1600-luvun alkupuolen säveltäjien eräs ongelma oli se, oliko mahdollista yhdistää uuden solistisen resitatiivityylin rytminen vapaus ja dramaattinen voima vokaalimusiikkiin, jossa käytetään useita yhtä tärkeitä ääniä sekä kontrapunktia, siis vanhaa ja uutta tyyliä. Esimerkiksi Caccini ei käyttänyt resitatiivityyliä (stile rappresentativo) aarioissaan ja madrigaaleissaan, ainoastaan oopperoissaan.
Sigismondo d’India
d’India syntyi Palermossa tai Napolissa 1582 ja kuoli 1628 Modenassa (?). Hän siirtyi Pohjois-Italiaan viimeistään 1606: vaikutti ensin Mantovassa ja Firenzessä, sitten Torinossa 1611–23 Savoijin hovissa, kunnes loppuvuodet hän työskenteli Roomassa ja Modenassa kardinaali Maurizion hovissa. d’India oli ajan parhaita laulajasäveltäjiä. Hän julkaisi 1606–27 peräti 18 kirjaa vokaalimusiikkia, joista 8 madrigaalikirjaa à 5 (1606–24), 5 kirjaa (1609–23) musiikkia 1–2:lle äänelle otsakkeella Musiche (aarioita, lamentoja, dialogeja), minkä lisäksi hän sävelsi villanelloja ja motetteja, eli lähes kaikkea.
Hänen sävelityksensä tekstistä Cruda Amarilli vetää vertoja madrigaalisäveltäjä Monteverdille, de Wertille ja Marenziolle kromaattisuudessaan. Hän oli etevä madrigale concertato -lajissa ja yhdisti Guarinin runojen sävelityksissään monodian ja polyfonian sekä kuorodeklamaation. d’India oli ensimmäisiä, jotka yhdistivät tyylejä: madrigaalit ovat dramaattisia kohtauksia, jotka sisältävät aineksia resitatiivisesta teatterityylistä (stile rappresentativo) sekä rytmisesti säännöllisemmästä ja melodisesta arioso-tyylistä.
Savoijin herttualle omistettu toinen kirja Le musiche a 2 voci di Sigismondo d’India sisältää yksittäisten, basson päälle laulettujen duettojen lisäksi kahdeksan laulun syklin Giovan Battista Marinon (1569–1625) runoelman Adone XII canton (laulun) pohjalta.
Seuraavassa kokoelman yksittäinen numero, aria (alalajilta canzonetta) “Voi baciatrici”:
VOI BACIATRICI – canzonetta
Voi baciatrici,/Te suutelijattaret,
Saettatrici,/nuolten sinkoojattaret,
Pungenti rose,/Pistävät ruusut,
Trombe amorose,/trumpetitt lemmekkäät,
O bocche innamorate,/Oi suut rakastuneet,
Mordete, sfidate, ferite, piagate!/Purkaa, uhmatkaa, loukatkaa, haavoittakaa!
Amor non tiene/Rakkaudella ei ole
Più dolce bene/suurempaa ihanuutta
Dei cari baci,/rakkaiden suudelmien,
Che voi, mordaci,/kuin te, purkaa meitä,
Belle bocche, formate:/kauniit suut, tehkää näin:
Mordete, sfidate, ferite, piagate/ Purkaa, uhmatkaa, loukatkaa, haavoittakaa!
d’India osallistui Mazzocchin oopperan Adone säveltämiseen. Lisäksi hän sävelsi viisi lamentoa (hahmoina Orfeus, Apollo, Dido, Jason, Olympia): ne ovat osoitus hänen vahvasti teatterillisesta tyylistään, joten on mahdollista, että hän sävelsi myös oopperoita. Tulevaisuus ei ollut kuitenkaan firenzeläisten monodistien ja vanhoillisten kontrapunktistien vaan synteetikkojen puolella.
Ostinatobassot
Monodisen tyylin muodollis-musiikilliseksi tiivistämiseksi käytettiin eri keinoja: tärkeimpiä oli ostinato-mallien käyttö, säkeistövariaatio kiinteän basson päällä. Ne ovat peräisin 1500-luvun improvisaatiokäytännöstä, jossa vakiomittaisia runomuotoja laulettiin improvisoiden kiinteän bassoaiheen päällä. Nämä aiheet ovat usein peräisin kansanomaisista melodioista, kuten bergamasca tai padovana.
Bergamasca on Bergamon seudulta Italiasta kotoisin oleva melodia, josta myös harmoniaa käytettiin ostinatomuodon pohjana. Sen melodia on d–d–e–e–d–c–h–d–d–c–h–a–g ja basso g–c–d–g–g–c–d–g. Sitä käytettiin myös soitinmusiikissa, esimerkiksi Frescobaldi klaveerimusiikissaan.
Kaikki tunsivat passamezzon ja folian, ruggieron ja romanescan. Kaksi viimeistä olivat erityisen suosittuja varhaisbarokin vokaalimusiikissa. Osa ostinatoista oli peräisin Espanjasta ja alun perin Väli-Amerikasta: sarabande ja ciacona.
Passamezzo oli italialainen tanssi (n. 1550–1600), joka perustuu joko bassolle g–f–g–d–b–f–g–d– (passamezzo antico) tai g–c–g–d–g–c–g–d–g (passamezzo moderno).
Folia oli 1500–1600-luvuilla espanjalaisperäinen melodia- ja bassomalli Espanjassa ja Italiassa: melodia on g–fis–g–a–b–a–g–fis–g ja basso g–d–g–f–b–f–g–d–g.
Romanescalla on italialainen tai espanjalainen alkuperä. Giulio Caccinilla on yksi, Francesca-tyttärellä peräti 4 romanesca-sävelitystä. Pohjana on bassomelodian liike b–f–g–d–b-f–g(–d–g) tai es–c–g esimerkiksi Monteverdillä, Landilla ja Frescobaldilla. Sitä tosin täytettiin eri tavoin (mm. b–a–g-f–g–f–es–d(–c)–b–a–g–f–es–c–d–g) ja siitä saatiin eri pituisia (säkeistö)yksikköjä (16–30 tahtia). Romanesca on melodisesti täytetyssä muodossa siis yhdistelmä laskevia tetrakordeja, nelisävelikköjä, sekä kadensseja.
Seuraavassa Monteverdi-esimerkki romanescasta:
Prima Parte
Ohimè, dov’è il mio ben? Dov’è il mio core?/Voi, missä on rakkaani? Missä on sydämeni?
Chi m’asconde il mio ben e chi me’l toglie?/Kuka piilottaa minulta rakkaani, kuka hänet minulta riistää?
Seconda Parte
Dunque ha potuto sol desio d’onore/Siispä on voinut yksin kunniallinen toive
darmi fera cagion di tante doglie?/antaa minulle aihetta näin suuriin tuskiin.
Terza Parte
Dunque ha potuto in me più che’l mio amore/Siksi se on ollut minussa voimallisempi kuin rakkauteni
ambiziose e troppo lievi voglie?/herättämään kunnianhimoisia ja liian keveitä toiveita.
Quarta Parte
Ahi sciocco mondo e cieco! Ahi, cruda sorte,/Oi typerä ja sokea maailma!
che ministro mi fai della mia morte./joka tekee minusta oman kuolemani toteuttajan.
Ruggiero noudatti esimerkiksi bassokaavaa g–c–d–g–g–f–e–d–d–e–d–h–c–e–d–g tai c–h–a–g–f–e–f–g–c–e–f–g–a–e–f–g–c).
Ciaccona koostuu 4-tahtisista melodioista kolmijakoisessa rytmissä, vaikkapa basson g–g–g–d–e–h–c–d–g päällä. Esimerkiksi Monteverdi kaksiäänisessä teoksessa Zefiro torna (“Länsituuli palaa”), scherzo musicale (1632), ciaccona-aihe esiintyy 56 kertaa. Samaa käyttivät myös Tarquinio Merula ja Benedetto Ferrari.
Ostinatot saattoivat olla lyhimmillään 4:n sävelen mittaisia, jolloin ne antoivat eniten vapauksia säveltäjälle: esimerkiksi vain laskeva tetrakordi g–f–e–d tai a–g–f–e (ns. “espanjalainen basso”) tai jokin muu aihe, kuten g–g–c–d. Hyvä esimerkki laskevasta tetrakordista ostinatona on Monteverdin Poppean kruunauksen loppuduetto:
Lamento on erityistapaus ostinatosta: tyypillistä on laskevan kvartin laajuinen kromaattinen linja, esimerkiksi Cavallin Egisto-oopperassa ostinato on a–gis–g–fis–f–e); se voi olla myös jokin muu lyhyt ostinato. Lähtökohta 1600-luvun lamentaatiomuodille oli Monteverdin Ariadnen valitus, jonka bassokulku on a–g–a–g–f–e–d–g–a–d. d’Indialla on peräti viisi lamentoa.
Konsertoiva tyyli ja continuo-madrigaali
Concerto (ital.) tarkoitti alun perin usean soittajan ja laulajan muodostamaa ryhmää (vrt. engl. consort). Italian verbi concertare (= sopia yhteen) merkitsi heterogeenisen ryhmän yhdistämistä harmoniseksi yhtyeeksi, jolloin concerto samoin kuin concento tarkoittivat onnistunutta yhteismusisointia ja ryhmää. Tämä oli termin alkuperäinen merkitys, ja vanhemmissa määrittelyissä ja 1600-luvun alkupuolella korostettiin aina ykseyttä.
Sen sijaan 1600-luvun puolivälin jälkeen concerto-sanalla ymmärrettiin vastakkainasettelua, kilpailua (vrt. konserttomuoto). Tällöin ajatus oli johdettu latinan verbistä concerto (= taistella, kiistellä); tästä merkityksestä on alun perin vastuussa Praetorius (1619). Konsertoivan tyylin juuret ovat Venetsian koulun monikuoroisessa käytännössä sekä madrigaalien solistisessa virtuoosisuudessa.