Wieniläis- ja böömiläissäveltäjiä
Georg Christian Wagenseil (1715–77)
Wagenseil sai oppinsa Wienin hovissa J. J. Fuxin ja Matteo Palottan ohjaamina (1736–39). Hän toimi hovisäveltäjänä pitkään (1739–77) ja hovin pianonopettajans (1749–). Hän oli tunnustettu pianovirtuoosi, jonka pianokonserton soitti mm. nuori Mozart Maria Teresian läsnäollessa (1762) ja jonka pianokappaleita Mozart esitti Lontoossa (1765). Myös Haydn tunsi Wagenseilin musiikin, jota voi pitää välittäjänä Fuxin myöhäisbarokin ja galantin musiikin sekä kypsän wieniläisyyden välillä. Hänen oppilaisiinsa lukeutuvat Leopold Hofmann, J. A. Štĕpán sekä F. X. Dusek.
Wagenseil sävelsi noin 90 sonaattia (1753–61), joista iso osa on säestettyjä klaveerisonaatteja. Muita ovat kuusi kokoelmaa kuuden divertimenton sarjana sooloklaveerille; divertimento tarkoitti kolmiosaista klaveerisonaattia. Näihin kuuluu mm. Divertissement musical contenant vi sonates pour le clavessin op. 1 (1756, Nürnberg), jossa osakaavama on nopea-hidas-menuetti tai nopea-menuetti-nopea. Pianokudoksessa on Albertin- ja murky-bassoja eli toistoja oktaaveissa (Torrefranca: “Sonata col pum pum”). Musiikki on melko yksinkertaista, mutta ajalleen tyypillistä.
Jiři Antonín (Georg) Benda (1722–95)
Jiři Benda oli laajan böömiläisen muusikkosuvun, joka työskenteli pääosin Saksassa, tärkeimpiä edustajia. Hän niitti mainetta klaveristina ja oopperasäveltäjänä Gothassa. Bendan sonaattikokoelma, Sei sonate per il cembalo solo (Berliini, 1757) sai kehuja aikanaan (mm. Hiller, Burney), ja se sisältääkin sekä tarttuvia ja tunneilmaisultaan sykähdyttäviä että iloisesti juoksevia ja oikullisesti sykkiviä sonaatteja, joissa C. Ph. Em. Bachin vaikutus yhdistyy italialaiseen luistavuuteen. Myöhemmin (1780–87) häneltä ilmestyi vielä kuudessa kokoelmassa 10 muuta sonaattia, jotka aiempia ovat aiempia läikähtelevämpiä ja klaveristisesti vaativampia. Ohessa B-duuri-sonaatin avaus- ja keskiosa; finaalin muodostaa Allegro-osa.
Joseph Anton Steffan/Josef Antonín Štĕpán (1726–97)
Štĕpán oli böömiläinen syntyjään, ja hän pakeni Preussin armeijaa Wieniin (1741), jossa hänestä tuli Wagenseilin oppilas. Hovissa hänestä tuli prinssien ja prinsessojen pianonsoitonopettaja. Sokeutuminen sai hänet jättämään hovin (1775), mutta se ei estänyt sävellystyön jatkumista.
Hän sävelsi vähintään 24 klaveerisonaattia (pain. 1759–76). Niistä opus 1 Sei Divertimenti (1759) on vielä galantin kevyttä musiikkia, ja yksittäiset divertimentot ovat kaksi- tai kolmiosaisia. Divertimento nro 4 sisältää osat Villanesca galante, Polonese ja Minuetto, mikä antaa teokselle rustiikin viihdyttävyyden luonteen.
Opusta 2 Sei Sonate (1760) leimaa jo täyteläinen kirjoittamistapa, jossa Štĕpán on jo lähellä täysklassista tyyliä. Opus 3:n kaksi puoliskoa ilmestyivät 1763 ja 1771; jälkimmäisestä ohessa kansilehti ja avaussonaatin alku.
Myöhäisissä, lähinnä käsikirjoituksina säilyneissä sonaateissa 1770–80-luvuilta hän on täysiverinen klassikko, Haydnin tasoinen klaveerin keksijä ja jopa Mozartia läikähtelevämpi keksijä.
Štĕpán sävelsi myös monipolvisia ja muodoltaan vaihtelevia capriccioita (julk. 1970/71), jotka ovat luonteeltaan improvisatorisia ja joiden harmoninen keksintä ennakoi Beethovenia.
Josef Mysliveček (1737–81)
Mysliveček oli tšekkiläissäveltäjä, joka toimi pääosin Italiassa ja Saksassa lähinnä oopperasäveltäjänä; klaveristina hän oli Pescettin oppilas. Häneltä on olemassa kuusi helppoa sonaattia, Six Easy Divertimentos (Lontoo, 1777) kaksiosaisessa muodossa nopea-menuetti; Mozart suositteli näitä sisarelleen Nannerlille, ja ne tarjoavat mukavaa soitettavaa. Vasta 1938 uudelleen painettu kuuden sonaatin kokoelma Six Easy Lessons (Edinburgh, 1784) sisältää Haydnin 1760–70-lukujen tyylille tyypillisiä piirteitä; näistä nro 6, D, on suosikkikappale.
Johann Baptist Vanhal (1739–1813)
Böömiläissyntyinen Vanhal opiskeli Dittersdorfilla (1760–) ja myös Italiassa (1769–71). Häneltä on olemassa 72 julkaistua klaveerisonaattia (1779–1812), joista kolmasosa on helppoja 2- tai 4-kätisiä sonatiineja, muutama sonaatti avec accompaniment, loput soolosonaatteja tai capriccioja klaveerille.
Mielenkiintoinen on ohjelmallinen taistelusonaatti pianolle: “Sonate militaire” eli “Suuri meritaistelu Aboukirissä 1.-3. elokuuta 1798″. Sonaatit ovat yleensä kolmiosaisia, sonatiinit tavallisesti kaksiosaisia. Kokonaisvaikutelma sonaateissa on hyvä, vaikka melodisesti ja harmonisesti ne eivät olisikaan aina kovin kiinnostavia, mutta ne ovat hyvin suunniteltuja ja niissä on vain vähän toistoja. Ohessa kolmen kapriisin op. 36 (1784) kansilehti ja ensimmäisen kapriisin alkua.
Leopold Kozeluch (1747–1818)
Aloitti opiskelu-ja ammattiuransa Parahssa, kunnes hän muutti 1778 Wieniin, jossa toimi Wagenseilin seuraajana. Hän opiskeli siellä Albrechtsbergerin johdolla ja sai 1792 Mozartin hovimusiikin säveltäjän viran (velvollisuutena tanssimusiikki) sekä kamarikapellimestarin arvon. Hän perusti 1785 kustannustalon ja toimitti myöhemmin lehteä Musikalisches Magazin. Hänestä tuli tšekkiläisen musiikin pääedustajia Wienissä 1700-luvun loppuvuosina.
Kozeluch sävelsi yli 100 klaveerisonaattia (1780–1810), saman verran säestettyjä tai nelikätisiä sonaatteja pianolle. Ohessa Kozeluchin kokoelmasta Trois Sonates Pour le Clavecin ou Piano Forte avec l’accompagnement d’une Flute ou Violon et Violoncello Ouevre 41 sonaatin nro 2 avausosaa.
Gerber kutsui 1790 Kozeluchia suosituimmaksi eläväksi säveltäjäksi: “eloisuus ja sirous, ylväin melodia ja puhtain harmonia, mitä miellyttävin rytmien ja modulointien organisaatio”. Muuan kirjoittaja väitti 1795 Kozeluchia “kuuluisimmaksi säveltäjäksi Euroopassa viimeisen 10 vuoden aikana”. Sonaatit ovat täysklassiseen tyylin malliesimerkkejä: niissä vallitsee keinovarojen täydellinen tasapaino ja yhteistoiminta.
Sonaateissa esiintyy erilaisia syklirakenteita ja ne ovat kaksi- tai kolmiosaisia. Kypsät sonaatit 1780–90-luvuilta ovat Mozartin ja Beethovenin välimaastossa ja sisältävät paikoin suorastaan esiromanttisia piirteitä. Sonaatti F, ”La Chasse” (Metsästys, n. 1780), on täyspainoinen Mozartin sonaattien rinnakkaisteos osineen La Chasse-Andante con Variationi-Rondeau (Presto). Sonaatti f-molli op. 38:3 (1793) on hitaine ja painavine johdantoineen Beethovenin tärkeimpiä edeltäjiä, ajankohtaan suhteutettuna suuri ja painava sonaatti; ohessa avausosan johdanto- ja allegro-vaiheiden alut.
Anton Eberl (1765–1807)
Eberl oli wieniläispianisti ja Mozartin perheen hyvä ystävä: Eberlin joitain teoksia ilmestyi Mozartin nimellä, ja hän kirjoitti hautajaiskantaatin “Mozartin haudalla” tämän kuoltua. Eberl jakoi uransa 1791 jälkeen Pietarin, jossa hän toimi “Venäjän keisariperheen kapellimestarina, pianistija, piano-opettajana ja viihdyttäjänä” (1796-), ja Wienin kesken, jonne hän kirjoitti laulunäytelmiä.
Eberlin kuusi suurta pianosonaattia (1792–1805/6) ovat teknisesti vaativia, ja niissä on Mozart-piirteistöä. Ohessa Eberlin Mozart-vaikutteisen c-molli-sonaatin op. 1 (1792) avausosan johdanto- ja nopean vaiheen alut; Pleyel julkaisi teoksen jopa nimellä Derniere Grande Sonate de Mozart Pour Piano Avec Acompagnement de Violon & Violoncelle Obligé par Pleyel.
Adalbert Gyrowetz (1763–1850)
Gyrowetz syntyi Böömissä (Budejovice/Budweis) ja kuoli Wienissä. Hän opiskeli isänsä johdolla viulua ja laulua, kaupunginurkurin johdolla urkujensoittoa ja teoriaa. Hän tapasi Wienissä Mozartin (1785/6), oli Roomassa ruhtinas Ruspolin palveluksessa (-1787), oleskeli Napolissa, Pariisissa (1789!), jossa hänen sinfonioitaan oli painettu Haydnin nimellä (sic!) Lontoossa (1789–92). Hän toimi Wienissä Hoviteatterin kapellimestarina Salierin ja Joseph Weiglin ohella (1804–31).
Gyrowetzin musiikissa on vaikutteita Kozeluchilta ja Haydnilta, ja hän edustaa musiikissaan myös ranskalaisuutta, böömiläisyyttä heräävän kansallistunteen johdosta sekä orastavaa romantiikkaa. Hän oli Wienin johtava Singspiel-säveltäjä 1800-30-luvuilla. Soitinmusiikkituotanto on varsin suuri ja käsittää sinfonioiden lisäksi kamarimusiikkia: vähintään 42 jousikvartettoa, joista op. 1 (Pariisi, 1788) oli tavattoman suosittu, kvintettoja, divertimentoja, notturnoja ja trioja.
Itse asiassa kamarimusiikki lukeutuu paljossa säestetyn klaveerisonaatin alueelle: näitä ovat lukuisat notturnot (ainakin 10), olemassa olevat vähintäänkin 46 trioa sekä divertimentot. Ohessa näytteitä “triosta” op. 12 (1795),
divertissementista op. 50 (n. 1800?)
sekä notturnosta nro 4 (n. 1800?).
Daniel Steibelt (1765–1823)
Steibelt oli berliiniläissyntyinen pianisti, joka vaikutti kansainvälisen uransa aikana Parisissa, Lontoossa, Wienissä ja lopuksi Pietarissa (1811–23). Hän herätti huomiota ohjelmallisilla ja näyttävillä pianoteoksillaan. Steibelt muistetaan parhaiten “arrogantista, epäkohteliaasta, erikoisesta ja jopa epärehellisestä käytöksestään” sekä siitä, että hän hävisi Beethovenille pianistisen kaksintaistelun Wienissä 1800.
Runsas tuotanto käsittää mm. 77 pianosonaattia, ja Steibelt oli ensimmäisiä merkittäviä etydisäveltäjiä 25 etydillään op. 78. Steibeltin ennakkoluulottomasta muusikkoudesta käy esimerkiksi hänen Englannin kansallislauluun perustuva “allegorinen alkusoittonsa” Englannin laivaston saamasta voitosta Hollannin laivastoa vastaan 1797.
August Eberhard Müller (1767–1817)
Müller toimi lähinnä Leipzigissa ja sävelsi 17 klaaverisonaattia sekä kaksi säestettyä sonaattia (1789–1814). Ohessa Müllerin kokoelman Trois sonates pour le clavecin ou piano-forte, oeuvre VII (1790), sonaatin nro 1 alku.
Ajan parhaaseen sonaattikirjallisuuteen kuuluu Grande Sonate pour le Piano-Forte op. 36, f (1813), jossa on suorastaan Schubert- ja Mendelssohn-ennakointia ja joka on paikoin lähellä Beethovenin “Appassionata”-sonaattia. Capriccio pianomusiikin lajina on hänelläkin käytössä Štěpánin ja muiden ohella: Müllerin Caprice pour le Clavecin, ou Forté-Piano op. 4 (1793) on sonaattimainen kokonaisuus osineen Adagio-Andantino-Allegro furioso-Larghetto con espressione-Presto Fuga.
Joseph Wölfl (1773–1812)
Salzburgissa syntynyt Wölfl opiskeli Leopold Mozartin ja Michael Haydnin johdolla sekä on kuuluisa kilpailusta (1799), jonka Beethoven eräiden tietojen mukaan voitti mutta joka sujui Thayerin Life of Beethoven -kirjan mukaan hyvässä kollegiaalisessa hengessä. Wölfl toimi Pariisissa (1801–05) ja viimeiset seitsemän vuotta Lontoossa (1805–12).
Wölfl sävelsi 125 sonaattia (julk. 1795–1810), joista 60 on sonaatteja soolopianolle, 55 säestettyjä sonaatteja, muutamia nelikätisesti pianolle ja neljä sonaattia harpulle. Merkkiteos on Grand Sonata for the Harp, in Which Is Introduced a Favorite Air of Cosi fan tutte.
Beethoven arvosti Wölfliä, joka omisti tälle kolme sonaattia op. 6, Trois Sonates pour le Piano Forte (1798). Ohessa Wölflin sonaatin op. 6, nro 3, ensimmäisen ja toisen osan alku.
Wölfl sävelsi kolmen tyyppisiksi luokiteltavia sonatteja:
1) Mozartin jäljittelyitä;
2) subjektiivisia ja dramaattisia sonaatteja, joissa hän on parhaimmillaan;
3) näytöskappaleita
Mozartin ja Beethovenin väliin sijoittuu op. 33, jonka kolme sonaattia ovat kolmiosaisia; ohessa nro 3:n, E-duuri, osien alut.
Toisessa lajissa on kaksi mollisonaattia, joista kolmiosainen sonaatti d, op. 31, klaveerille ja sellolle (Pariisi 1805) kuuluu Beethovenin rinnalle. Wölflin Sonate précédée d’une Introduction & Fugue c-molli pianolle (n. 1805) muistuttaa Beethovenin “Pateettista sonaattia”.
Kolmannesta lajista esimerkkinä on sonaatti F, op. 41, “Non plus ultra” (“Ei tästä pidemmälle”; Lontoo n. 1807), jota esitettiin vielä 1859-73 populaarikonserteissa. Vasta Dussekin “Le Retour a Paris” ylitti sen vaikeustason.
Pariisilaisia sonaattisäveltäjiä
Johann Schobert
Schobert (n. 1735–1767) oli sleesialais- tai nürnbergiläissyntyinen pianisti, joka asui Pariisissa 1760-luvulla ja kuoli traagisesti sienimyrkytykseen. Hänen musiikkinsa on läpeensä persoonallista, galanttia ja Sturm und Drangia yhdistettynä ja höystettynä italialaisella näyttävyydellä. Schobertin musiikki herätti jo aikanaan kiihkeitä tunteita puolesta ja vastaan; hän oli aikakauden nerokkaimpia säveltäjiä. Leopold Mozart haukkui tätä “kateelliseksi” ja “väärämieliseksi”, mutta muuan toinen aikalainen (La Borde) piti Schobertia “tavoiltaan kohteliaana ja yhtä yksinkertaisena kuin hänen lahjakkuutensa oli suunnaton”.
Hän kirjoitti klaveerille aitoja soolosonaattejakin (op. 4), mutta pääosa niistä on säestettyjä viulun ollessa tärkein lisäsoitin, mutta myös alttoviulu, sello sekä käyrätorvipari ovat käytössä ad libitum. Ohessa Lontoossa julkaistun kahden sonaatin (viulu ad libitum) kokoelman op. 3 kansilehti sekä sonaatin nro 1 kaikkien neljän osan Allegro-Andante assai-Allegro assai-Menuetto alut.
Schobert loi orkestraalisen pianotyylin, hän kirjoitti runsain määrin konserttoja sekä sonaatteja ja sinfonioita “avec” eli oli myös keskeinen säestetyn pianosonaatin kehittäjä. Schobertin tuotannossa säestetyt sonaatit alkoivat saavuttaa vähitellen lähes duosonaatin ja pianotrion statusta. Mielenkiintoista on, että harvojen sonaattiopusten (uudelleen)julkaisuissa säestysosuutta edes mainitaan, vaikka se olisi kiintoisa ja lähes välttämätön kokonaisuuden kannalta. Näin on myös kuuden sonaatin opuksessa 14 (viulu ad libitum), josta ohessa sonaatin nro 4, d-molli, esittelyjakso sekä modernin edition alku, johon viulu on lisätty partituurin muodossa.
Schobertin musiikki vaikutti suuresti Mozartiin, joka jäljitteli Schobertin sonaatteja, etenkin tämän opuksen 3 D-duuri-sonaattia, varhaisissa Pariisin- ja Lontoon-sonaateissaan. Mozartin a-molli-sonaatin K 310 Andante cantabile -osa sisältää sitaatin Schobertin sonaatista op. 17/1. Mozart sovitti myös Schobertin sonaatista op. 17/2 yhden osan varhaisen pianokonserttonsa K 39 keskiosaksi.
Muita pariisilaissäveltäjiä
Hermann Friedrich Raupach (1728–1778) oli pohjoissaksalainen säveltäjä, joka työskenteli Pariisissa (1762-) ja Pietarissa (1755–62, 1770-). Hänen sonaatittinsa op. 1-2 (Pariisi, n. 1762–65) sisältävät molemmat 6 sonaattia pianolle “avec Violon” ja ovat tyylillisesti lähellä Honaüeria. Nuori Mozart sovitti Raupachin op. 1/1:stä ja op. 1/5:stä osia varhaiskonserttoihinsa (K 37/1. osa; K 39/1. ja 3. osa; K 41/2. osa).
Leontzi Honaüer (n. 1730–n. 1790) oli Strasbourgissa ja Pariisissa työskennellyt säveltäjä, jonka neljä sonaatinosaa nuori Mozart sovitti pasticcio-konsertoiksi (K 37/3. osa; K 40/1. osa; K 41/1. ja 3. osa). Honaüerilla on kaksi kokoelmaa Six sonates pour le clavecin pelkälle klaveerille vailla säestystä (Pariisi, 1761, 1764). Ensimmäisen kirjan sonaatit ovat jo laajoja kolmiosaisia sonaatteja klassista tyyliä ennakoiden (nopea-hidas-nopea); kolmas sonaatti sisältää allegron ja menuetin muunnelmineen. ja kuudes sonaatti “avec de Violon” vauhdikasta ja melodista musiikkia. Toisenn kirjan musiikki on entistä ilmeikkäämpää ja puhuttelevampaa, mm. spiritoso, amoroso ja doloróso lisämääreinään. Opus 3 (1769) sisältää viulusäestyksen.
Heinrich Joseph Riegel/Henri-Joseph Rigel (1741–1799) oli saksalaissyntyinen säveltäjä, joka opiskeli mm. Jommellin johdolla ja päätyi Pariisiin noin 1767 cembalo-opettajaksi. Hän julkaisi Six Sonates Pour le Clavecin, Oeuvre 1.r (Pariisi, 1767) cembalolle ilman säestystä. Opus 1:n sonaatit koostuvat kahdesta tai kolmesta osasta pääosin kaavalla nopea-hidas-nopea; opuksen Sonata IV sisältää osat Allegrino-Minuetto-Polonese-Allegrino-Allemanda; menuetti toimii kolmessa sonaatissa toisena tai kolmantena osana. Opus 8 ja sitten opukset 13, 18 ja 19 on tarkoitettu fortepianolle, mutta niissä on säestysosuudet; useissa sonaateissa on tanssiosuuksia tai scherzo. Näissä sonaattikokoelmissa Riegelin musiikkikieli lähenee jo täysklassismia.
Johann Gottfried Eckard
Eckard (1735–1809) oli Augsburgissa syntynyt saksalaispianisti, joka muutti Pariisiin 1758 ja toi sinne osaltaan fortepianotyyliä ja pianosonaattikulttuuria. Musiikki on osin Mozart-tyyppistä, osin villimpää ja klaveristisesti fantastisempaa. Eckard yhdisti italialaisen tyylin C. Ph. Em. Bachin tyyliin ja mannheimilaisuuteen eli hän oli tyypillinen sekatyylin edustaja. Häntä palvottiin omana aikanaan johtavana maestrona Pariisissa: mm. Grimm ja Burney pitivät Eckardia nerona. Paroni F. M. von Grimm, ajan keskeinen valistuskirjailija ja kulttuurikirjoittaja, Rousseaun tuttava, kirjoitti:
“Schobertilla oli paljon lahjoja, loistelias ja lumoava tekniikka. Hän oli ylittämätön esityksen helppoudessa ja sen tuottamassa silkassa nautinnossa. Hänellä ei ollut samaa lahjakkuutta kuin Eckardilla, joka tulee aina olemaan Pariisin ensimmäinen maestro, mutta Schobertilla oli enemmän ihailijoita kuin Eckardilla, koska hän oli aina miellyttävä.”
Eckardilta on julkaistu vain kolme teoskokonaisuutta: Six Sonates pour le Clavecin op. 1 (1763), Deux Sonates pour le Clavecin ou le Piano Forte op. 2 (1764) sekä variaatiosarja (1764). Mozart käytti varhaisen pianokonserttonsa K 40 keskiosassa Eckardin op. 1:n sonaattia nro 4. Ohessa sonaatin op. 1 nro 6 alkua.
Johann Friedrich Edelmann (1749–94)
Edelmann opiskeli Strassbourgissa lakia, toimi pianistina Brysselissä sekä matkusteli Saksassa, Italiassa ja Ranskassa. Hän asettui Pariisiin (1775), jossa ura oli suosiollinen 1789 asti, mutta lopulta hän kuoli giljotiinissa.
Häneltä ilmestyi 16 kokoelmaa soitinmusiikkia, myös sonaatteja cembalolle “avec violon ad libitum” (1776–86). Edelmann julkaisi 40 sonaattia 10 kokoelmassa, joissa kussakin on 2–6 sonaattia. Sonaateissa on dynaamisia merkintöjä vastoin clavecinia teosotsakkeissa, mutta tämä oli ajalle tyypillistä. Edelmann teki pianosta suositun Pariisissa.
Musiikista löytyy esiromanttista teatraalisuutta Gluckin tapaan esitysmerkinnöissä “avec tristesse”, “voluptueusement” ja “très lente d’un ton lugubre”. Sonaattien nopeissa osissa on resitatiivijaksoja, ja hitaat osat ovat usein parlante-tyyppisiä. Edelmann suosi ”Albertin bassoa”, trioleita ja rumpubassoja; asteikkoja, murtosointuja ja tremoloita oikeassa kädessä. Häneltä löytyy myös barokin clavecin-taiteen jatkoa: osina on mm. “la Capricieuse”, “la Gémissante”, “les Adieux de E …”.
Nicolas Joseph Hüllmandel (1756–1823)
Strasbourgissa syntynyt ja Lontoossa kuollut Hüllmandel sai ehkä 1771 opetusta J. Chr. Bachilta Lontoossa. Hän asettui Pariisiin (1776), jossa hän toimi pianovirtuoosi ja lasiharmonikkataiteilija Naumannin ja Dussekin tavoin; 1790 Hüllmandel pakeni Lontooseen, jossa elätti itseään opettajana.
Hüllmandelilta on säilynyt sonaatteja seitsemän kokoelmaa sekä kaksi erillistä sonaattia, mikä tekee yhteensä 26 sonaattia (1773–88), joista otettiin varhaisia reprinttejä moniaalla Pariisin lisäksi. Sonaateista 17 on säestyksen kanssa “ad libitum”, neljä jo “obligé” (eli duosonaatteja) sekä viisi sooloklaveerille ilman viuluosuutta.
“Ad libitumissa” -sonaateissa viululla on alistettu rooli, “obligé”-sonaateissa osuuksia on enemmän ja jopa concertante-vuorottelua pianon kera, joskin viulu on merkitty vielä dynaamisesti hiljaisemmaksi kuin klaveeri. Sonaatit ovat ammattimaisempia kuin Edelmannin tapauksessa harmonian, äänenkuljetuksen ja pianistisuuden suhteen; viulussa esiintyy toisinaan jopa haasteita.
Grétryn mukaan Hüllmande oli ensimmäinen, joka yhdisti sonaattimuodon repriisit niin, ettei ollut suoraa kertausta. Hüllmandelia voi pitää Kozeluchin rinnakkaishahmona jossain määrin. Mozartin mielestä Hüllmandelin op. 3 tai 4 sonaatit olivat “erittäin hienoja”, ja niissä onkin pieniä Beethoven- ja Schubert-enteitä. Aikalaisarvostukseen nähden on erikoista, että Hüllmandel loistaa lähes täysin poissaolollaan aikamme nuotti- ja levymarkkinoilta. Ohessa säestetyn sonaatin op. 10 nro 3, g, modernin edition (William S. Newman, 1965) avausosaa.
Hyacinthe Jadin (1769–1800)
Jadin oli Versaillesissa syntynyt pariisilaispianisti ja Hüllmandelin oppilas, josta ei tiedetä juuri mitään kuin että hän julkaisi muutamia teoksia. Hänet nimitettiin juuri perustetun Pariisin konservatorion opettajaksi 1795, mutta 1798 hän sairastui kohtalokkaasti. Jadinin musiikki on merkillisesti esiromanttista, Schubertia ja Weberiä enteilevää viehkossa melodisuudessaan.
Häneltä on julkaistu 12 sävellyskokoelmaa pianosonaatteja ja -trioja, jousikvartettoja ja kaksi pianokonserttoa. Op. 4 (1795) sisältää kolme pianosonaattia: nro 1, B, tulee lähelle Schubertia; nro 2, fis, ja nro 3, cis, ovat varsin passionaarisia ja esittelevät romanttista “Sehnsuchtia” (kaipuuta). Postuumisti julkaistut opukset 5–6 (säv. 1795?) sisältävät kuusi sonaattia. Ohessa sonaattien op. 4 nro 1, B, ja nro 2, fis, avaukset.
Etienne-Nicolas Méhul (1763–1817)
Méhul tuli Pariisiin Ardenneilta 1778. Hän oli Edelmannin oppilas ja musiikissa kuuluu lisäksi Gluckin vaikutus. Häneltä löytyy vain seitsemän sonaattia joko sooloklaveerille tai säestyksen kera. Ne ovat kiinnostavia, 1700-luvun lopun parhaita ranskalaisia sonaatteja. Kokoelmat ovat kolme sooloklaveerisonaattia op. 1 (1783) sekä kolme sonaattia viulusäestyksen kera op. 2 (1788).
Opus 1:n sonaatti nro 2, c, tulee varhaisen Beethovenin tuntumaan; opuksen sonaatteja leimaa rakenteen selkeys. Ohessa opus 1:n kansilehti ja sonaatin nro 2 avaus.
Opuksen 2 sonaateissa vallitsee originaali vapaus ja teatraalisuus. Méhul käyttää molempia käsiä oktaaveissa sekä tremolo-tai Alberti-tyyppisiä kuvioita. Viuluosuudet säestetyissä sonaateissa ovat “ad libitum” eivätkä ole välttämättä kovin olennaisia. Adagiot ovat harmonisesti syvällisiä, ja molliosat ovat parhaita. Osien välillä on sonaateissa jo yhteyksiä. Sonaateissa on hyvin erilaisia sonaattimuotoratkaisuita; mm. Adagio-resitatiivi esiintyy ennen kodettaa op. 2 nro 1:n avausosassa (vrt. Beethoven). Sivuteema pääteeman varianttina on haydnmainen piirre. Ohessa op. 2:n kansilehti ja sonaatin nro 1 avaus.
Alexandre P. F. Boëly (1785–1858)
Pariisilainen Boëly oli ranskalaisen romanttisen urkuliikkeen perustajia, mutta varhaistuotannossaan hän edusti klassismia urkurin koulutuksensa ansiosta, missä painottui Bachin ja Haydnin musiikki. Niinpä hänen kaksi pianosonaattiaan op. 1, Deux Sonates pour le Forte Piano Oeuvre 1re (1810) ovat jännittävästi beethoveniaanisen kirjoitustavan ranskalaisia ilmauksia: c-molli-sonaatti nro 1 patetiassaan ja hitaan osan syvällisyydessään, G-duuri-sonaatti nro 2 kekseliäisyydessään ja wieniläisessä virkeydessään.
Kirjallisuutta
Musik am Hof Maria Theresias, toim. Roswitha Vera Karpf 1984. München & Salzburg: Musikverlag Emil Katzbichler.
Picton, Howard J. 1989. The Life and Works of Joseph Anton Steffan (1726–1797) vols. I–II. New York & London: Garland Publishing.