Myöhempi italialainen ooppera buffa
29.6.2012 (Päivitetty 23.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Tommaso Traetta (1727–79)

Lähellä Baria syntynyt, Venetsiassa kuollut Traetta oli pääsääntöisesti seria-säveltäjä, mutta hänen kynästään lähti myös erinäisiä buffia, joukossa myös suosikkiteoksia.

Buovo d’Antona, dramma giocoso per musica, Goldonin librettoon (Venetsia, 1758) on täynnä eri sosiaaliluokkien edustajia puutarhurittaresta koomisen myllärin kautta herttuaan, joka on anastanut oikean perijän, Antonan Buovon hrttuakunnan. Valepuvuissa puolivakava Buovo ja hänen ystävänsä tekevät tyhjäksi metkut, kunnes lopussa päästään muodostamaan kolme onnellista paria. Populaarissa libretossa on elegantteja ja metkoja kohtauksia, ja Traettan musiikki sopii hyvin libreton vaihteleviin sosiaalisiin asemiin ja persoonallisuuksiin. Muita Traettan koomisia oopperoita ovat mm. burletta Le serve rivali Pietro Chiarin librettoon (Venetsia, 1766) ja L’isola disabitata (Bologna, 1768). Edellinen oli Traettan suosituin ooppera, joka koki yli 20 produktiota 15 vuoden aikana.

Niccolò Piccinni

 

Piccinni syntyi Barissa 1728 ja kuoli Pariisissa 1800; hän oli merkittävin uusnapolilainen buffisti ja kirjoitti Burneyn mukaan lähes 300 oopperaa, todennetusti noin 110. Piccinnin tyyli ennakoi välittömästi täysklassismia, sillä musiikki on kehittynyttä ja monipuolista; soittimien, erityisesti puhaltajien käyttö on kekseliästä.

La Cecchina ossia La buona figliuola, opera [buffa] (Cecchina eli Hyvä tyttönen; Rooma, 1760) oli suosituimpia 1700-luvun loppupuolen oopperoita, sillä sitä esitettiin Irlannissa ja Venäjällä, mahdollisesti jopa Kiinassa. Vuoteen 1790 siitä oli tehty yli 70 produktiota. Ooppera perustuu Goldonin librettoon Samuel Richardsonin romaaniin Pamela (1740), jossa aatelismies, Markiisi haluaa yllättäen naida alhaissyntyisen tytön, puutarhurittarensa Cecchinan, mutta esteitä asettelee Markiisin tuleva lankomies. Kun tyttö oopperassa paljastuu kateissa olleeksi aateliseksi, avioliitolle ei ole mitään esteitä – tosin samalla romaanin idea säätyrajat ylittävästä avioliitosta vesittyy, sillä ylemmäksi naimisen tuli olla palkinto Cecchinan kieltäytymisestä toisen miehen valloitettavaksi. Verdi piti teosta “ensimmäisenä koomisena oopperana” suunnitellessaan omaa Falstaffiaan. Cecchinassa on jo monipolviset ensemble-finaalit, jotka käynnistyvät modulaatioilla, joita seuraa sarja eri karakterisia ja tempoisia jaksoja. Piccinni piirtää herkän kuvan neitosesta avausnäytöksen lopuilla:

Le donne vendicate (Naisten kosto; Rooma, 1763) Galuppin tekstiin on alaotsakkeeltaan “musiikki-intermezzoja neljälle äänelle kahdessa osassa”. Siinä kaksi nuorta naista, blondi Lindora ja älykkö Aurelia suuttuvat, kun koppava ja narsistinen kreivi Bellezza halveksii heitä. Naiset järjestävät koston Lindoran enon, Ferramonten johdolla. Vaikka Ferramonte osoittautuu jänishousuksi, kosto toteutuu ja kreivi katuu aiempaa käytöstään. Intermezzot päättyvät Lindoran ja Bellezzan sekä Aurelian ja Ferramonten parinmuodostukseen.

Kalastajatyttö

La pescatrice ovvero L’erede riconosciuta (Kalastajatyttö tai Uudelleentunnistettu perijätär; Rooma, 1766) ei tarjoa pelkkää hupailua, vaan aitoja tunteita, ja lähestyy välillä jo semiseriaa. Oopperassa kuolleeksi luultua kartanonperijätärtä on kasvattanut kalastaja ja kalastajatytön, jota kreivi vokottelee, syntyperä paljastuu lopulta, joten avioliittoa ei voi mikään estää. Kyse on siis Cecchinan muunnoksesta.

 

Alkupuolella koppava kreivi, il Conte, laulaa alemmuudentuntoisesti tapaamalleen kauniille kalastajatytölle cavatinan, jossa hän houkuttelee tyttöä lemmenleikkiin:

Se sapeste, on donzellette, se sapeste, cos’è amor, ad Amore, o semplicette, donereste il vostro core.

Jos tietäisitte, tyttönen (tylleröinen), jos tietäisitte, mit’ on rakkaus, Rakkaudelle, oi yksinkertainen (sielu), antaisitte sydämenne.

Kaksiosaista cavatinaa seuraavan resitatiivin aikana käy ilmi, että viattomuudestaan huolimatta tytöstä löytyy päättäväisyyttä ja neuvokkuutta ja hän käskee kreiviä odottamaan liikkumatta paikallaan siihen asti, kun hän palaa, mikäli kreivi mielii toivoa tytön rakkautta. Dialogia seuraavassa laajassa ja virtuoosisessa sonaattimuotoisessa aariassa Piccinni paljastaa sävelityksellään neidon alkuperän, sillä moista aariaa ei voi laulaa alaluokkainen tyttö, vaan yläluokan edustaja, jollaiseksi tyttö toki lopuksi paljastuukin. Seuraavassa aarian kaksi säkeistöä:

 

Un amante rispettoso, se comanda il caro oggetto, ubbidisce con diletto, né si sente replicar. Sono gli uomini, in amore, sono nati ad ubbidire, e le donne, sento dire, che sian nate a comandar.

Rakastaja kunnianarvoinen, jos käskee rakas henkilö, tottelee ilolla eikä sano mitään. Miehet ovat rakkaudessa syntyneet tottelemaan ja naiset, olen kuullut, ovat syntyneet käskemään.

1770-luvulla Piccinni kiinnittyi Pariisiin, jossa syntyi sota piccinnistien ja gluckistien eli italialaisen ja reformoidun ranskalaisen oopperan kannattajien välille. Buffassa Galuppi ja Piccinni loivat useaosaisen finaalin, jossa koominen tilanne voi kehittyä erilaisten vaihdosten kautta moneen suuntaan ja joka päättyy prestissimoon. Heidän finaalinsa ovatkin musiikillisesti kompleksisia, suorastaan sinfonisia, ja ne edeltävät sikäli Mozartia, joka laajentaa finaalit äärimmilleen.

Florian Leopold Gassmann ja wieniläinen buffa

 

Buffa tuli hitaasti Wieniin, paljolti seitsemänvuotisen sodan (1756–63) aiheuttaman Itävallan hovin rahoitusvaikeuksien takia. Vasta 1762 hoviteatterin johtaja kreivi Giacomo Durazzo alkoi palkata italialaislaulajia Wieniin, ja Giacomo Mason buffa-ryhmä esitti 1763–64 Galuppin Maaseutufilosofin ja Piccinnin Cecchinan. Lisäksi Goldonin kanssa yhteistyötä (1752–57) Venetsiassa tehnyt Giuseppe Scarlatti (1718–77) toimi Wienissä säveltäjänä: häneltä valmistui sinne mm. La serva scaltra (Ovela palvelustyttö, 1759) ja L’amor geloso (Mustasukkainen rakkaus, 1770).

Leopold Gassmann (1729–74) oli böömiläissyntyinen wieniläissäveltäjä, joka muistetaan lähinnä sinfonioistaan ja kvartetoistaan, mutta joka sävelsi serioita Venetsian karnevaaleille (1757-62) sekä buffia Wieniin (1759-). Hänestä tuli buffan ensimmäinen merkittävä wieniläisedustaja nuoren Salierin ja nuoren Mozartin ohella ja heitä ennakoiden. Kun Gassmann pääsi 1763 Wienin hovin tanssimusiikin säveltäjäksi ja 1764 hoviteatterin kapellimestariksi Gluckin jälkeen, velvollisuuksiin kuului myös oopperoiden säveltäminen. Gassmann on Haydnin ohella Mozartin buffojen välitön edeltäjä ja esikuva.

Gassmannin koomisia oopperoita ovat mm. Il trionfo d’amore (Rakkauden riemuvoitto, 1765), joka valmistui tulevan keisari Joosef II:n häihin, sekä L’amore artigiano (Rakkaus käsityöläisenä/ammattilaisena, 1767) Goldonin librettoon, joka oli menestys.

La contessina/Die junge Gräfin

Gassmannin (Nuori) Kreivitär (1770) Joosef II:n ja Fredrik Suuren tapaamisen kunniaksi sävelletty, Goldoniin perustuva opera buffa, dramma giocoso per musica, on säveltäjänsä suosituin ooppera, josta tunnetaan 222 esitystä. Siinä esiintyy sekä resitatiivia että puhuttua dialogia.

Oopperan juoni heijastaa erinomaisesti valistusajattelun vaatimusta syntyperäisen aateliuden – tai aateliudella keinottelun – tuoman aseman alasajamisesta ajalle jo vanhentuneena sääty-ylpeytenä. Koppava, mutta köyhä (vale)aatelinen pilkkaa aluksi rikasta kauppiasta, mutta joutuu vararikon partaalla hyväksymään “hienon” tyttärensä ja kauppiaan pojan “epäsäätyisen” avioliiton. Oheinen resitatiivi ja kohtauksen tekstin suomennos kertovat suoraan säätyasetelman luonteen:

 

Pasquale Anfossi

Anfossi (1727–97) opiskeli ja työskenteli Napolissa, sittemmin myös Roomassa, Venetsiassa ja Lontoossa King’s Theatren musiikinjohtajana (1782-86). Anfossin musiikkityyli perustuu Piccinnille ja vaikutti Mozartiin: kun Mozart näki Anfossin La finta gardinieran (Valepuutarhuritar, 1774), hän päätti itse kirjoittaa oopperan samaan aiheeseen.

Viime aikoina Anfossi on löydetty uudestaan: oopperoista ainakin Il barone di Rocca Antica (Vanhan kallion paroni, 1771) ja La maga Circe (Kirke-noita, 1788) ovat päässeet esille.

Pietro Alessandro Guglielmi

Guglielmi (1728–1804) opiskeli Napolissa Duranten johdolla ja aloitti koomisten oopperoiden säveltämisen siellä 1757; hän toimi myös Lontoon King’s Theatressä säveltäjänä (1767–72). Lopulta Guglielmi ylsi Rooman Pietarinkirkon kapellinjohtajaksi (1793-). Guglielmiä pidettiin aikanaan Paisiellon ja Cimarosan ohella buffan suurimpana mestarina. Mozart oppi Guglielmiltä melodiikan käsittelyä koomisten efektien aikaansaamiseksi. Suosituin ooppera oli La pastorella nobile (Jalo paimenetar, 1788).

Giuseppe Sarti

Sarti (1729-–802) syntyi Faenzassa ja kuoli Berliinissä; hän oli 1700-luvun lopun johtavia oopperasäveltäjiä ja toimi pitkän aikaa (1755–75) Kööpenhaminassa italialaisen hovioopperan säveltäjänä ja kapellimestarina. Tunnetuin teos oli seria Giulio Sabina (1781), joka on taas elvytetty ja jonka aariaa “Là tu vedrai” (Siinä näet) Salieri lainaa oopperassaan Prima la musica. Historiaan on jäänyt ennen kaikkea Sartin dramma giocoso Fra i due litiganti il terzo gode (Kun kaksi riitelee, kolmas nauttii; Wien, 1782), jonka aariaa “Come un agnello” (Kuin karitsa) Mozart siteeraa Don Giovannin lopun päivälliskohtauksessa.

Antonio Sacchini

Sacchinin (1730–86) tunnetuimpia oopperoita ovat Pariisiin sävelletyt ranskalaiset reformioopperat. Muutama koominenkin ooppera valmistui, ja niistä tunnetuin on La contadina in corte (Maalaistyttö hovissa; Rooma, 1765), lajiltaan “intermezzi per musica a quattro voci”. Siinä ylempiluokkainen nuori mies (Ruggiero) viettelee omakseen aineellisilla seikoilla nuoren Sandrinan, jota rakastava Berto saa tyytyä puolestaan Sandrinan ystävättäreen, Tanciaan. Sosiaalinen aihe ja säätyrajojen rikkominen on taas tässä oireellinen.

Carlo Franchi

Franchi (1743?–1779 jälk.?) oli napolilaissäveltäjä, jonka koomiset oopperat ja etenkin intermezzi per musica Il barone di Rocca Antica (1771-72) sijaitsevat Pergolesin ja Rossinin puolivälissä aarioidensa eleganssin sekä eloisten secco-resitatiiviensa ansiosta.

Giuseppe Gazzaniga

Gazzaniga (1743–1818) oli veronalaissyntyinen säveltäjä, joka opiskeli ensin Porporan johdolla Venetsiassa, sitten Napolissa ja lopuksi Piccinnin oppilaana (1767-). Hän kirjoitti 1770-80-luvuilla lukuisia oopperoita keski- ja pohjois-Italian näyttämöille, ja oopperoita esitettiin myös Wienissä ja Dresdenissä. Loppu-urallaan hän sävelsi lähinnä kirkkomusiikkia Creman katedraalin kapellin johtajana (1791-).

Gazzanigan tunnetuin teos on Don Giovanni Tenorio, o sia Il convitato di pietra (1787), jonka ensi-ilta oli reilut kahdeksan kuukautta aiemmin kuin Mozartin Don Giovannilla. Gazzanigan versio on vähemmän kompleksi ja laaja kuin Mozartin ja edustaa aitoa napolilaista traditiota. Jos Ponte sai vaikutteita Gazzanigan libretisti Bertatilta, ei tiedetä, tunsiko Mozart Gazzanigan musiikin. Joka tapauksessa on kiintoisaa verrata lähes samojen tekstikohtien sävelittämistä Gazzanigalla ja Mozartilla.

 

Giovanni Paisiello

Paisiello syntyi Tarantossa 1740 ja kuoli Napolissa 1816. Hän sävelsi noin 90 oopperaa, jotka olivat äärimmäisen suosittuja 1780–90-luvuilla. Opiskeltuaan Napolissa Paisiellon ura alkoi 1764: hän toimi Katariina Suuren hovisäveltäjä 1776–84 Pietarissa, Napolin kuninkaiden palveluksessa 1784–1816 ja niiden välillä 1802–04 Napoleon I:n hovissa Pariisissa. Paisiello siirsi buffassa painopistettä Cimarosan kanssa aarioista yhtyekohtauksiin ja parlante-tyyppiseen laulamiseen.

Paisiellolla on lukuisia yhä ja uudestaan kestävyytensä osoittaneita buffia:
Don Chisciotte della Mancia (Don Quijote, 1769), commedia per musica, G. B. Lorenzin librettoon;
Socrate immaginario (Väärä Sokrates; Napoli 1775), commedia per musica, F. Galianin ja G. B. Lorenzin librettoon;
I filosofi immagginari (Väärät filosofit, 1779), dramma giocoso, oli hupailu, jolle koko Eurooppa nauroi; tunnettu myös nimellä Gli astrologi immaginari;
La serva padrona (Piika emäntänä; Pietari, 1781), intermezzi, samaan librettoon kuin Pergolesin vastaava teos;
La Daunia felice (Onnellinen Daunia; Foggia, 1797), festa teatrale, F. S. Massarin librettoon.

Sevillan parturi

Il barbiere di Siviglia ovvero La precauzione inutile (Sevillan parturi eli Hyödytön varovaisuus; Pietari, 1782), dramma giocoso per musica, Giuseppe Petrosellinin (?) librettoon Beaumarchais’n näytelmätrilogian I osan  Le barbier de Seville (1775) mukaan on merkittävimpiä buffia koko kirjallisuudessa. Mozart oppi siitä paljon, ja sen maineen on himmentänyt vain Rossinin vastaavan niminen ooppera (1816). Haydn johti oopperan Esterházyssa 1791. Wienissä se säilyi ohjelmistossa kaupungin viidessä teatterissa italian- ja saksankielisinä versioina 1783-1804 ja koki lähes 100 esitystä. Orkesterin käsittely on ohuempaa kuin Rossinilla, ja se tyytyy paljossa lähinnä säestämään laululinjoja. Koristeellisuus on vähäistä, poikkeuksena Rosinan osuus. Musiikkikieleltään se on lähellä Mozartia.

Juoni on selkeä: tohtori Bartolo (basso) toimii Rosinan (sopraano) holhoajana ja aikoo naida holhottinsa. Laulunopettaja Basilion (basso) ja ennen kaikkea parturi Figaron (baritoni) avulla kreivi Almaviva (tenori) onnistuu solmimaan notaarin (basso) ja todistajaksi ostetun Basilion läsnäollessa avioliiton Rosinan kanssa Bartolon nenän edessä. Seuraavassa oopperan päätösfinaalin teksti:

La molinara ossia L’amor contrastata (Myllärin tytär eli Kiistetty rakkaus; Napoli, 1788), commedia per musica, Giuseppe Palomban tekstiin antoi myöhemmin yllykkeen Schubertin laulusarjalla Die schöne Müllerin. Oopperaa esitettiin Wienissä yli 160 kertaa (1790-1809). Teoksen suosiosta kertoo sekin, että Haydn esitytti sen Esterházyssa (1790) viimeisenä produktionaan ja että mm. Hummel ja Beethoven tekivät muunnelmia sen suosikkiaariasta “Nel cor più non mi sento” (Sydämessäni en enää tunne nuoruuden hehkua). Suosiota auttoi vaihdetut asut ja henkilöllisyydet sekä peräti kolmen henkilön (teeskennellyt) hourekohtaukset. Lopulta napolilaisparonitar Eugenia (sopraano) saa haluamansa Don Calloandron (tenori), joka oli välillä vikitellyt neuvokasta mylläritärtä Rachelinaa (sopraano). Oopperan suosio perustui myös sen kansanomaisuuteen laulutyylissä (siciliana) ja soitinten käytössä (pieni kitara, pieni luuttu ja tamburiini, pikku rumpu).

Nina, ossia La pazza per amore (Nina eli Hulluna rakkaudesta; Caserta, 1789), commedia in un atto in prosa ed in verso per musica, on tehty Nicolas Dalayracin ranskalaisen koomisen oopperan Nina, ou La folle par amour (1786) pohjalta, joten harvinaisuutena italialaiselle oopperalle sen alkuperäisversiossa on puhuttu dialogi. Juoni on lähes traaginen sentimentaalisuutensa vuoksi, kun tyttö menettää järkensä luultuaan sulhonsa kuolleen kaksintaistelussa ja saa sen takaisin miehen ilmaantuessa oopperan lopussa. Oopperan maaseutuilmapiiri luo sille idyllisen, herkän ja luonnollisen kehyksen, jota korostaa kansanlaulunomaisuus esimerkiksi Paimenen osassa ja numerossa “Già il sol si cela dietro la montagna” (Jo aurinko piiloutuu vuoren taa). Ninan suosikkinumero on “Il mio ben, quando verrà” (Milloinkahan rakkaani tulee). Oopperassa lauletaan usein matkalaukkuaariana Mozartin “Ah, lo provedi” KV 272 (Oi, sen arvaan).

Domenico Cimarosa

 

Cimarosa syntyi Aversassa 1749 ja kuoli Venetsiassa 1801. Hän opiskeli Napolissa, toimi 1787–91 Pietarissa, kunnes Leopold II nimitti hänet 1791 kapellimestariksi Wieniin. Cimarosa sävelsi noin 60 buffaa (ja 20 seriaa), joiden perusteella Stendhal piti Cimarosaa Mozartin ja Rossinin veroisena kykynä; myös Goethe ja Hanslick kehuivat häntä. Cimarosa on Piccinnin ja Rossinin välissä merkittävin italialaissäveltäjä Paisiellon ohella.

Italiatar Lontoossa

L’italiana in Londra (Italiatar Lontoossa; Rooma, 1778), intermezzo in musica, Giuseppe Petrosellinin librettoon oli Cimarosan ensimmäinen triumfi; Haydn esitti teoksen Esterházyssa muutamaan otteeseen (1783, 1786–87). Oopperan juoni perustuu keskiluokkaisten, eri puolilta Eurooppaa tulevien hahmojen välisiin suhteisiin sekä ristiriitaan velvollisuuden ja valinnanvapauden kesken. Moni muukin säveltäjä Cimarosan kirjoitti teokseen uusia numeroita ja muokkasi vanhoja (Pleissner, Cherubini, Mingozzi, Paer, Haydn).

Oopperassa napolilainen Don Polidoro (basso), hollantilainen kauppias Sumers (tenori) ja englantilainen Milord Arespingh (baritoni) ovat kokoontuneet lontoolaisen Madama Brillanten (sopraano) majataloon. Nuori genovalaisnainen Livia (sopraano) on väärällä nimellä Brillanten vieraana, ja neitoon ihastuvat kaikki kolme miekkosta, joista yksi, herrasmies Arespingh on aiemmin hylännyt Livian. Nyt Arespingh joutuu ristiriitaan luvattuaan naida isänsä valitseman puolison, mutta hän rakastaa yhä Liviaa. Brillante haluaisi Polidoron ja saakin tämän itselleen huiputettuaan ensin Polidoron uskomaan, että Livia saa viisastenkivellä itsensä näkymättömäksi (magia ja magnetismi olivat ajan muotikotkotuksia!). Lopulta Livia saa Arespinghin ja Brillante Polidoron.

Musiikki on kevyen huumoripitoista, mutta ketjufinaalit ovat dramaattisesti oivallisia. Herkullisia ovat oopperan toisesta intermezzosta Sumersin aaria “Vi parlo all’olandese” (Puhun teille hollantilaiseen tapaan/suoraan) sekä Polidoron “O che gusto, che piacere” (Oi, mikä tyyli, mikä ilo), jossa hän kuvaa ihastumistaan Liviaan rouva Brillanten harmiksi.

Muita oopperoita

Il pittore parigiano (Pariisilaismaalari; Rooma, 1781), intermezzo comico per musica Giuseppe Petrosellinin librettoon, jossa lyonilaisperijätär ja oppinut runoilijanainen Eurilla rimpuilee rahan ja rakkauden välillä: hän valitsee ensin rahan, mutta saa kuitenkin rakkaansa, pariisilaismaalari Crotignacin. Kyse on esivallankumouksellisesta oopperasta, jossa rahalla ja aristokraattisuuden satiirilla on vahva sijansa ja jossa maalari on esimerkki rakkauden häilyvyydestä, hän kun mielii Eurillan ohella myös tämän serkkua Cintiaa. Oopperaa esitettiin 27 vuoden ajan ja siihen tekivät lisiä säveltäjän ohella myös Cipolla (1784) ja Haydn (1792).

I due baroni di Rocca Azzurra (Sinisen linnoituksen kaksi paronia; Rooma, 1783), intermezzo comico per musica, Giuseppe Palomban librettoon, on kahden parin vaihdosseikkailu, jossa aatelismiehiä petkutetaan. Kaksi rahvaan edustajaa, Franchetto (tenori) ja Sandra (sopraano), yrittävät päästä ylhäisiin naimisiin uskottelemalla paroni Totarolle (baritoni), että Sandra on tämän kihlattu Madama Laura (sopraano), jota Totaro ei ole vielä nähnyt. Totaro joutuu turvautumaan ennustajaan ja noitaan saadakseen selville, kumpi naisista on oikea Laura. Oopperassa naureskellaan paronien yrityksille pukeutua ja käyttäytyä muodikkaasti. Lopuksi Totaro saa Lauransa ja Sandra Don Cucuzzonin (basso). Ooppera pysyi näyttämöllä 30 vuotta, ja Mozartkin, kuten myös Fioravanti myöhemmin, sävelsi siihen lisäaarian Lauralle “Alma grande e nobil core” KV 578 (Suuri sielu ja jalo sydän) Wienin esitykseen 1789.

L’impresario in angustie (Impressaari hädässä, 1786), farsa per musica G. M. Diodatin librettoon, tai Il maestro di cappella (Kapellimestari, n. 1786–92), koominen monologi, on teosrypäs, jossa pilkataan oopperan tekemistä, kapellimestarin koppavuutta, vanhaa tyyliä jne. Taustalla on pitkä perinne, joka alkaa A. Scarlattista ja ulottuu Haydnin La canterinan (1766), Mozartin Der Schauspielsdirektorin ja Salierin Prima la musican (1786) kautta Donizettin komediaan Le convenienze ed incovenienze teatrali (Teatterin mukavuuksia ja epämukavuuksia, 1827-31).

Le astuzie femminili (Naisviekkautta; Napoli, 1794), commedia per musica Palomban librettoon, on jälleen esimerkki naisten neuvokkuudesta, jolla oikeat parit saadaan yhteen. Napolilaisoopperassa käytetään murrettua saksaa (“siansaksaa”) eräänä viihdytyskeinona, kun pääpari, orpotyttö Bellina ja nuori Filandro, pukeutuvat husaareiksi. Lopputuloksena on jälleen kolme paria.

Salainen avioliitto

Il matrimonio segreto (Salainen avioliitto; Wien, 1792), dramma giocoso per musica Giovanni Bertatin librettoon, on mestariteos, joka kilpailee Mozartin kanssa spontaaniudessa ja soinnikkuudessa, vaikkei syvällisyydessä. Cimarosa lainaa siinä useita Mozartin oopperoita. Teos sai niin hyvän vastaanoton ja ensi-illassa uusittiin useita aarioita ja yhtyenumeroita, että keisari Leopold II (joka suhtautui happamasti Mozartiin) määräsi oopperan esitettäväksi yksityisesti vielä samana päivänä päivällisen jälkeen sen kolmen tunnin kestosta huolimatta.

Oopperaa esitettiin Wienissä yli 70 kertaa 1700-luvun loppuun mennessä pelkästään Wienissä, jossa se oli ohjelmistossa vielä 1884. Hanslick kehui sitä roimasti: “se on täynnä auringonpaistetta, siinä on nerokas, kevyen kultainen väritys, joka onkin ainoa mikä sopii musiikkikomediaan”. Sitä esitettiin käännöksinä eri maissa mm. nimillä Die heimliche Ehe ja Le mariage secret.

 

Oopperan libreton taustalla on William Hogarthin (1694–1767) etsaussarja Le Marriage à la mode, jolle puolestaan perustuu George Colmanin ja David Garrickin näytelmään The clandestine Marriage (Luvaton avioliitto; Lontoo, 1776). Hupaisaa on, että aiheen taustalla on sekä Hogarthin oma elämä (hän nai salaa opettajansa tyttären) että Colmanin pojan vastaava toiminta.

Oopperassa kyse on rahaporvariston halusta päässä säätykierrossa ylöspäin: rikas kauppias Geronimo (basso) haluaa naittaa nuoremman tyttärensä Carolinan (sopraano) kreivi Robinsonille (basso), joka on lähinnä rahoista kiinnostunut onnenonkija. Carolina onkin salaa naimissa Geronimon liikeapulaisen Paolinon (tenori) kanssa. Erinäisten vaiheiden jälkeen luvaton nuoripari saa jatka yhdessä, kun taas kreivi menee naimisiin vanhemman tyttären Elisettan kanssa.

Nuoren parin toisessa duetossa avaskohtauksen päätteeksi oopperan alussa on havaittavissa heti Mozart-vaikutteita ja Cimarosan pulppuileva parlando-tyyli:

Vicente Martín y Soler

 

Martín y Soler syntyi Valenciassa 1754 ja kuoli vaiherikkaan elämän jälkeen Pietarissa 1806. Espanjan aikanaan hän sävelsi zarzuelan La Madrileña, o Tutor burlado (Pilkattu opettaja; Madrid, 1776) Asturian prinssille, tulevalle Espanjan Carlos IV:lle. Hän siirtyi 1777 Napoliin säveltämään baletteja ja vakavia oopperoita Sisilian molempien kuningaskuntien Ferdinand I:lle. Martín muutti Venetsiaan 1782, minkä jälkeen hän sävelsi vain koomisia oopperoita, yhden poikkeuksen kera. Sävellystyöt Torinoon ja Parmaan toivat hänet Itävallan Joosef II:n tietoisuuteen.

Joosef II:n löytönä Soler muutti Wieniin 1785, jossa hän oli Dittersdorfin, Paisiellon ja Salierin ohella eräs Mozartin kanssakilpailija, joka osaltaan himmensi Mozartin suosiota 1786–88 Wienissä; toisaalta tilanne oli normaalia paikan etsintää auringossa ja kilpaveikot lainasivat ahkerasti myös toisiltaan, mikä merkitsi tunnustusta kollegalle. Da Ponte kirjoitti librettoja myös Martín y Solerille Mozartin ja muiden ohella. Da Ponten mukaan Martín y Soler sävelsi “mitä suloisimpia melodioita, jotka menivät suoraan sydämeen ja joille harva saattoi pärjätä”.

Lorenzo Da Ponte kirjoitti librettoja mm. Martín y Solerille ja Mozartille.

Harvinainen tapaus

Una cosa rara ossia bellesta ed onestá (Harvinainen tapaus eli kauneus ja kunnia; Wien, 1786), dramma giocoso Da Ponten librettoon, on espanjalaisaiheinen on ooppera, joka lainaa jotain Figaron häistä, mutta jota Mozart vuorostaan hyödynsi Don Giovannissaan (puupuhallinrepliikit, serenadit). Oopperassa Espanjan kruununprinssi, infante Giovanni (tenori) rakastuu maalaistyttö Lillaan (sopraano), jolla on kuitenkin oma sulho Lubino (basso), joten sekä tapahtumapaikka että henkilögalleria viittaavat vahvasti Mozartin Don Giovannin suuntaan. Mozart sitä paitsi siteeraa Una cosa rara -oopperaa Don Giovannin päivälliskohtauksessa. Martínin musiikissa on varhaisia valssisävyjä, ja hän käyttää muitakin, mm. espanjalaisia tansseja.

I näytöksen 5. kohtauksessa prinssi, infante, laulaa Lilla-neidolle serenadin (Mozartin Don Juanin ja Zerlinan suhteen ennakointi), joka on musiikillisesti Cherubinon cavatinan “Voi che sapete” toisinto:

Più bianca di giglio, più fresca di rosa, bell’occhio, bel ciglio, vivace, graziosa. La mano a un villano la Lilla darà? Almen, crude stelle, non fossi chi sono ma val più d’un trono sì rara beltà.

Valkeampi liljaa raikkaampi ruusua, somasilmä, somaripsi, eloisa, viehkeä. Kätensä maalaiselleko Lilla ojentaa? Jospa, julmat tähdet, en olisi se mikä olen, mutta arvokkaampi valtaistuinta on näin harvinainen kauneus.

Oopperan lopussa (atto II, scena XV) Lilla ja hänen sulhonsa Lubino tekevät sovinnon (Mozartin Zerlinan ja Masetton tapaan):

Muita oopperoita

Martín y Soler sävelsi Wieniin kolme hienoa buffaa Da Ponten kanssa: Una cosa raran lisäksi hulluttelun Il burbero di buon cuore (Hyväsydäminen lurjus, 1786), dramma giocoso, ja L’arbore di Diana (Dianan puu, 1787).

Aviokoulu

La cappricciosa corretta o sia La scuola de’ maritati (Rangaistu oikuttelijatar eli Aviokoulu; Lontoo, 1795), dramma giocoso, valmistui Lontooseen, kun Da Ponte oli joutunut Wienin hovissa epäsuosioon Joosef II:n kuoleman jälkeen. Samoin koominen ooppera L’isola del piacere (Ilon saari; Lontoo, 1795) sai ensiesityksen Lontoossa, vailla menestystä.

Da Ponten muistelmien mukaan Martín sävelsi musiikin kolmessa viikossa samaa tahti kuin librettoa valmistui. Se pysyi ohjelmistossa eri puolilla Eurooppaa, etenkin Italiassa, vuoteen 1824. Teos on velkaa jo alaotsakkeenkin mukaan Mozartin Così fan tuttelle; molemmat myös tapahtuvat Napolissa, Vesuvius taustallaan. Toiminta tapahtuu yhden päivän aikana Figaron häiden tapaan.

Martínin oopperassa kaikki kolme säätyä ovat hyvin läsnä: aristokratiaa edustavat kreivi Lelio (tenori) ja Don Giglio (baritoni), joka on Cimarosan Salaisen avioliiton kreivi Robinsonin kaltainen huijari; Bonario (baritoni) lapsineen Isabella (sopraano) ja Valerio (tenori), Alcudi sekä Bonarion toinen vaimo Ciprigna (sopraano), ovat porvaristoa; palveluskuntaan kuuluvat Cilia (sopraano) ja Fiuta (baritoni). Päähenkilö Ciprigna on ikään kuin Kyprosen jumalatar, mutta samalla kitkerä tai kiukkuinen (it. ciprigno) nainen, joka myrkyttää palveluskunnan elämän vaikealla käytöksellään. Don Giglio flirttailee Ciprignan kanssa, joka rakastuu Leliooon, joka puolestaan haluaa Isabellan vaimokseen. Vasta kun yhteisjuoni Ciprignan lannistamiseksi onnistuu ja hänelle luvatun, mukamas ikuisen nuoruuden takaavalle saarelle pääsyn sijaan tämä jätetään yksin ulos myrsky-yöhön, oikuttelija lannistuu, pyytää anteeksi ja sopu palaa.

Oopperan alkusoitto sisältää melodioita, jotka toistuvat oopperan kuluessa; malleina ovat saattaneet toimia Mozartin Ryöstö seraljista (1782) ja Salierin Trofonion luola (1785). Teoksessa hyödynnetään tansseja erillisinä numeroina (menuetti, poloneesi) sekä aarioiden liiketyyppinä (kontratanssi, gavotti). Leliolla on virtuoosiaarioita säätynsä mukaisesti: “Senza il caro mio tesoro” (Ilman rakasta aarrettani) muistuttaa Mozartin Don Giovannin Don Ottavion aariaa “Il mio tesoro intanto”. Don Gigliolla on serenadeja, mutta myös hurjia numeroita hänen palavuuteensa liittyen. Mutta myös keskiluokkainen Ciprigna laulaa loisteliaasti luonteensa diivamaisuuden mukaisesti. Ciprignan poloneesi-aaria oli aikanaan varsin suosittu numero, ja se sisältää sello-obligaton:

CIPRIGNA Aria Polacca (atto II, scena 6) La donna ha bello il core Come ha leggiadro il viso, Col labbro invita il riso, Cogl’occhi inspira amor. Felice chi l’adora, Felice chi le crede, Pietà, costanza, e fede In lei si trova ognor. E quando finge ancora Un piccolo dispetto, È per provar l’affetto D’un tenero amator.

CIPRIGNA Aria Polacca (näytös II, kohtaus 6) Naisella on yhtä hellä sydän kuin hänen kasvonsa ovat viehkeät, huulillaan hän herättää hymyn, hänen silmänsä innoittavat rakkautta. Onnellinen ken saa häntä palvoa, onnellinen ken häneen uskoo, sääliä, lujuutta ja uskollisuutta voi löytää hänestä joka hetki. Ja kun hän tekeytyy joskus hieman kitkeräksi, sillä hän haluaa koetella kiintymystä hellän rakastajan.

Martín y Soler pääsi 1787 Venäjän hovin kapellimestariksi, joten hän sävelsi Pietariin kolme oopperaa, joukossa ruotsalaisia ja Kustaa III:tta pilkkaavan koomisen oopperan 1789 (Gorebogatir Kosometovitš). Loput kaksi oopperaa valmistuivat sen jälkeen, kun Martín oli palannut Lontoosta 1795 Pietariin.

Antonio Salieri

Salieri syntyi Legnanossa 1750 ja kuoli Wienissä 1825. Hän oli ajan parhaita buffasäveltäjiä, jonka lajeiltaan innovatiivisia teoksia esitettiin kaikkialla Napolista Kööpenhaminaan ja Lissabonista Moskovaan. Salieri oli vuodesta 1774 lähes pysyvästi Wienissä, jossa hän toimi 1783–1790 italialaisen oopperan johtajana ja hovisäveltäjänä, kun keisari oli hajoittanut lyhytaikaisen saksankielisen teatterin, Teutsches Nationalsingspielin (1778–83). Hän sävelsi vuosina 1778–80 peräti viisi oopperaa Italiaan (Milano, Venetsia, Rooma), kun Joosef II suosi puheteatteria. Näistä buffa La scuola de’ gelosi (Mustasukkaisten koulu; Venetsia, 1778) oli suosituin, ja se toimi sitten italialaisen Burgtheaterin avajaisoopperana 1783. 1802 Salieri lopetti oopperasäveltämisen ja keskitti aikansa oppilaisiinsa.

Oopperoita

Uransa varhaisvaiheessa Salieri sävelsi jo suosittuja koomisia oopperoita. La fiera di Venezia (Venetsian markkinat; Wien, 1772), commedia per musica Gastone Boccherinin tekstiin, oli suosikkiteos, josta tehtiin yli 30 produktiota.

Majatalon emäntä

La locandiera (Majatalon emäntä; Wien, 1773), dramma giocoso, Domenico Poggin librettoon Goldonin pohjalta, on kuplivaa musiikkia ja sisältää lyhyitä laulunumeroita. Nimihenkilö Mirandolina (sopraano) on neuvokkaan nuoren naisen prototyyppi: hän pitää kolmea aatelismiestä (markiisi Forlimpopoli, kreivi Albafiorita ja ritari Ripafratta) pilkkanaan, jotka asustavat majatalossa ja rakastuvat kaikki viisaaseen ja ylpeään emäntään, myös kolmikon naisvihaaja, ritari Ripafratta. Seuraavassa koppavan Ripafrattaan aaria avausnäytöksen 9. kohtauksesta:

Le dolci sue maniere, quel suo parlar sincero, sono cose, di vero, da far previcar. Ma finalmente è donna, chi se ne può fidar? La tratterò ridendo, così per trastullarmi, ma senza innamorarmi, senza impegnar il cor. Più tosto a rompicollo vuò da un balcon gettarmi e l’ossa fracassarmi, che accendermi d’amor.

Hänen suloinen käytöksensä hänen vakava puheensa ovat tosiaankin seikkoja joita täytyy varoa. Kuka lopultakin voi luottaa naiseen? Käsittelen häntä nauraen, huvittaakseni näin itseäni, mutta ilman rakastumista, rasittamatta sydäntäni. Mieluummin suin päin tahdon heittäytyä alas parvelta ja murtaa luuni kuin antautua rakkaudelle.

Saatuaan miehet tolaltaan, jopa kaksintaisteluun, Mirandina lähettää lopulta aateliset pois luotaan ja ottaa miehekseen tarjoilija Fabrizion. Kolmikon kokemuksen alempisäätyisen Mirandan heitä pyöritettyä tiivistää Ripafratta loppusanoissaan: “Mutta kaikkia naisia, ovat he sitten kauniita tai rumia, tulen pakenemaan kuten paholaista.” Seuraavassa sovinnollinen teksti oopperan lopusta, jossa aatelismiehet antavat takaisin Mirandolinalle tämän heille palauttamat kallisarvoiset lahjat:

La grotta di Trofonio (Trofoniuksen luola; Wien, 1785), opera comica Giambattista Castin librettoon, tarjoaa pastoraalisuutta ja tehokasta karakterisointia. Juoni kuvaa maagista luolaa, joka muuttaa ihmisten luonteet vastakkaisiksi.

Prima la musica e poi le parole (Ensin musiikki ja sitten sanat; Wien, 1786), divertimento teatrale Castin librettoon, oli kaksoisooppera Mozartin Schauspieldirektorin kanssa. Teos kuvaa vaikeuksia oopperan kirjoittamisessa, säveltämisessä ja harjoittamisessa sekä sisältää kastraattien pilkkaa ja hulluuskohtauksen. Salieri on tässä taitava satiirinen buffa-säveltäjä.

Tarare (1787, Pariisi) on opéra Beaumarchaisin tekstiin, josta löytyy humanistinen sanoma: ihmisen “suuruus ei synny sosiaalisesta asemasta vaan yksinomaan luonteesta”. Kyseessä on vallankumouksellinen ja kokeellinen ooppera koostuessaan pelkästään erilaisista resitatiiveista ja ariososta ilman perinteisiä aariamuotoja, mikä on Gluckin vaikutusta ja ennakoi jopa Wagneria.

Axur, rè d’Ormus (Ormusin kuningas Axur; Wien, 1788), dramma tragicomico Da Ponten librettoon Beaumarchais’n pohjalta, on edellisen oopperan uusi versio. Teos on musiikiltaan lähinnä Mozartia ja täysklassismin parhaita oopperoita. Oopperan lopussa väärämielinen kuningas Axur luopuu kruunusta ja pistää itsensä kuoliaaksi, jolloin hänen vangitsemastaan Atarista tulee kansan valitsema kuningas; tässä lopun tekti Axurin itsemurhan jälkeen:

Il mondo alla rovesca (Maailma päälaellaan; Wien, 1795), dramma giocoso, Caterino Mozzolàn librettoon on viimeisiä suosikkioopperoita Goldonin pohjalta.

Falstaff

Falstaff ossia Le tre burle (Falstaff eli Kolme kepposta; Wien, 1799), dramma giocoso C. P. Defranceschin librettoon, on ensimmäisiä Shakespeare-oopperoita (Windsorin iloiset rouvat -näytelmään) ja samalla oopperahistorian kuolemattomimpia buffia. Siinä ensemblet ovat etuasemassa aarioiden suhteen, joista ei ole kuitenkaan luovuttu. Dialogi on secco-resitatiivia, serian tyyliä parodioidaan ja finaalit ovat laajoja.

Oopperassa on kohtaus, jota ei löydy Shakespearelta: Mrs Ford tulee Falstaffin luo puketuneena saksalaistytöksi, joka puhuu italian ja saksan sekoitusta ja johon Falstaff tietenkin rakastuu. Neito laulaa soman aarian “O! die Männer kenn ich schon” (Tunnen toki jo miehet). Mr Fordilla on puolestaa seriaa parodioiva raivoaaria “Furie che m’agitate” (Raivottaret jotka kiihdytätte minut). herkullisimpia numeroita on Falstaffin itsepöyhistelevä aaria “Nell’impero di Cupido” (Lemmen[jumalan] valtakunnassa):

Antonio Fioravanti (1764–1837)

Fioravanti kirjoitti aikanaan menestyksekkäitä buffia Mozartin ja Rossinin välimaastossa.

Takaisin ylös