ORKESTERIKONSERTTO
Konserttomuoto kehittyi 1600-luvun lopussa. Konserttotyyppejä olivat:
1) orkesterikonsertto eli konserttosinfonia: allegro–andante–allegro, painopiste viuluissa ja bassossa, vältti kontrapunktia;
2) concerto grosso, jossa on ripieno (iso yhtye eli concerto grosso) ja concertino (solistiryhmä, tavallisesti triosonaattikokoonpano);
3) soolokonsertto kehittyi concerto grossosta sekä sinfonioista/sonaateista jousiorkesterille ja kahdelle soolotrumpetille.
Tomaso Albinoni (1671–1751) sävelsi kuusi sonaattia/sinfoniaa ja kuusi konserttoa à 5 jousille op. 2 (Sinfonie e Concerti à 5; Venetsia, 1700). Muita kokoelmia ovat konsertot jousille op. 5 (1707), op. 7 (Amsterdam, 1715) ja op. 9 (Amsterdam, 1722). Näissä Albinoni on orkesterikonserton/konserttosinfonian keskeinen edustaja. Sonaatissa/sinfoniassa opus 2 nro 9, B, on musiikkia, etenkin sen päätösosassa, jonka Bachin on täytynyt tuntea (Brandenburgilainen konsertto nro 6 samassa sävellajissa); teoksen osat ovat Largo–Allegro assai–Grave–Allegro, ja ohessa ovat avaus- ja päätösosien alut:
Francesco Venturini
Venturini (n. 1675–1745) oli kenties italialainen tai belgialainen säveltäjä, joka toimi Hannoverissa ensin vaaliruhtinaan kapellin viulistina (1698–) ja kapellimestariksi (1714–). Hän sävelsi lähinnä sarjamuotoista kamari- ja orkesterimusiikkia. Musiikissa on hieman Vivaldin tuntua. Concerti da Camera op. 1 (Amsterdam, n. 1715) on hänen tärkein julkaisunsa. Seuraavassa vain kaksiosaisen VI konserton osien alut:
• Francesco Bonporti (1672–1749) sävelsi 10 concerto grossoa op. 11 (Trento, 1727 jälk.).
• Francesco Durante (1684–1755) julkaisi 8 Concerti per quartetto (1730–40-luku).
• Francesco Geminiani (1687–1762) julkaisi Corellin opuksen V soolosonaatteja concerto grossoiksi sovitettuina (1726/27). Hän julkaisi myös omat concerto grosso -kokoelmat op. 2–3 (1732), joissa on yhteensä 12 konserttoa.
Lorenzo Gaetano Zavateri
Zavateri (1690–1764) oli bolognalaisviulisti ja Torellin oppilas, joka julkaisi 12 Concerti da Chiesa, e da Camera, op. 1 (Bologna, 1735). Kokoelma sisältää neljä orkesterikonserttoa ja loput on yhdelle tai kahdelle viululle ja orkesterille. Useissa konsertoissa on viulu-obligato, mikä käytännössä tarkoitaa soolokonserttoa. Musiikissa on jo galantteja piirteitä. Seuraavassa konserton nro 3 osien avaukset:
• Unico Wilhelm, Graf van Wassenaer (1692–1766) oli hollantilainen aatelismies, diplomaatti ja säveltäjä. Hän julkaisi kokoelman Concerti Armonici (1755), jossa on kuusi concerto grossoa neliosaisen kirkkosonaatin tapaan. Näitä on pidetty jossain vaiheessa “Pergolesin konsertiinoina”, sillä Stravinsky lainasi niitä Pulcinellaansa.
Pietro Antonio Locatelli
Locatellin (1695–1764) XII Concerti grossi a 4 e a 5 con 12 fughe, op. 1 (1721), ovat Corellin tapaan yhdistelmä kirkkosonaatteja (nrot 1–8) ja kamarisonaatteja (nrot 9–12). Hänen kokoelmansa Sei Introduttioni Teatrali, op. 4 (1735) sisältää concerto grossoja, joissa on neliääninen concertino ja jotka ovat oopperasinfonian tapaan kolmiosaisia (N–H–N). Kokoelma on mainiota musiikkia matkalla galanttiin.
Concerto grossot ovat säkenöivää ja loistokasta musiikkia, jossa etäisyys Corelliin on jo tuntuva. Seuraavassa VII concerto grosson, jonka osat ovat Allegro–Largo–Allegro (= Giga-rytminen), kahden ensimmäisen osan alut concertino-ryhmän ensiviulun näkökulmasta:
Charles Avison
Avison (1709–1770) oli kotikaupunkinsa Newcastle-upon-Tynen musiikkiyhdistyksen johtaja ja St. Nicholas -kirkon urkuri, joka opiskeltuaan Lontoossa Geminianin johdolla (n. 1724–) palasi loppuiäkseen Newcastleen (1735–). Hän oli aktiivisin konserttosäveltäjä Englannissa kuudella opuksellaan (1740–66) ja niiden sisältämillä yli 40 konsertollaan, joissa hän käyttää opettajansa Geminianin concertino-ryhmää (kaksi viulua, altto ja sello).
Twelve Concertos in Seven Parts op. 6 (Newcastle, 1758) kertoo säveltäjän kypsyydestä, soivuudesta ja ilmaisullisuudesta, jota voikin odottaa persoonalta, joka laati merkittävän traktaatin Essay on Musical Expression (1752). Konsertoissa on paljon dynaamisia, artikulaatio-, fraseeraus- ja tempo-merkintöjä. Muodoissa tapahtuu J. C. Bachin vaikutuksesta siirtymistä kohden sonaattiperiaatetta, samalla kun fugato-tyyliä ei hylätä. Neliosaisuuden sijaan tulee moderni kolmiosaisuus ja säkeet alkavat noudattaa paljossa säännöllistä nelitahtisuutta. Seuraavassa näytettä konsertosta XII, jonka osat ovat Allegro spirituoso–Andante affettuoso–Allegro:
SOOLOKONSERTTO
Solistinen konsertto kehittyi vähitellen, kun concerto grosson concertino-ryhmälle uskottiin taiturillisempaa soitettavaa ja/tai kun solistien määrä tippui yhteen kahteen soittajaan.
Giuseppe Torelli
Torelli (1658–1709) on tärkein soolokonserton luojista. Torellin jälkeen konserton painopiste siirtyy pois Bolognasta Roomaan ja Venetsiaan. Hän loi jo laajoja osia, joita pitävät yhdessä orkesteri-ritornellojen esiintymiset eri sävellajeissa samalla materiaalilla. Konserton tempokaava on nopea–hidas-nopea A. Scarlattin oopperasinfonian tapaan. Allegro alkaa orkesterin esittelemällä teemalla, johon solisti tarttuu; tosin myös solistin omaa, orkesterimateriaalista riippumatonta keksintää esiintyy.
Postuumi 12 konserton kokoelma Concerti grossi con una pastorale per il Ss Natale op. 8 (1709) sisältää kuusi konserttoa kahdelle concertino-viululle ja kuusi konserttoa vain yhden konsertoivan viulun kera. Torelli sävelsi myös trumpettikonserttoja. Seuraavassa suositun kolmiosaisen D-duuri-konserton, jonka osina ovat Allegro–Adagio. Presto–Allegro, ensiosan sovitus uruille ja trumpetille; avausosassa voi nähdä solaarisen sävellajireitin I–V–I–VI–III#–V–I:
• Tomaso Albinonin (1671–1751) op. 7 (1715) ja op. 9 (1722) sisältävät jousikonserttojen lisäksi kumpikin neljä konserttoa oboelle ja konserttoa konserttoa kahdelle oboelle. D-molli-oboekonserton op. 9 nro 2 B-duurissa olevan Adagio-osan luulisi olleen Mozartin korvissa, kun hän sävelsi Gran Partitaansa (joka on myös B-duurissa).
Alessandro Marcello
A. Marcellon (1684–1750) kuusi konserttoa La cetra (Lyyra; Augsburg, n. 1740) on sävelletty kahdelle huilulle/oboelle, jousille ja continuolle. Seuraavassa suositun d-molli-konserton oboestemma:
• Benedetto Marcellon (1686–1739) 12 konserton à 5 op. 1 (Venetsia, 1708) concertino-ryhmässä on vain yksi viulu ja sello.
Pietro Antonio Locatelli
Locatellin (1695–1764) kokoelma L’arte del violini: XII concerti con XXIV capricci ad libitum (Amsterdam, 1733) sisältää äärimmäisen taiturillisia, jo Paganiniin viittaavia sooloviulukonserttoja. Konsertoissa on viisi osaa ja kaksi niistä on uloskirjoitettuja kadensseja capriccioiden muodossa. Seuraavassa A-duuri-konserton, nro 11, jonka osat ovat Allegro–Capriccio–Largo–Andante–Capriccio, kahden ensimmäisen osan alkua sooloviulun stemmoina:
Giuseppe Tartini
Tartinilta (1692–1770) on säilynyt yli 130 sooloviulukonserttoa säilynyt, mutta niiden ohella myös konsertot sellolle, alttoviululle/gamballe sekä kaksi konserttoa huilulle. Konsertot ovat pääsääntöisesti kolmiosaisia. G-molli-viulukonsertto op. 1/1, D85, jossa on neljä osaa, Allegro–Fuga à la breve–Cantabile–Allegro assai, perustuu jo korkeiden asemien soittoon ja melkoiseen taituriuteen, minkä lisäksi avausosassa on myös improvisoitava kadenssi nimellä Capriccio. Konserton avausosassa orkesterin tutti- ja solistin omat jaksot on erotettu toisistaan selkeinä blokkeina, myös sävellajisesti I–Vb–III–I:
SOOLOKONSERTTO SAKSASSA, ENGLANNISSA JA RANSKASSA
• Johann David Heinichen (1683–1729) oli Dresdenin hovikapellimestari, joka tapasi Vivaldin 1710. Hän sävelsi 24 konserttoa ja oopperoita, joiden ohella hän on merkittävä teoreetikko, “Saksan Rameau”, kenraalibassotutkielmallaan Der General-Bass in der Composition (Dresden, 1728).
• Georg Johann Pisendel (1687–1755) oli Dresdenin hoviorkesterin konserttimestari , joka on saksalaisen barokkikonserton keskeisiä nimiä Torellin ja Vivaldin oppilaana. Hänellä on seitsemän viulukonserttoa.
• Christoph Graupner (1683–1760) sävelsi noin 50 konserttoa, etenkin hyviä puhallinkonserttoja Vivaldin mallin mukaan huilulle, oboelle, oboe d’amorelle, nokkahuilulle, fagotille ja klarinetin varhaismuodolle, chalumeaulle.
• Johann Friedrich Fasch (1688–1758) oli arvostetuimpia Bachin aikalaisia, jonka musiikissa näkyy jo ylimeno barokista klassismiin. Häneltä on säilynyt 61 konserttoa, joista 18 on soolokonserttoja ja 10 kaksoiskonserttoja. Puhallinkonsertot ovat etualalla, etenkin trumpetille kirjoitetut.
• Gottfried Heinrich Stölzeliä (1690–1749) pidettiin elinaikana Bachia parempana säveltäjänä, jota myös Bach arvosti (W. Fr. Bachin nuottikirjassa on Stölzelin sarja). Häneltä on säilynyt oboe-, huilu- ja oboe d’amore -konserttoja.
• John Stanley (1712–86) sovitti Handelin esimerkin rohkaisemana opuksen 2 (1742) kuusi jousiorkesteri- concerto grossoa uruille ja jousille.
• Boismortier’n 6 Concertos pour 5 Flûtes traversières ou autres instruments sans basse op. 15 (1727) on ensimmäinen ranskalainen julkaisu, jossa konsertto-nimikettä käytetään italialaisessa merkityksessä, sillä Couperinin Concerts Royaux sijoittuvat vain väljästi konsertoivan periaatteen läheisyyteen. Boismortier julkaisi myöhemmin useita konserttokokoelmia.
• Michel Corrette (1709–95) julkaisi 6 Concertos pour les Flûtes, Violons ou Hautbois, avec la Basse Chiffrée pour le Clavecin op. 3 (1728), jotka ovat selkästi kaavassa N–H–N ja hyödyntävät soolon ja tutin vaihteluita. Corrette julkaisi myös ranskalaisiin joululauluihin perustuvia konserttoja musettelle ja kampiliiralle sekä 25 concertos comiques, joissa hän käyttää populaari- ja teatterilauluja.
• Jacques Aubert (1689–1753) julkaisi kaksi kuuden viulukonserton sarjaa, opuksen 17 (1734), joka on ensimmäinen Ranskassa painettu viulukonserttokokoelma, ja opuksen 26 (1739).
Jacques Christophe Naudot
Naudot (n. 1690–1762) julkaisi huilukonserttoja op. 11 (1735) toisena Euroopassa Vivaldin innoittamana sekä konserttoja kampiliiralle ja musetelle op. 17 (1742). Seuraavassa Naudot’n huilukonserton op.11 nro 5, e, ensiosan huilustemma; ensiosan modulaatiokaava on I–Vb–III–I ja konserton osat ovat Allegro–Largo–Allegro:
Jean-Marie Leclair
Leclair (1697–1764) julkaisi ajan parhaat ranskalaiset viulukonsertot. Opuksessa 7 (1737) on myös huilukonsertto, ja opuksessa 10 (1744) laulavuus ja näyttävyys, ranskalaisuus ja italialaisuus ovat tasapainossa. Seuraavassa sooloviulun osuus konserton opus 10 nro 2, A, ensiosasta, jossa näkyy jännittävästi jo orkesterin osuuden ja sooloviulun väliin tulevien sekoittuminen tuttijaksoissa, vaikka itse tutit ja soolot lopulta erottuvatkin kokonaisuudessa. Konserton osat ovat Allegro ma non tro(p)po–Adagio–Allegro ma non tro(p)po:
Kirjallisuutta
Hutchings, Arthur 1978 [1959]. The Baroque Concerto. London & Boston: Facer and Faber.