Palestrinan asema ja merkitys kirkkomusiikin historiassa
Palestrina on saanut maineen “kirkkomusiikin pelastajana”, mikä on kuitenkin pitkälle legenda, jota hän paitsi itse myös myöhemmät sukupolvet ovat tehokkaasti pönkittäneet. Tosiasiassa “pelastuksesta” Trenton kirklliskokouksen pyörteissä huolehtivat muutkin (Kerle, Ruffo). Toki myös Palestrina kuuluu uuden musiikin kärkirintamaan, ja paavi Pius IV piti 1565 koekuuntelussa tämän tilausteoksia Missa “Benedicta es”, Missa Ut re mi fa sol ja Missa Papae Marcelli “uuden korkean laulun harmonioina”, kun paavin kapellin laulajat “olivat kokoontuneet kardinaali Vitellozzin kotiin laulamaan joitain messuja ja testaamaan, olisivatko sanat ymmärrettävissä, kuten heidän korkea-arvoisuutensa halusivat”. Palestrina käytti tilannetta hyväkseen päästäkseen uudestaan suosioon, sillä nyt oli suuri tilaus uudelle ohjelmistolle, jolla piti korvata vanha frankoflaamilainen ohjelmisto.
Palestrina on saanut ehkä liiankin korostetun aseman suhteessa edeltäjiinsä ja aikalaisiinsa: puhutaan ns. Palestrina-tyylistä, jonka nouseminen ideaalin polyfonisen tyylin maineeseen on kirkon kanonisaation lisäksi J. J. Fuxin kontrapunktioppikirjan Gradus ad Parnassum (1725) sekä Knud Jeppesenin tyylitutkimuksen Palestrina and dissonance (1946) ansiota. Palestrinan nousu maineeseen selittyy osin hänen italialais- ja roomalaistaustallaan, sillä tähän asti kirkkomusiikin eliitti oli ollut ulkomaista; osin sillä, että hänen musiikkinsa sopi hyvin Vatikaanille uuden kirkkomusiikin lähtökohdaksi, ja niinpä hänet kodifioitiin jo 1600-luvulla, ja tyyliä jatkoivat Palestrinan oppilaat ja seuraajat.
Padre Martini piti 1700-luvun jälkipuoliskolla Palestrinaa todellisen kirkkomusiikin ihanteena. 1800-luvulla E. T. A. Hoffmannin mielestä Palestrinan musiikki on “puhtainta. pyhintä ja kirkollisinta”, ja Wagner ajatteli oikean kirkkomusiikin kuolleen Palestrinan mukana; Liszt koki olevansa suorastaan Palestrinan reinkarnaatio. 1800-luvun historioitsijat (Ambros, Brendel) arvioivat Palestrinan musiikin vokaalipolyfonian huipentumaksi. Palestrina-renessanssi 1800-luvulla huipentui hänen kokonaistuotantonsa julkaisemiseen (1862–1907). Arvostusta lisäsi vielä Hans Pfitznerin pyhimysmäinen ooppera Palestrina (1917).
Palestrina edustaa kuitenkin renessanssimusiikin osin konservatiivista suuntausta, vain eräältä osin edistystä tai uudenaikaisuutta. Tosiasiassa Palestrina ei ollut mikään häikäisevä kontrapunktikko, sillä hän ei onnistunut kirjoittamaan kuorolle edes yhtä 8-äänistä läpisävellettyä motettia. Palestrinan ansiot ovatkin uuden homofonisen, kaksoiskuoroisen musiikkityylin kehittäjänä: hän sävelsi kaksoiskuorolle 60 motettia, neljä messua, kolme lamentaatiota, seitsemän litaniaa ja yhden magnificatin sekä 10 motettia kolmelle kuorolle à 12.
Elämänvaiheet
Giovanni Pierluigi di Palestrina styntyi Palestrinan kylässä Rooman lähistöllä 1525/6 ja kuoli Roomassa 1594. Tosin hän saattoi syntyä myös Roomassa, jossa sai kasvatuksensa ja elämäkin sujui pääosin. Kun Palestrinan kaupungin kardinaalipiispasta tuli Rooman Santa Maria Maggiore -kirkon arkkipiispa, Palestrina pääsi sinne kuoropojaksi (1537–44). Opiskeluajan jälkeen hän äätyi Palestrinaan urkuriksi ja laulunjohtajaksi (1544–51). Kun toisesta Palestrinan piispasta tuli paavi Julius III (1550), hän pyysi Palestrinan Pietarinkirkon uuden Giulia-kapellin maestroksi (1551). Paavi otti hänet (1555) Sikstus-kapelliin, vaikkei siellä ollut virkaa ja vaikka tämä oli naimisissa sekä ilman kirkollisia asteita, mistä alkoi päättymätön riita paavinkuoron ja Palestrinan välillä.
I messukirjansa (1554) kansikuvassa Palestrina ojentaa painatettaan paavi Julius III:lle.
Palestrina ei nauttinut oman paavin Julius III:n kuoleman 1555 jälkeen varsinaisesti enää kenenkään muun suosiota. Ja kun vaatimus selibaatista meni läpi kirkolliskokouksessa (1555), Palestrina sai potkut. Hän toimi kuitenkin (1555–61) Lateraanikirkon maestro di cappellana. Seuraavaksi löytyi paikka Santa Maria Maggioresta ja kardinaali Ippolito II d’Esten palveluksesta (1561–71). Kun 1560-luvulla maine levisi, keisari Maksimilian II pyysi Palestrinaa Wienin keisarilliseksi kuoromestariksi (1568), mutta Philippe de la Monte vei paikan halvempana miehenä. Vihdoin 1565 Palestrina sai musiikkinsa perusteella paavin kappelin säveltäjän tittelin ja myös tuloja sävellyksistään. Hän oli kirjeenvaihdossa (12 kirjettä) Guglielmo Gonzagan kanssa (1568–87) ja toimitti myös Mantovaan sävellyksiä, muttei kuitenkaan saanut Mantovan kapellimestarin paikkaa (1583). Ferraran kreivi piti Palestrinaa “ensimmäisenä muusikkona maailmassa”(1575). Lopulta hän sai takaisin paikkansa Cappella Giuliassa ja toimi siellä kuolemaan saakka (1571–). Välillä (1572–81) Paletsrinan perhe kuoli ruttoon, jolloin hän ajatteli tulla papiksi, mutta menikin naimisiin uudelleen ja nai rikkaan lesken (1581), mikä takasi talouden ja sävellystyön sekä musiikin painamisen.
Musiikki
Palestrina sävelsi noin 700 teosta. Tuotanto käsittää 104 messua, joista valtaosa perustuu gregoriaaniseen koraaliin, 250 motettia, 68 offertoriota, 65 hymniä, 35 Magnificatia, viisi sarjaa lamentaatioita, kaksi kirjaa hengellisiä ja kaksi kirjaa maallisia madrigaaleja, joita on 94. Elinaikana ja heti kuoleman jälkeen ilmestyi 15 messukokoelmaa (1554–1601) ja viisi motettikirjaa (1569–84). Ensimmäinen julkaisu opus käsittää messuja (1554).
Messuja
Messuista 54 on parodiamessua muiden tai omiin sävellyksiin (motetteja, madrigaaleja, yksi chanson); lisäksi hänellä on parafraasi-, tenori-, kaanon- ja vapaita messuja. Missa “Benedicta es” (“Siunattu on” -messu, 1562) perustuu Josquinin motettiin, ja Palestrina on siinä omaksunut tämän sävelkieltä. Messu edeltää välittömästi Marcellus-messua ja osin sulautui siihen.
Paavi Marcelluksen messu
Toinen messukirja (1567) sisältää kuuluisan 6-äänisen messun Missa Papae Marcelli (“Paavi Marcelluksen messu”), joka on sävelletty mahdollisesti Marcelluksen 1555 virkaanastujaistilaisuuteen (tosin tämä ehti olla virassa vain kolme viikkoa ennen kuolemaansa) tai viimeistään 1562–63. Palestrina vakuuttaa esipuheessa, että hän on “mitä vakavahenkisimpien ja uskonnollismielisimpien miesten näkemysten mukaisesti suunnannut kaiken tietonsa, aherruksensa ja osaamisensa sen saavuttamiseksi, mikä on pyhin ja taivaallisin asia kristinuskossa – koristaa messun pyhää toimitusta uudella tavalla”.
Pitkätekstisissä osissa (Gloria ja Credo) Palestrina käyttää melko soinnullista, tekstiä korostavaa sävellystyyliä, ja siten hän palvelee toki kirkolliskokouksen julistamaa päämäärää musiikin ymmärrettävyydestä.
Muissa osissa Palestrina ei kuitenkaan luopunut imitaatiosta ja siis vaikemmasta ymmärrettävyydestä. Lisäksi vastoin määräyksiä ja omaa vakuutteluaan “Asemies”-melodia esiintyy messun alussa Kyrie-osassa tai vähintäänkin siihen vihjataan; asia on tosin kiistanalainen ja riippuu kunkin tutkijan tulkinnasta.
Asemies-melodian käyttöä on olut löytävinään paitsi Kyrien alusta myös sen Christe-vaiheesta, joka perustuisi melodiaan tekstissä “On a fait partout crier” (“Kaikkialla huudetaan”).
Missa Brevis (“Lyhyt messu”, 1570) on suosituimpiin kuuluva messu, jonka nimi on mysteeri, sillä siitä ei puutu mitään osaa, mutta nimi ehkä vihjaa säveltämiseen ilman mallia. Palestrina julkaisi 1582 neljännen messukirjan, joka sisältää seitsemän 4–5-äänistä messua, joissa hän luopui otsakkeista Trenton päätösten vuoksi – vaikka oikeasti käytti niissä gregoriaanisten sävelmien lisäksi hyväkseen omia motettejaan sekä myös “Asemies”-melodiaa. Missa “Assumpta est Maria in caelum” (“Maria on otettu taivaaseen” -messu) on laadittu oman motetin pohjalta. Se sai Sikstus V:n hyväksynnän (1585) ja onkin eräs renessanssin valoisimmista duurimessuista, sillä Palestrina käyttää siinä kahden tenorin lisäksi kahta sopraanoa.
Motetit
Moteteissa liike, melodinen kaartuvuus ja dissonanssin käsittely on klassisen tyylikästä ja hiottua; musiikki saa lähes aineetonta, epäpersoonallista sävyä. Tosin ensimmäisen motettikirjansa (1563) esipuheessa Palestrina väittää, ettei hän ole käyttänyt kirkolliskokouksen kieltämiä maallisia sävelmiä. Jubilate Deo (“Ylistä Herraa”) on pyhän vuoden 1575 kunniaksi sävelletty 8-ääninen motetti. Super flumina Babilonis (“Baabelin virtain vierillä”) on motetti ehkä vaimon kuoleman johdosta (1580). Seuraavassa Jubilate Deo -motetin ylimmän äänen alku ensipainoksesta sekä ensimmäinen sivu modernin kuoropartituurin Palestrinan kokonaislaitoksesta.
IV kirja 5-äänisiä motetteja (1584) Korkeaveisun teksteihin sisältää 29 sävellystä ja sävellysomistus paavi Gregorius XIII:lle, jossa hän “häpesi” (muka) sävelittäneensä aiemmin maallisia runoja. Lamentaatio-julkaisunsa (-1588) esipuheessa hän valittaa kovaa kohtaloaan, vaikka taloudellisesti meni paremmin kuin koskaan.
Stabat mater
Stabat mater (“Seisoi äiti”, 1589–90) on 8-ääninen, uljaimpiin kuuluva renessanssimotetti kaksoiskuoroineen. Paavit vartioivat sitä yksinomaisuutenaan, ja se esitettiin aina palmusunnuntaisin. Motetti on lähes sointusatsia alusta pitäen, minkä vuoksi kenties Wagner tykästyi siihen ja sovitti kuorolle ja orkesterille. Liszt sai siitä vaikutteita soinnunkäyttöönsä: asteettain ylös- tai alaspäin vaipuvia sointuja löytyy vaikkapa Dante-sonaatin lopusta. Palestrinan teoksen alun peräkkäiset A-, G- ja F-duurisoinnut sattoivat kuulostaa raikkailta 1800-luvun säveltäjille epäfunktionaalisessa etenemisessään.
