1700-luvun varhaisvaiheessa populaarit vaudeville-näytelmät (laulun renkutuksia, tanssia, puhetta) olivat suosittuja Ranskassa. Italialaisen buffa-oopperan, etenkin Pergolesin La serva padronan mutta myös Latillan La finta camerieran esittely synnytti Pariisissa 1752-54 ns. “buffonistisodan” (querelle des bouffoons), jossa vastakkain olivat italialainen koominen ooppera sekä sen kannattajat (Friedrich Grimm ja Rousseau) ja perinteinen ranskalainen vakava ooppera, tragédie lyrique.
Kehitys musiikkinumeroilla varustetusta näytelmästä kohden uutta oopperataidemuotoa oli pitkälle näytelmärunoilija-libretisti C. S. Favartin (1710–1792) ansiota: hän otti aiheet ajankohtaisesta porvarillisesta elämänpiiristä ja innosti säveltäjiä kirjoittamaan uutta musiikkia renkutusten tilalle. Tosin hän itse laati parodia- eli lainaustekniikalla uusia komedioita usein lajinimellä comédie mêlée d’ariettes (pikku lauluilla lisätty hupinäytelmä). Tällainen oli Les amours de Bastien et Bastienne (Rousseaun Kyläennustajan parodiana, 1750-luku). Hänen koomisia oopperoitaan edustaa esimerkiksi L’amour au Village (Rakkautta maalaiskylässä, 1754). Olennainnen tunnusmerkki ranskalaisessa koomisessa oopperassa on puhuttu dialogi, joka koskee tosin vasta 1700-luvun jälkipuoliskon oopperoita, sillä varhaisissa italialaista intermezzoa seuraavissa intermède-teoksissa on käytössä vielä resitatiivi.
Michel-Jean Sedaine (1719–1797) jatkoi Favartin linjoilla, lisäsi realismia ja vähensi koomisia aineksia. Puhutaan myös “kyynelten komediasta” (comédie larmoyante), jossa naispäähenkilöt osoittavat taipumusta sentimentaalisuuteen. Sen taustalla on ajan romaanikirjallisuuden sentimentalismi: Samuel Richardsonin (1689–1761) porvarilliset romaanit Pamela: or Virtue Rewarded (Pamela eli Palkittu hyveellisyys, 1741) sekä Clarissa (1748), jotka innoittivat Voltairea ja Lessingiä omiin versioihinsa sekä Rousseaun kirjoittamaan romaaninsa Julie ou, la Nouvelle Héloïse (Julia eli Uusi Héloïse, 1761).
Jean-Jacques Rousseau
Jean-Jacques Rousseau
Rousseau (1712–1778) oli filosofikirjailija ja musiikkidiletantti, josta tuli italialaisen vaikutuksen ansiosta koomisen oopperan edelläkävijä Ranskassa. Hän piti itseään ensisijaisesti säveltäjänä, sillä hän oli innostunut oopperasta oleskeltuaan Venetsiassa 1743–44 (hän kertoo tästä Tunnustuksissaan). Rousseaun julkaisuja on myös Dictionnaire de musique (Musiikkisanakirja, 1768). Lisäksi Rousseau väitteli Rameaun kanssa musiikinteoriasta ja piti ranskaa sopimattomana laulukielenä.
Kyläennustaja
Kyläennustaja, kansilehti
Le devin du village (Kyläennustaja, 1752), intermède, on laulunäytelmä ja menestysteos, joka on aidon ranskalaistyylinen hyödyntäessään vaudevilleä ja romanssia, mutta muodoltaan italialainen. Sen musiikki on yksinkertaista, ja monia aarioita säestetään vain continuolla, kun taas resitatiivit edustavat ranskalaista tyyliä. Teos oli niin populaari, että Mozartin Bastien und Bastienne on Rousseaun teoksen parodia.
Seuraavassa oopperan avauskohtauksen tekstiä:
| Scène I.
COLETTE |
Ensimmäinen näytös
COLETTE |
| resitatiivi
Il m’aimoit autrefois, et ce fut mon malheur. |
resitatiivi
Hän rakasti minua ennen, ja se oli onnettomuuteni. |
Kyläennustaja. Nuottiesimerkki, sivu 1.
Kyläennustaja. Nuottiesimerkki, sivu 2.
Rousseau sävelsi myös kuusi muuta ooopperaa, joista kolme on kadonnut ja yksi on keskeneräinen. Pygmalion (1770) on yksinäytöksinen scène lyrique, puhenäytelmä soitininterludien kera. Rousseau loi uuden keksinnön nimeltä mélodrame, josta tuli vähäksi aikaa suosittu muoti-ilmiö ja monissa oopperoissa käytetty tehokeino.
Gaetano Pugnani
Pugnani (1731–1798) oli kuuluisa torinolainen viulisti ja Savoijin hovin soitinmusiikin johtaja, joka sävelsi Rousseaun melodraama-keksinnön ja italialaisen Werther-ilmiön innoittamana melologo-lajinimellä teoksen Werther (n. 1790). Tässä melodraamassa on kertoja ja ainoana henkilönä Werther, ja näiden puheosuuksien välissä kuullaan paikoin vaikuttavaa Sturm und Drang -musiikkia. Romaanin mukaisesti musiikkikin jakaantuu kahteen osaan ja molemmissa on 11 musiikkinumeroa, joten yhteensä partituuri käsittää 22 osaa.
Varsinainen koominen ooppera Ranskassa
Vasta Rousseaun jälkeen syntyi varsinainen koominen ooppera ensimmäisine säveltäjineen.
E. R. Duni (1708–1775) oli italialaissyntyinen säveltäjä, joka teki vuodesta 1757 alkaen Pariisin Opéra-Comiquelle noin 20 teosta ja toi koomiseen oopperaan italialaisen arietta- ja resitatiivityylin liittäen siihen ranskalaisen divertissement-käytännön. Hänen yksinäytöksisiä komedioitaan ovat mm. Le peinter amoureux de son modèle (Malliaan rakastava maalari, 1757), La fille mal gardée, ou Le pédant amoureux (Huonosti vartioitu tyttö eli Rakastunut rikkiviisas), Nina et Lindor (1758), Deux chasseurs et la laitiere (Kaksi metsästäjää ja lypsäjä, 1763) ja La clochette (Pieni kello, 1766).
Antoine Dauvergne
Antoine Dauvergne
Dauvergne (1713–97) oli Rameaun ja Leclairin oppilas, Parisiin Opéran viulisti, säveltäjä ja johtaja (1744–90). Hän teki pääasiassa Rameau-henkisiä vakavia oopperoita, mutta sävelsi Opéra-Comiqueen muutamia buffa-jäljitelmiä, mm. teoksen Les troquers (Trokarit/Vaihtokauppiaat, 1753), joka on intermède, opéra-bouffon, ja on muovattu buffan mukaiseksi ja käyttää sikäli vielä resitatiivia. Siinä kaksi miestä (bassoa) vaihtaa juonessa kihlattujaan, vailla osapuolia tyydyttävää lopputulosta.
Les Troquers
Seuraavassa toisen heistä, Lubinin, monologi ja ariette:
| Scène 6
LUBIN (seul) |
Scène 6
LUBIN (yksin) |
| ariette
Sa nonchalance |
ariette
Hänen välinpitämättömyytensä |
François-André Danican Philidor
Philidor pelaa shakkia silmät sidottuina Lontoon shakkiklubilla (1780).
Philidor (1726–1795) oli pitkäaikaisen muusikkosukutradition viimeinen edustaja, Campran oppilas, joka työskenteli Pariisissa pääosin (1740-) – lukuun ottamatta kiertueita keski-Europassa ja Lontoossa aikansa parhaana shakinpelaajana sekä ajan tärkeimmän shakkioppaan laatimista (Analyse du jeu des échecs, 1749; 27 painosta 10 eri kielellä). Denis Diderot mainitsee asian kirjassan Rameaun veljenpoika (suom. Edwin Hagfors, Karisto 1921):
“Pariisi on se maailman paikka, ja Café de la Régence se Pariisin paikka, jossa tätä peliä parhaiten pelataan. Siellä Reyn pöytien ääressä iskevät vastakkain syvällinen Légal, terävä Philidor, perusteellinen Mayot; siellä näkee hämmästyttävimmät nopansiirrot ja kuulee pahimmat roskapuheet; sillä jos voi olla älykäs mies ja samalla suuri shakinpelaaja, luten Légal, niin saattaa myöskin olla suuri shakinpelaaja ja samalla tyhmyri, kuten Foubert ja Mayot.”
Philidor sävelsi merkittäviä ja suosittuja koomisia oopperoita italialaistyyliin, 11 opéras comiques (1759–65). Hän otti puhutun dialogin käyttöön. Oopperat ovat musiikiltaan jo huomattavan jalostuneita ja orkesterinkäytöltään ylivoimaisia hänen kollegoihinsa verrattuna.
Teemoina koomisissa oopperoissa ovat sosiaaliluokkien väliset suhteet ja inhimilliset heikkkoudet, hyväuskoisuus ja ahneus. Blaise le savetier (Suutari Blaise, 1759) käsittelee porvarillista moraalia; siinä suutari sopii maanomistajansa kanssa maksamatta jääneistä veroista. Le jardinier et son seigneur (Puutarhuri ja hänen isäntänsä, 1761) tarjoaa ajalle tyypillisen sosiaalisen sanoman, sillä tilanhoitaja vikittelee puutarhurin tytärtä.
Le sorcier (Velho, 1764), comèdie lyrique, sisältää vakavan oopperan parodiaa, sillä siinä pilkataan opera serian oraakkelikohtauksia. Sen juoni perustuu klassiselle aiheelle: Simone, Agathen äiti, haluaa naittaa tyttärensä rikkaalle talonpojalle (Blaise), mutta Agathe rakastaa Julienia. Simone haluaa lisäksi estää kummityttönsä, Justinen naimisiinmenon nuoren Bastienin kanssa. Matkalta palaava Julien pukeutuu velhoksi ja pelästyttää Blaisen taikakeinoin sekä tekee tyhjäksi Simonen juonet: Julienin ariette “Dans la magie, a mon pouvoir rien n’est égal” (II/3, “Magiassa mikään ei vedä vertoja voimilleni”) sekä resitatiivi “Noirs habitants de la nuit éternelle” (II/7, “Ikuisen yön tummat asukit”). Lopulta Simone nai Blaisen ja nuoret parit toisensa.
Tom Jones (1765), comédie, on Fieldingin kuuluisaan romaaniin tehty veijariooppera, jossa on mm. juopuneiden palvelijoiden kvartetto III näytöksen alussa, septetto II näytöksen päätteeksi, ja koko teoksen päättää vaudeville, kuten aina tässä lajissa.
| CHOEUR DE BUVEURS
Chantons, buvons, trinquons sans cesse, |
JUOMARIEN KUORO
Laulakaamme, juokaamme, kilistäkäämme lakkaamatta, |
Pierre-Alexandre Monsigny
Pierre-Alexandre Monsigny
Monsigny (1729–1816) vei koomisen oopperan lähemmäksi seriaa ja on lajin tärkeimpiä kehittäjiä. Hän suosi aiheenvalinnoissa romantiikkaa, satuja, romaanimaisuutta, sentimentaalisuutta, idealisoitua maaseutua ja eksotiikkaa. Le roi et le fermier (Kuningas ja talonpoika, 1762) asettaa vastakkain hovin ja maalaisuuden, koomisen ja vakavan tavalla, joka saa yhden viimeisistä ilmauksistaan Fredrik Paciuksen Kaarle-kuninkaan metsästyksessä (1852). Rose et Colas (1764) esittelee kaksi nuorta talonpoikaa, joilla rakkaudet menevät ristiin. Monsigny lopetti säveltämisen Félix-oopperan (1777) jälkeen kaihin vuoksi 48-vuotiaana (Rossini teki saman vieläkin varhemmin).
Sotilaskarkuri
Le déserteur (Sotilaskarkuri, 1769), drame, on uuden lajin ensimmäinen menestysteos, joka on jo samalla lähellä pelastusoopperaa. Sen dramatiikan takaa runsas mollin ja kromatiikan käyttö, yllättävät pysähdykset, soitintehot (tukeäänet) sekä fugatot. Oopperan suosio 1700-luvun loppupuolella oli valtaisa niin Ranskassa kuin muuallakin. Musiikillisesti mielenkiintoisia piirteitä on alkusoiton alkaminen ja päättyminen päätöskuoron aiheella, välisoittojen muistumasuhde kuultuihin laulunumeroihin. Monsigny liittää Louiseen lisäksi usein A-duurin. Nämä piirteet ennakoivat oopperan tulevaa kehitystä (Grétryllä, Weberillä, Wagnerilla jne.).
Oopperan juoni perustuu tositapahtumaan 1767 Compiègnessä, jossa Louis XV teki sotilastarkastusta: marsalkan vaimo sai kuninkaan armahtamaan sotilaan, kun taas oopperassa M.-J. Sedainen librettoon sen tekee sotilaan kihlattu Louise (sopraano). Alexis-sulhon (baritoni) karkuruus johtuu taasen paikallisen käskynhaltijan, ilkeän kreivittären juonesta, sillä tämä panee nuoren miehen testiin järjestämällä ilkeän kepposen pakottamalla Louisen hääkulkueeseen morsiamena toisen miehen kera. Lopussa sulhoa viedään jo mestauspaikalle ja neito pyörtyy, kunnes toivuttuaan hän ehtii pelastaa kuninkaan armahtaman sulhonsa.
Oopperan dramatiikasta ja lumoavasta musiikista saa hyvän käsityksen I näytöksen 6. kohtauksessa, jossa Louisen ystävätär Jeannette pakotettuna vahvistaa Alexikselle, että meneillään on tosiaankin tämän kihlatun hääkulkue; seuraavassa kohtauksen teksti:
| Duo
ALEXIS JEANNETTE ALEXIS JEANNETTE ALEXIS JEANNETTE YHDESSÄ. ALEXIS JEANNETTE |
Duo
ALEXIS JEANNETTE ALEXIS JEANNETTE ALEXIS JEANNETTE YHDESSÄ. ALEXIS JEANNETTE |
Nicolas Dalayrac (1753–1809): Nina, ou La folle par amour (Nina eli Hulluna rakkaudesta, 1786), toi oopperalavalle hulluuskohtauksen.
André-Ernest-Modesty Grétry
André-Ernest-Modesty Grétry
Grétry syntyi Liègessä 1741 ja kuoli Pariisissa 1813 eli oli syntyjään belgialainen (tulevan Belgian ranskankieliseltä seudulta). Hänestä tuli johtava koomisen oopperan myöhäinen säveltäjä. Grétry yhdisti italialaisen melodisen kauneuden ranskalaiseen yksinkertaisuuteen ja myös dramaattisuuteen. Ura oopperasäveltäjänä kesti lähes 40 vuotta (1765–1803) ja huipensi vallankumousta edeltäneen koomisen oopperan. Kaikkiaan hän sävelsi noin 70 oopperaa. Ratkaisevaa oli se, kun hän sai libretistiksi Jean François Marmontelin (1723–1799), joka oli liberaali intellektuelli ja halusi uudistaa ranskalaisen oopperan ensyklopedistien ideoiden mukaisesti.
Grétry kertoo muistelmissaan (Mémoires ou Essais sur la Musique, 1789, 1797), kuinka hän havaitsi oopperaharrastajien kyllästyneen tragedioihin ja niiden muodolliseen kokoonpanoon fragmentaarisine baletteineen ja pastoraaleineen: niinpä hän keksi sulattaa yhteen vakavan oopperan tanssin ja kuorot koomisen oopperan keveän lumovoiman kanssa. Tulos, koomisen oopperan, balettioopperan, tragedian, serian ja buffan yhdistäminen, onnistui yli odotusten.
Oopperoista Zémire et Azor (Fontainebleau, 1771), comédie-ballet mêlée de chants et de danses, favartin ja de Voisenon librettoon Marmontelin mukaan, oli menestyksekäs orientaalinen fantasia, josta tuli ilmiömäisen suosittu; jopa Mozart omisti partituurin, ja monet säveltäjät tekivät libretosta oman oopperaversionsa (Linley vanh., Spohr). Andromaque (Pariisi, 1780), on vielä poikkeuksellisesti myöhäinen tragédie lyrique.
Kairon karavaani
La caravane de Caire (Kairon karavaani; Fontainebleau, 1783), opéra-ballet E. Morel de Chédevillen librettoon, sisältää turkkilaista eksotiikkaa, kruunajais- ja taistelukohtauksen, patrioottisia sävyjä ja koomisia tilanteita. Musiikki koostuu aarioista, ariettoista, resitatiiveista, tansseista ja ensembleistä. Ooppera koki 500 esitystä 1829 mennessä. Grétryn taitavuus orkesterin värikkäänä käyttäjänä tulee ilmi tansseissa sekä kuorokohtauksissa; orkesterissa on mukana triangeli ja harppu. Grétry ja Morel onnistuivat jatkamaan sikäli Gluckin ja Piccinnin kokeiluja.
Oopperassa orjakaravaani matkaa Niiliä pitkin Kairoon; joukossa ovat ranskalaisupseeri Florestanin (basso) poika Saint-Phar (tenori) sekä intialaispäällikön tytär Zélime (sopraano). Karavaanin johtaja Husca (baritoni) haluaa estää nuorenparin onnen, mutta arabien hyökkäyksen torjumiseksi Husca vapauttaa Saint-Pharin, ei Zélimeä. Pashan (basso) palatsiin Kairossa ilmaantuu Florestan, jonka on onnistunut pelastaa eräs Pashan laivoista, jolloin Pasha kiittelee ranskalaisten urhoollisuutta. Seuraavaksi Pasha ostaa basaarista Zélimen Saint-Pharin onnettomuudeksi. Pasha tykästyy neitoon, mutta Saint-Phar onnistuu ryöstämään tämän, vain jotta molemmat joutuisivat uudestaan vangituiksi. Florestanin anelut tepsivät kuitenkin, joten lopuksi pasha vapauttaa nuoret. Henkilögalleriaan kuuluvat lisäksi haareminvartija Osmin (basso) sekä Pashan mustasukkainen suosikkiorja Almaïde (sopraano).
Seuraavassa kohtaus oopperan loppupuolelta, jossa Florestan saapuu Pashan luo juhlistamaan tapahtunutta:
Kairon karavaani. Nuottiesimerkki, sivu 1.
| ACTE III Scène 9
Récitatif: OSMIN LE PACHA Scène 10 Le théâtre change, et représente un salon d’audience préparé pour une fête. Marche
|
Kolmas näytös, yhdeksäs kohtaus
Récitatif: OSMIN LE PACHA Kymmenes kohtaus Näyttämö vaihtuu ja esittää juhlia varten varustettua vastaanottohuonetta. Marssi |
| Récitatif:
FLORESTAN |
Récitatif: FLORESTAN. Olen innokas tietämään minkä tärkeän palveluksen saan sinulta. Nyt kun laivastoni valmistautuu jättämään nämä rannat, Pasha, ota vastaan valani ja vilpitön kunnianosoitukseni. Laivani ovat ansiostasi tulleet korjatuiksi ja näet meidät hyvyytesi täyttäminä. |
| Ariette:
FLORESTAN |
Ariette:
FLORESTAN |
Kairon karavaani. Nuottiesimerkki, sivu 2.
| CHOEUR DES TURCS Faitez sur ce rivage Eclater vos transports, Puissiez-vous, sans orage, Aborder dans vos ports.CHOEUR DES FRANÇAIS. Le plus affreux orage Nous jeta sur ces bords, Heureux sur ce rivage Jouis de nos transports.LE PACHA Tout retentit sur ce rivage Du bruit de tes nobles travaux; Français, je rends à ton courage Le tribut qu’on doit aux héros.Récitatif:LE PACHA Qu’un instant en ces lieux le plaisir vous arrête; Après tant de travaux on peut bien s’y livrer; Prenez part à la fête Que j’ai fait préparer. |
TURKKILAISTEN KUORO Kaikukoot rannikolla teidän ilon huutonne, pääskää ilman myrskyä rantautumaan satamaamme.RANSKALAISTEN KUORO Mitä hirvittävin rajuilma heitti meidät näille rannoille, Onnellisena tässä maassa nauti meidän ilon tunteistamme.PASHA Koko maamme raikuu jalojen tekojesi synnyttämä kohu; ranskalainen, annan rohkeudestasi suosionosoituksen joka kuuluu sankarille.Resitatiivi: PASHA Toivottavasti hetkeksi tähän paikkaan miellyttävät ilot teidät saavat jäämään; Niin suuren työn jälkeen on syytä antautua nautinnoille; Ottakaa osaa juhlaan, jonka olen antanut valmistaa. |
Rikhard Leijonanmieli
Richard Coeur-de-Lion (1784), comédie mise en musique Sedainin librettoon, on Grétryn ehkä paras ja samalla populaarein teos, jonka juonessa – Rikhard Leijonanmielen pelastuminen vankeudesta – oli lähtökohta romanttisille pelastus- ja vallankumousoopperoille (vielä Beethovenin Fideliolle). Toistuvien aiheiden käyttö oopperassa toimi esikuva Weberin Freischützin muistumamotiivi-tekniikalle; toistuvana aiheena esiintyy 9 kertaa aseenkantaja Blondelin laulama romanssi “Une fièvre brûlante” (Tulinen kiihko), jota hän säestää viulullaan (vrt. Taikahuilun huilu); Beethoven teki teemasta pianomuunnelmat.
Oopperan aihe liittyy kolmanteen ristiretkeen, jonka yhteydessä kuningas Rikhard joutuu Itävallan Leopold V:n vangiksi lunnasrahojen toivossa. Blondel (de Nesle), Rikhardin aseenkantaja, pukeutuu trubaduuriksi ja laulamalla kuninkaan lempisävelmää hän löytää tämän Linzin linnasta, jota isännöi kuvernööri Florestan. Blondelin, Rikhardiin rakastuneen Artois’n kreivitär Margueriten ja ritari Williamsin toiminnan tuloksena kuningas pääsee vapaaksi.
Seuraavan dialogin keskellä kuullaan viulun muistuma-aihe, joka kuvaa Rikhardin rakkautta Margaretaan:
| Acte I, Scène 7
BLONDEL |
Acte I, Scène 7
BLONDEL |
Rikhard Leijonanmieli. Nuottiesimerkki 1: viuluaihe.
| LA COMTESSE Oh ciel! qu’entends-je?… Bonhomme, qui peut vous avoir appris l’air que vous jouez si bien sur votre violon? |
LA COMTESSE Oi taivas! mitä kuulenkaan? Hyvä miesi, kuka on voinut opettaa teille laulun, jota soitatte niin kauniisti viulullanne? |
Rikhard Leijonanmieli. Nuottiesimerkki 2: viuluaihe soitinnettuna.
Myöhemmin II näytöksessä muistuma-aihe kuullaan soinnutettuna ja tekstillä “Une fièvre brûlante/un jour me terrassait…” (Kuuma polte/eräänä päivänä löi maahan …), missä muodossa Beethoven käytti teemaa pianomuunnelmiensa aiheena:
Toisen näytöksen alussa Rikhard on sellissään: aluksi hän puhuu tilanteestaan ja sitten virittää epätoivoisen da capo -aariansa:
| Acte II, Scène II
RICHARD (seul) Air Si l’univers entier m’oublie, Si tout me fuit dans mon malheur, Si l’univers entier m’oublie etc. O souvenir de ma puissance, |
Acte II, Scène II
RICHARD (Yksin) Air Jos koko maailma minut unohtaa Jos kaikki hylkäävät minut onnettomuuteeni, Jos koko maailma minut unohtaa jne. Oi muisto voimieni, |
Rikhard Leijonanmieli. Nuottiesimerkki 2: viuluaihe soitinnettuna.
Rikhard Leijonanmieli. Nuottiesimerkki 3, sivu 2.
Pierre le Grand (Pietari Suuri; Pariisi, 1790), comédie en trois actés et en prose, melée de chants, J.-N. Bouillyn libretton Voltairen mukaan esitettiin ensi kertaa keskellä Ranskan vallankumousta. Guillaume Tell (Vilhelm Tell; Pariisi, 1791), drame mis en musique Sedainen librettoon, oli vastaus Ranskan vallankumoukseen.
François-Joseph Gossec (1734–1829) oli klassisen ajan tuote, mutta hän eli yli Ranskan vallankumouksen ja sopeutui sen vaatimuksiin; Le Triomphe de la République ou Le Camp de Grand Pré (Vallankumouksen riemuvoitto eli Grand Prén kenttä; Pariisi, 1793), divertissement lyrique, oli sävellystyö Valmyn taistelun 20.9.1792 voiton kunniaksi ja ajan tapahtumat ovat hyvin läsnä teoksessa (marssit, fanfaarit, kuorolaulu, tasitelun äänet). Seuraavassa oopperan loppupuolen innostava kuorokohtaus:
| CHOEUR GÉNÉRAL
Vive à jamais, vive la Liberté! |
CHOEUR GÉNÉRAL
Eläköön ikuisesti Vapaus! |
Etienne-Nicolas Méhul (1763–1817): L’Irato ou L’Emporté (Raivostunut eli Kuumakalle), opéra comique en un acte, on Napoleonin pyynnöstä valmistunut helpohko ja “metelöivä” ooppera säveltäjältä, joka oli turvannut henkiin jäämisensä jo säveltämällä uuden kansallishymnin Hymne à la Raison (Hymni järjelle, 1793) sekä sotahymnin Le Chant du Départ (Lähtölaulu, 1794); L’Irato on on Méhulin vanhan italiankielisen buffan uusi versio.
Kirjallisuutta
Druilhe, Paule 1955. Monsigny. Sa vie et son oeuvre. Paris: La Colombe.
Gülke, Peter 1984. Rousseau und die Musik oder von der Zuständigkeit des Dilettanten. Wilhelmshaven: Heinrichshofen’s Verlag.
Lessens, Ronald 2007. Grétry ou Le triomphe de l’Opéra-Comique (1741–1813). L’Harmattan. Univers musical.
Verba, Cynthia 1993. Music and the French Enlightenment. Reconstruction of a Dialogue 1750–1764. Oxford: Clarendon Press.