Gutenbergin vallankumous
Francis Baconia (1620) siteeraavan Egon Friedellin mukaan renessanssia riivasi kolme mustaa intohimoa: ruuti, alkemia ja liikkuvat kirjaimet. Ruuti liittyy paitsi suuriin sotiin Euroopassa (Saksa-Itävalta-Espanjan ja Ranskan välillä sekä Italian sisällä) myös uuden maanosan, Amerikan, löytämiseen ja väkivaltaiseen valloittamiseen. Alkemiasta, magiasta ja uudesta tietämisenhalusta syntyi nykyaikainen ihminen ja Faust-myytti.
Liikkuvat kirjaimet olivat lähtökohta uudelle laajemmalle kirjalliselle sivistykselle, lukutaidolle, kriittisyydelle – ja sitä tietä Lutherin aikaansaamalle uskonpuhdistukselle. Kirjapainotaidon keksiminen oli lisäksi onnenpotku koko humanismille: vasta se mahdollisti kirjallisen liikkeen leviämisen ja humanismin kirjallis-akateemisen luonteen muodostumisen.
Johannes Gutenberg teki vallankumouksellisen keksintönsä erillisistä painokirjaimista 1434 ja julkaisi 1456 kuuluisan Raamattunsa. Aluksi painettiin luonnollisesti liturgisia kirjoja kirkon käyttöön. Myös musiikki hyötyi jo tässä vaiheessa: proprium-messut koko vuodelle sisältävä graduaali ja samalla ensimmäinen painettu nuotti ilmestyi noin 1473, minkä jälkeen 1476 painettiin ordinarium-laulut sisältävä missale. Ennen vuotta 1501 oli painettu jo 270 liturgista kirjaa.
Venetsia
Musiikkijulkaisujen painamisen keskuspaikka oli Venetsia. Siellä suurin julkaisija oli Ottaviano Petrucci (1466–1539), joka sai lisenssin 1498 ja painoi 1501 ensimmäisen Odhecaton-kokoelman. Tässä vaiheessa nuottien painaminen oli kuitenkin vielä vaivalloinen prosessi kolmine työvaiheineen: ensin painettiin viivasto, sitten nuotit ja lopuksi lisättiin teksti. Silti vuosien 1501–09 aikana hän painoi 43 kirjaa vokaalimusiikkia, mm. kolme Canti-nidettä (Harmonice musices Odhecaton A-C), viisi Motetti-kirjaa, 16 messukirjaa, 11 frottolakirjaa sekä kuusi luuttutabulatuurikirjaa.
Petruccin kaksi ensimmäistä nidettä sisälsivät Isaacin, Josquinin, Obrechtin, Ockeghemin sekä muiden säveltäjien kolme- ja neliäänisiä chansoneita. Moiset antologiat olivat kaikkein suosituimpia, minkä vuoksi Petrucci metsästi sävellyksiä ympäri Eurooppaa. Haittapuolena oli tosin se, ettei hän aina onnistunut painamaan kappaleita niiden oikeiden säveltäjien nimien alla.
Petruccin työtä jatkoi Roomassa (1510–18) ja Venetsiassa (1520–39) Andrea Antico (n. 1470/80–1539 jälk.), joka painoi frottoloita, canzoneja, messu- ja motettikirjoja. Ottaviano Scotto II (fl. 1498–1552) ja Gardane-kustantamon edustajat Antonio Gardane (1509–69), Alessandro Gardane (n. 1539–1591 jälk.) sekä Angelo Gardane (1540–1611) julkaisivat Venetsiassa 1500-luvun loppuun saakka kirkko- ja maallisen musiikin stemmakirjoja enemmän kuin ketkään muualla Euroopassa: yksin Gardane-suvun edustajat painoivat yli 3000 nidettä, joukossa kokoelmat Mottetti del frutto ja Mottetti del fiore (1538–39).
Italiassa painetun musiikin voittokulku alkoi Arcadeltin kokoelmasta Primo libro di madrigali a quattro voci (Ensimmäinen kirja neliäänisiä madrigaaleja, 1538-39), josta painettiinyli 55 editiota seuraavina 115 vuotena. Lauluversioiden lisäksi madrigaalit levisivät myös soitinyhtye- ja klaveeriversioina. Klaveeri- ja luuttutabulatuureissa musiikki painettiin ”partituurimuodossa” eli yhtä aikaa soivat äänet oli merkitty allekkain. Vokaalimusiikissa sen sijaan oli tapana painaa erillisiä äänikirjoja tai suuria kuorokirjoja, joista saattoi samalta sivulta laulaa yhtä aikaa useampi kuorolainen. Ensimmäinen partituurina painettu vokaaliteos sisälsi Roren madrigaaleja, ja sen painamisesta vastasi Gordano (1577).
Pariisi
Julkaisutilanne parani huomattavasti, kun saatiin kehitettyä vain yhteen painokertaan perustuva tekniikka. Keskeinen painaja oli Pariisissa Pierre Attaingnant (n. 1494–1552), jonka Trente et deux chansons musicales a quatre voix (Kolmekymmentäkaksi musiikilla varustettua neliäänistä laulua, n. 1528) aloitti suosion. Kaikkiaan hän julkaisi 61 kokoelmaa, joista 34 oli Italian hovien kipeästi tarvitsemaa kirkkomusiikkia (messuja, motetteja). Lisäksi hän painoi paljon luuttumusiikkia sekä chansoneita, yhteensä miltei tuhat ranskalaisten ja flaamilaisten säveltäjien teosta. Erityisesti chanson-julkaisut synnyttivät läpi Euroopan kulkeneen kuumeen: chanson oli 1500-luvun schlager.
Attaingnantin jälkeen pariisilainen Nicolas Du Chemin (n. 1515–76) julkaisi noin 200 kirjaa (1549–76), mm. chansoneita ja 30 messukirjaa. Adrian Le Roy (n. 1520–98) ja Robert Ballard (n. 1525/30–88) saivat 1553 kuninkaallisen monopolin, minkä ansiosta he julkaisivat psalttareita, tabulatuureja, 22 kuorokirjaa, maallisen musiikin stemmakirjoja (airs de cour) jne.
Nürnberg, Antwerpen, Englanti
Saksassa Nürnberg oli painamisen tärkein keskus: mm. Johann vom Berg (n. 1500/15–63) ja Ulrich Neuber (k. 1571) julkaisivat siellä vähintään 122 kirjaa, joukossa motetteja ja maallisia lauluja (saksalaisia polyfonisia lauluja) sekä tutkielmia.
Neljäs painamisen keskus oli Antwerpen, jossa Tylman Susato (n. 1510/15–1570?) julkaisi noin 60 kirjaa (1543–64) chansoneita, soutekerliedekens eli flaamilaisia psalmisävelityksiä sekä motetteja, joista tehtiin myöhemmin lukuisia uudelleenjulkaisuja. Hän myös sävelsi itse yli 90 chansonia.
Pierre Phàlese I (n. 1505/10–1573/76) julkaisi lähes 200 chanson- ja motettikokoelmaa (1545–75) Louvain’ssa, kunnes Pierre Phàlese II (n. 1545–1629) siirsi firman 1581 Antwerpeniin. Se jatkoi siellä toimintaansa vuoteen 1691 asti ja vastasi mm. tärkeiden madrigaalikokoelmien painamisesta.
Englantilaiset julkaisivat vain vähän, kunnes Elisabeth I antoi Tallisille ja Byrdille yksinoikeuden painamiseen. Musiikki levisi sitten Englannissa helposti keskiluokkaankin: Elisabethin aikana vallitsi suuri laulujen tarve. Niitä sovitettiin joukoittain myös luutulle, minkä seurauksena luuttulaulu levisi nopeasti ympäri Eurooppaa.
Musiikkikulttuurin laajeneminen ja kansainvälistyminen
Nuottien painamisen myötä musiikkielämä kansainvälistyi voimakkaasti, ja silloiseen sivistyneeseen Eurooppaan syntyi jossain määrin yhtenäinen musiikkikieli. Esimerkiksi espanjalaisen Moralesin musiikkia painettiin Antwerpenissä, Augsburgissa, Lyonsissa, Milanossa, Nürnbergissä, Roomassa, Salamancassa, Valladolidissa, Venetsiassa ja Wittenbergissä. Niinpä isoja musiikkikirjastoja on säilynyt Länsi-Euroopan ydinalueen ulkopuolellakin (mm. Gdanskissa), kun musiikki pystyi leviämään nyt laajalle.
Painotuotteet saattoivat suorastaan muuttaa makua ja musiikkikulttuuria: kun flaamilaiset painoivat italialaisia madrigaaleja, englantilaiset pystyivät perehtymään niihin. He loivat sitten tältä pohjalta oman laajan englantilaisen madrigaalikirjallisuuden.
Julkaiseminen ei ollut tosin mikään itsestäänselvyys, sillä säveltäjät tarvitsivat usein sponsorin (ruhtinaan) tai ennakkotilaajia julkaisun rahoittamiseksi. Jopa Palestrinan, joka oli suhteissa paaveihin, musiikkia ilmestyi hänen elinaikanaan yllättävän vähän (neljä nidettä motetteja, seitsemän messuja) ja suurin osa hänen tuotantoaan painettiin vasta postuumina.