlauluja ja -tansseja teoksissaan. Samalla hän luopui korostetusta edistyksellisyydestä uussaksalaisessa mielessä, kenties tuloksena Brahmsin musiikkiin tutustumisesta (1876-), ja palasi klassisten mallien pariin.
Dvořákin kääntymys kansallisen musiikkiaineiston pariin johtui yhtä paljon kuin hänen ymmärrettävästi tsekkiläisestä aksentistaan musiikkikustantajien toiveesta saada myyvää populaaria aineistoa markkinoille tyydyttämään yleisön eksotiikannälkää. Itse asiassa berliiniläiskustantaja Simrock ehdotti Dvořákille Slaavilaisten tanssien ja Määriläisten duettojen säveltämistä Brahmsin Unkarilaisten tanssien kokeman suurmenestyksen uusintamiseksi!
Dumka ja furiant
Tšekkiläistä tai böömiläistä aineistoa polkan lisäksi Dvořákin kamariteosten monissa hitaissa osissa edustaa dumka-karakteri, scherzoissa furiant-tanssi. Dumka (monikossa dumky) on luonteeltaan surumielinen tai apeahko kansanlaulu; usein se on elegia tai lamento, eräänlainen ”slaavilainen blues”. Alkuperältään se on ukrainalainen balladi, joka kertoo eeppisiä tarinoita sankariteoista.
Furiant on puolestaan vilkas böömiläinen tanssi, jonka rytmiikka voi onnahdella oivallisesti kaksi- ja kolmijakoisen vuorotteluna kuin valssin ja polkan yhdistelmänä. Usein se on kolmijakoinen tanssi, jossa painot voivat olla joko ensimmäisellä ja kolmannella tahdinosalla, ensimmäisellä ja toisella tahdinosalla tai pelkästään toisella tahdinosalla.
Jousikamariteoksia
Ystäväpiirin sijaan Dvořákin uudet kamariteokset syntyivät muihin erityisiin käyttöyhteyksiin. Jousikvintetto G op. 77 (1875, tarkoitettu opukseksi 18; julk. 1888) jousikvartetille ja kontrabassolle oli palkintoteos kamarimusiikkiseuran sävellyskilpailussa. Siitä löytyy taidokkaan polyfonisuuden lisäksi tarttuvaa melodisuutta ja böömiläistä tanssillisuutta.
Myös E-duuri-jousikvartetolla (1876) oli alun perin varhempi opusnumero 27, mutta sekin sai Simrock-kustantajan vuoksi myöhemmin (1888) opusnumeron 80. Pääosin valoisasta teoksesta löytyy monin paikoin melankoliaa ja mollisuutta: avausosa moduloi cis-molliin, hidas osa on a-mollissa, scherzon trio on cis-mollissa ja finaali alkaa gis-molli-soinnulla. Sävellajien on arveltu liittyvän tyttären kuolemaan, etenkin kun toinen osa on dumka-tyyppisesti haikea. Ylitulkintaa tosin on syytä varoa, sillä scherzo on A-vaiheissaan eloisan reipas ja finaalin löydettyä E-duurin osa uhkuu energiaa.
Kun Simrock oli Brahmsin ja Hanslickin suosituksesta hyväksynyt Slaavilaiset tanssit (1878) ja Slaavilaiset rapsodiat (1879) sekä Määriläiset duetot (1879) painettaviksi, kustantaja oli valmis vähitellen myös itsensä kannalta vähemmän kannattavien jousikvartettojen ja muiden kamariteosten julkaisemiseen.
Jousikvartetto nro 9, d, op. 34 (1877) sai tosin odottaa vielä vuoteen 1880 painamistaan. Teos sisältää valitusta kahden jäljelle jääneen lapsen kuoleman johdosta, mutta yhtä lailla Schubert-sävyjä (Tyttö ja kuolema) ja toisena osana polkan – ensi kertaa Dvořákin tuotannossa. Polkan avulla säveltäjän on täytynyt yrittää vedota kustantajaan julkaisemisen helpottamiseksi. Merkittäviä edeltäjiä polkan käytössä olivat olleet Smetana ensimmäisellä kvartetollaan sekä Zdeněk Fibich niin ikään ensikvartetollaan (1874).
Serenadi d, op. 44 (1878) kymmenelle puhallinsoittimelle, sellolle ja kontrabassolle on harvinainen ja suurenmoinen, lajinsa ja kokoonpanonsa parhaisiin kuuluva teos. Sen voi nähdä Mozartin vastaavien teosten jatkeena.
Menestys saapuu kamarimusiikissakin
Dvořákin läpimurto markkinoilla nimenomaan kamarisäveltäjänä liittyy kansallisen aineksen lisääntymiseen hänen musiikissaan – siinä mielenkiintoinen näkökohta kaikelle myöhemmälle nationalistista musiikkia väheksyvälle musiikintutkimukselle ja historiankirjoitukselle, etenkin kun tilanne oli osin berliiniläiskustantajan synnyttämä! Kasanmusiikillisissa teoksissaan Dvořák palautti kamarimusiikille sen klassisen joviaalin seurallisuuden.
Ensimmäinen näistä etnisyyttä tuntuvasti kuuluttavista teoksista on jousisekstetto A, op. 48 (1878), jonka on sanottu syntyneen ”slaavilaisesta maaperästä”. Sen voi nähdä Slaavilaisten tanssien kamarimusiikillisena sisarteoksena. Seksteton avausosa on lämpimästi laulava ja lavea; tosin ennen kuin siitä tuli nykyisenlainen, kustantaja oli vaatinut esittely- ja läpivientijaksojen lyhentämistä liialliseen pituuteen vedoten sekä ”ulvovien ja purkautumattomien dissonanssien” poistamista liian rajuihin dissonansseihin vedoten. Seksteton keskiosista löytyy säveltäjälle tyypillinen osapari: Dumka (Elegie) ja Furiant. Kohtuutempoinen muunnelmafinaali populaarista melodiasta sinetöi teoksen vastaanotettavuuden.
Dvořákin jousikvartetto nro 10, Es, op. 51 (1879), ”Slaavilainen kvartetto”, oli ensimmäisiä menestyskvartettoja lajin historiassa puoleen vuosisataan, ja se painettiin heti valmistumisvuonnaan. Kvarteton avausosassa esiintyy aidon kvartettotyylin sisällä G-duuri-polkka, toinen osa on jälleen dumka furiant-keskijakson kera, kolmas osa romanssi ja finaali tsekkiläinen skočná-hyppytanssi. Kaikkiaan kvartetto luo aidon ja tuoreen vaikutelman tekstuureiden ja muodon suhteen.
Viulusonaatti F, op. 57 (1880) merkitsi säveltäjän toista kokeilua lajin parissa, samoin yritystä tavoitella Brahmsin formaattia tässä lajissa. Teos jäi sikäli vaimeaksi ja suppeaksi, eikä sitä ole kuultu kovin usein.
Jousikvartetossa nro 11, C, op. 61 (1881) säveltäjä yritti hillitä böömiläisyyttä, sillä sitä pidettiin yllättäen Wienissä provinsiaalisuutena. Kvartetto onkin enemmän ”yleisromanttinen”, lavean rauhallinen, eikä sen osilla ole tavanomaisia etnisiä otsakkeita. Tertsetto op. 74, C (1887) kahdelle viululle ja alttoviululle on lyyrinen, amatööreille sävelletty teos, jonka scherzo on furiant-henkinen.
Dvořákin 12-osainen sarja Cypřiše (Sypressit, 1887) perustuu 1860-luvulla sävellettyihin intiimeihin rakkauslauluihin. Sarjan alkuperäinen nimi tosin kuuluu Ohlas písní (Laulujen jälkikaikuja). Kyse on romantiikalle harvinaisesta miniatyyriteosten syklistä jousikvartetille.
Pianokamarimusiikki
Dvořákin pianokamarimusiikista löytyvät eräät hänen suosituimmat teoksensa. Lempeän B-duuri-pianotrion op. 21 (1875) pariksi valmistui g-molli-pianotrio op. 26 (1876), jonka sävellajia ja suruista hidasta osaa on epäilty Josefa-tyttären kuoleman surutyöksi. Vaikka näin olisikin, suru on paljon sublimoidumpaa kuin Smetanalla. Brahmsin ja kansallisen musiikin välissä sijaitseva f-molli-pianotrio, op. 65 (1883), on puolestaan liitetty säveltäjän äidin kuolemaan; etenkin sen kolmas, Poco adagio -osa on surullinen.
Pianokvintetto A, op. 81 (1887) on eniten esitettyjä Dvořákin teoksia, Schumannin kvinteton onnistuneimpia seuraajateoksia. Se on laaja, eeppinen teos, jossa säveltäjä levittää sekä avausosan että sävellyksen ydinosaksi ja henkiseksi nimittäjäksi nousevan toisen, Dumka-osan kiirehtimättömiksi kymiksi. Avausosan ekspositio päättyy yllättävään cis-molliin. Tunnelmallinen Dumka on muotoa ABACABA, jossa A on suruteema, B viehättävä pikkumelodia Un pochettino più mosso pizzicatojen säestämänä ja C kiihkeä keskijakso.
B-jakso:
C-jakso:
Dvořákilla dumkan pariksi joko heti perään tai dumkan sisällä asettuu furiant. Pianokvintetossa se on seuraavana Scherzo-osana, jonka alaotsakkeena esiintyy Furiant. Finaali on eloisa ja valoisa, myös kontrapunktisia sommitelmia tarjoava päätös paljossa varjoisalle teokselle.
Es-duuri-pianokvartetto op. 87 (1889) valmistui kustantajan pyynnöstä pianokvinteton menestyksen toiveissa. Teoksen saama suosio ei kuitenkaan ollut sama, vaikka teos on täynnä onnellisia tunnelmia ja säveltäjälle ”ylen määrin tulvehtineita melodioita”.
Pianotrio e, Dumky, op. 90 (1890–91) on kuudesta tai neljästä osasta (jos kolme ensimmäistä soitetaan yhteen) koostuva epätavallinen muoto, joka perustuu hitaasta nopeaksi kiihtyvään dumkaan. Depressiivisen ja suloisen melankolian sekä pienten helpottavien tuokioiden välinen jännite tekee teoksesta maansa psykologisen kulttuurin peilin, samalla kun siinä huipentuu säveltäjän dumka-kiinnostus.
Amerikkalaisteoksia
Dvořákin Amerikan-oleskelu (1892-95) synnytti kolme kamariteosta: jousikvarteton op. 96, jousikvinteton op. 97 ja viulusonatiinin op. 100. Mutta vaikka Dvořákin kiinnostus amerikkalaista valkoisten (Stephen Foster), mustien (negro spiritual) ja intiaanien kansanmusiikkia kohtaan on tällä kaudella ilmeinen sellokonserttoa ja viimeistä sinfoniaa myöden, hän kiisti käyttäneensä alkuperäismelodiikka – osin vastoin parempaa tietoaan tai sitten hän oli ”huomaamattaan” imenyt itseensä amerikkalaisen populaari- ja kansanmusiikin piirteistöä.
Jousikvartetto nro 12
Jousikvarteton nro 12, F, Amerikkalainen, op. 96 (1893) etnisyydestä on taitettu paljonkin peistä. Sen musiikin paljossa pentatoninen lähtökohta viittaa yhtä hyvin mustien plantaasilauluihin tai intiaanien musiikkiin kuin böömiläiseen melodiikkaan. Amerikkalaista siinä on eniten se, että teos syntyi säveltäjän Amerikassa oleskelun aikana.
Kyseessä on aurinkoinen ja huippusuosittu teos, jossa on lähes minimalistis-modaalisia tekstuureita F-duurin ja d-mollin epäfunktionaalisine vaihteluineen. Avausosan pääteema on hieman muunnettu duuriversio ”Uuden maailman” sinfonian avausosan pääteemasta.
Lento-osan avausmelodia jäljittelee tasankointiaanien tyypillistä laulutyyliä.
Molto vivace -scherzon viulumelodia (t. 21–24, esimerkissä 3. viivaston lopusta eteenpäin) perustuu Dvořákin Spillevillen metsissä kuulemaan linnunlauluun (punavarpunen?).
Finaali on jälleen F/d-pentatonian juhlaa funktioharmonisin lisin.
Jousikvintetto Es
Jousikvintetto Es, op. 97 (1893) sisältää kokoonpanossaan kaksi alttoviulua (oli säveltäjän oma soitin!). Teos on myös ”Amerikkalainen” kvintetto kvarteton tapaan: siitä löytyy pentatoniikan lisäksi intiaanimusiikille tyypillisiä rytmisiä ostinatoja.
Toisessa, Scherzo-osassa vastakkain ovat Dvořákin ”intiaanityyli”, jossa tasaista neljäsosasykettä maustavat ensimmäiselle tahdinosalle osuvat kahdeksasosarytmit, sekä angloamerikkalainen, polkkamainen tanssi. Säveltäjä oli niin innostunut amerikkalaisuudesta ja siellä kokemastaan suosiosta, että hän yritti luoda maan kansallislaulun tekstiin My Country, ’Tis of Thee. Melodia päättyi jalon juhlavana jousikvinteton hitaaseen Larghetto-osaan. Finaali on nopea, hieman humoreskimainen marssi.
Viulusonatiini
Viulusonatiini op. 100, G (1893) on Dvořákin Amerikan-teoksista yksinkertaisin ja edustaa kotimusiikkityyliä, sillä se on sävelletty hänen omille lapsilleen. Teoksessa esiintyy ytimekkäänä Dvořákin ”amerikkalaisuus”: pentatoniikka, pisteelliset ja synkopoidut rytmit sekä aiolinen modaalisuus.
Larghetto-osan keskellä on arpeggio-jakso (t. 44-), jossa on mahdollista kuulla Minnehahan putousten musiikillinen kuvaus. Sonatiinin päätösosan lopuksi saapuu ”Uuden maailman” sinfonian e-molli-pääteema E-duuri-versiona.
Böömiläisteoksia
Dvořákin palattua kotimaahansa valmistui kaksi jousikvartettoa klassisen ja tšekkiläisen tyylin yhdistelminä. Ne ovat täynnä säveltäjälle tyypillistä optimismia ja elämäniloa – sekä pieniä muistoja taakse jääneestä Amerikan-oleskelusta. Kvartetot syntyivät toistensa lomissa ja ne kruunaavat Dvořákin elämäntyön kamarimusiikkisäveltäjänä.
Jousikvartetto nro 13, G, op. 106 (1895) on suuri ja kunnianhimoinen teos. Jousikvartetto nro 14, As, op. 105 (1895) päättää hienosti suurimman kvartettosarjan sitten Beethovenin ja Schubertin. Jos G-duuri-kvartetossa on vielä kaikuja ”Uuden maailman” sinfoniasta, As-duuri-kvartetto merkitsee ”kotiinpaluuta”, kaikkein vahvimmin Molto vivace -osan furiant-sävytyksessä. Lento e molto cantabile -osa tuo mieleen klassiset esikuvat.
Zdeněk Fibich
Prahassa ja Leipzigissa opiskellut sekä kapellimestarinakin toiminut Zdeněk Fibich (1850–1900) oli Smetanan ja Dvořákin jälkeen 1800-luvun lopun huomattavin tšekkiläissäveltäjä. Hän saavutti menestystä etenkin oopperoillaan sekä orkesteri- ja pianomusiikillaan. Kamarimusiikkiakin Fibichiltä syntyi toistakymmentä teosta, joita nykyään soitetaan harvahkosti. Fibichin musiikki on hänen maanmieskollegoitaan vähemmän kansallista ja enemmän Wagneria seuraavaa.
Lähes ainoa tunnettu Fibichin kamariteos on melodisesti hemaiseva, wagnerilaisesti soinnutettu, viuluteoksena tunnettu Poème. Se on sovitus valtavan, 376 kappaletta käsittävän pianokokoelman, eräänlaisen musiikkipäiväkirjan Nálady, dojmy a upomínky (Tunnelmia, vaikutelmia ja muistumia, 1892–99) numerosta 139. Kokonaisuutena kokoelma rekisteröi säveltäjän ja hänen rakastettunsa Anežka Schulzován välisen suhteen.
Fibichin kamarimusiikki syntyi pääosin säveltäjän uran alkuvaiheissa, ja sitä hallitsevat viulu-piano-duot, kaksi pianotrioa, kaksi jousikvartettoa, pianokvartetto ja kvintetto. Kvintetto op. 42, D pianolle, klarinetille, käyrätorvelle, viululle ja sellolle (1893) on niistä merkittävin, melodisesti sulava ja värikäs teos, joka syntyi onnellisissa tunnelmissa säveltäjän suhteessa hänen naisoppilaaseensa.
Josef Suk
Josef Suk (1874–1935) oli Dvořákin lempioppilas ja vävy (1898–), muusikkona oiva viulisti sekä ahkerasti konsertoineen Tšekkiläisen kvartetin toinen viulisti neljä vuosikymmentä (1892-). Musiikillisesti hän ei kuitenkaan ollut kovastikaan appensa työn jatkaja, vaan itsenäinen säveltäjä. Hänen musiikkiaan luonnehtii omintakeinen keksintä, jossa ilmeikäs melankolia on usein pääosassa. Kamarimusiikkia olisi Sukilta lähtökohtiin nähden voinut syntyä enemmänkin, etenkin viululle. Nyt Sukin viulumusiikkia edustavat lähinnä vain Balada op. 3 (1890) sekä sarja Čtyri skladby op. 17 (Neljä kappaletta, 1900), jonka mielialat vaihtelevat hieman dumka-tyyppisestä alakulosta kansallissävyiseen tanssilliseen rytmisyyteen ja aktiivisuuteen.
Sukin varhaisin opusnumeroitu kamariteos on c-molli-pianotrio op. 2 (1889/90-91), jota Suk hioi pariin otteeseen kahden eri opettajan johdolla. A-molli-pianokvartetossa op. 1 (1891)on Dvořákin opeista huolimatta kuuluvilla säveltäjän oma ääni ja pyrkimys sisäisyyteen, vetäytyminen uneksuntaan sadun maailmassa (hidas osa). Opettajalle tyypillisen klassisen neliosaisuuden sijaan pianokvartetto on kolmiosainen siten, että finaaliin on sisällytetty myös scherzon karakteri.
Pianokvintetto g, op. 8 (1893/1915) on vaihteeksi neliosainen ja sittenkin säveltäjänsä nyökkäys Brahmsin edustamalle traditiolle. Teos on myös omistettu Brahmsille, jonka musiikin tuntemus kuultaa Sukin teoksen avausosasta – ilman, että teosta erehtyisi luulemaan hetkeksikään suuren oppimestarin säveltämäksi. Toinen, Adagio-osa kantaa harvinaista Religioso-esitysmerkintää: pianon arpeggiot simuloivat harppua, kun taas jouset soittavat juhlallista, koraalimaista melodiaa. Pentatoninen Presto-Scherzo ja sen trio viittaavat puolestaan Dvořákin A-duuri-pianokvinteton suuntaan. Energinen Allegro fuoco -finaali tuntuu tekevän tyhjäksi luonnehdinnat Sukista melankolikkona.
Sukin jousikvartetot syntyivät paljossa tarpeesta saada ohjelmistoa omalle kvartetille. Ensimmäinen, B-duuri-kvartetto op. 11 (1896) on omistettukin sille.
Teos on klassisella tavalla neliosainen, joskin keskellä on marssimainen Intermezzo ja romanttisen lyyrinen Adagio.
Suk sävelsi myöhemmin kvarteton finaalin korvaavan osan, josta tuli kuitenkin erillinen B-duuri-kvartetto-osa (1915), sillä musiikillisesti se on eri maailmasta. Myöhemmin suurten orkesteriteosten jälkeen valmistui vielä yksiosainen toinen jousikvartetto op. 31 (1911), joka edustaa jo säveltäjänsä romantiikasta irtaantunutta musiikkityyliä.
Vítězslav Novák
Vítězslav Novák
Vítězslav Novák (1870–1949) oli eräs Dvořákin tähtioppilas, jota myös Brahms tuki suosittelemalla tämän teoksia kustantajalleen Simrockille. Novák toimi Fibichin jälkeen Prahan konservatorion sävellyksen opettajana (1900–39), 1920-luvulla sen rehtorinakin.
Novákista tuli Janáčekin ohella eräs määriläisen musiikin parhaita tuntijoita, sillä hän keräsi kansanmusiikkia Slovakiassa ja Määrissä. Etenkin hänen varhaista musiikkiaan luonnehtii luonnon ja folkloren hyödyntämisen ohella modernihko sensuaalisuus, jopa erotiikka. Myöhemmin häntä alettiin pitää edistyksellisen sijaan säilyttävänä hahmona. Novákin patrioottisuus ilmeni myös antaumuksellisena natsihallinnon vastustamisena.
Novákin tuotannon pääosan muodostavat suuret kuorolle ja orkesterille kirjoitetut näyttämöteokset sekä piano- ja laulusävellykset; kamariteoksia hänellä on kymmenisen kappaletta. Myöhäisromantiikasta Novákin irrotti nimenomaan perehtyminen Määrin kansanmusiikkiin. Se käy ilmi hänen toisesta jousikvartetostaan, op. 35, D (1905), joka on omintakeinen kaksiosaisessa, omaelämäkerrallisten ainesten elähdyttämässä muodossaan:
laajaa avausosaa, Fuga (Largo misterioso) seuraa yhtä laaja monitempoinen osa otsakkeenaan Fantasia.
Sen sijaan kolmiosainen, keskiosassaan scherzon karakterin sisältävä a-molli-pianokvintetto op. 12 (1896–97) on vielä kiinni esikuvissa, vaikka omintakeisuuttakin esiintyy jo kylliksi rytmiikassa ja melodiikassa. Mutta jo Trio (quasi una ballata), opus 27, d (1902) on hieno ja yksilöllinen teos yksiosaisessa muodossaan, joka pitää sisällään neliosaisen syklin vaiheet osineen Andante tragico,
Allegro burlesco quazi scherzo,
Andante tragico
ja Allegro.
Josef Bohuslav Foerster
Josef Bohuslav Foerster (1859–1951) oli Janáčekin, Novákin, Sukin ja Otakar Ostrčilin (1879-1935) ohella eräs niistä kansallisen kolmikon (Smetana, Dvořák, Fibich) työnjatkajista, jotka veivät tšekkiläisen musiikin 1900-luvulle. Foerster muutti 1893 Hampuriin opettajaksi ja kriitikoksi sekä ystävystyi Mahlerin kanssa. Tämän ansiosta Foerster muutti takaisin Wieniin (1903) ja päätyi sävellyksen opettajaksi. Kun Tšekin tasavalta syntyi 1918, hänestä tuli nuoren valtion tärkeimpiä musiikkitoimijoita Prahan konservatoriossa ja yliopistossa.
Foersterin sävellystuotanto käsittää oopperoita, viisi sinfoniaa, sinfonisia runoja, sarjoja, alkusoittoja, konserttoja, kuoroteoksia, lauluja sekä kosolti kamarimusiikkia: sonaatteja viululle ja sellolle pianon kera, kolme pianotrioa, viisi jousikvartettoa, kolme kvintettoa sekä noneton.
H-molli-viulusonaatti op. 10 (1889) on romanttinen teos neliosaisine muotoineen.
Musiikista satunäytelmään Princezna Pampeliška (Prinsessa Hanhikukkanen, 1897) Foerster loi sarjan viululle ja pianolle op. 35 (1897 jälkeen). Viulukonserton vanavedessä syntyi Balladi viululle ja pianolle op. 92 (1914). Pianolle ja alttoviululle on kirjoitettu Zbirozska suita op. 167 (1940); se liittyy Pilsenin läänissä olevaan Zbirohin kaupunkiin.
Eva-oopperan materiaalista valmistui Fantasia viululle ja pianolle op. 128 (1925). Sonata quasi fantasia op. 177 (1943) viululle ja pianolle on vapaasti kolmiosainen nostalgisesti sävyttynyt teos. Puhallinkvintetto D, op. 95 (1909) on mielevän divertimento-henkinen teos.
Otakar Ostrčil
Otakar Ostrčil (1879–1935) oli prahalainen säveltäjä, Fibichin oppilas, ja teatterikapellimestari, mm. Kansallisteatterin musiikinjihtaja (1920–35). Hän sävelsi kuusi oopperaa, orkesterimusiikkia, mm. sinfonian (1906), sinfoniettan (1922), sarjan (1914), sinfonisen runon Léto (Kesä, 1927), kuoromusiikkia ja muutaman kamariteoksen. Musiikkieli seuraa Mahleria, R. Straussia ja varhaista Schönbergiä sekä irtaatui paikoin funktioharmoniasta. Tyylillisesti hän edustaa myöhäisromantiikka/ekspressionismia ja myöhemmin neoklassismia. Ostrčil kannatti jossain määrin sosialismia ja musiikin tarjoamista kaikelle kansalle. Hän suosi myös modernistista suuntausta ja tuki mikrotonaalista säveltäjä Alois Hàbaa.
Kamarimusiikista tärkeimmät teokset ovat B-duuri-jousikvartetto op. 4 (1899) sekä sonatiinini viululle, alttoviululle ja pianolle op. 22 (1925), josta löytyy halutessa kolmiosainen suunnitelma:
”2. vaihe”:
”3. vaihe”:
Lähteet ja kirjallisuutta
Dvořák and His World, toim. Michael Beckerman 1993. Princeton etc.: Princeton University Press.
Döge, Klaus 1991. Dvořák. Leben – Werke – Dokumente. Mainz: Schott; München: Piper.
Griffiths, Paul 1985 [1983]. The String Quartet. A History. Thames and Hudson.
Guide de la musique de chambre, toim. François-René Tranchefort etc. 2006 [1989]. Fayard.
Honolka, Kurt 1990 [1978]. Bedřich Smetana mit Selbszeugnissen un Bilddokumenten. Hamburg: Rowohlt.
Hurwitz, David 2005. Dvořák. Romantic Music’s Most Versatile Genius. New Jersey: Amadeus Press.
Karásek, Bohumil 1967. Bedřich Smetana.Praha: Editio Supraphon.
Katz, Derek & Michael Beckerman 2004 [1998]. The Chamber Music of Smetana and Dvořák, teoksessa Nineteenth-Century Chamber Music, toim. Stephen E. Hefling. New York & London: Routledge, s. 315-347.
Natur och Kulturs Musikhistoria, toim. Erik Kjellberg 1999. Stockholm: Natur och Kultur.