Säestetty klaveerisonaatti oli erikoinen klassisen ajan muoto ja toisin kuin nykyaikana voisi kuvitella, se oli julkaistujen sonaattien määrällisesti suurin edustaja. Erityisesti 1760–85 lähes kaikki sävelsivät niitä: Boccherini, C. Ph. Em. Bach ja J. Chr. Bach, Haydn, Mozart, Clementi jne. Jos säveltäjä ei halunnut sonaattiin säestysosuutta, hän kirjoitti, kuten J. D. Benser: Sonata; for the Pianoforte ONLY (1781).
Käytäntö tunnetaan jo varhain Roomassa (1727-) ja Pariisissa (1729-). Mondonvillen, Louis-Gabriel Guillemainin (1705–70) ja Charles-François Clément’n (n. 1720–1782?) varhaiset kokoelmat olivat vielä kolmiäänisiä Bachin tapaan, sillä Bachilla klaveerin kaksi kättä ja viulustemma muodostivat trion. Samoin on laita Clément’llä teossarjassa Sonates en trio pour un clavecin et un violon (1743).
Simon Simon (n. 1720–1780?) ja Felice Giardini (1716–96) sävelsivät 1750-luvulla Pariisissa ja Lontoossa jo uudempaan tapaan: klaveerikudos on ohut, jolloin ei ollut tarvetta korostaa melodiaa tai “löytää jotain uutta”, kuten Mondonville sanoo op. 3:n (n. 1734) esipuheessa. Ohessa näyte Mondonville sonaatista nro 4 kokoelmasta Pièces de clavecin en sonates op. 3 (1734), jota esitettäessä viulu voitiin jättää tarvittaessa pois.
Ideana lajissa oli se, että huilu tai viulu lisättiin tai voitiin lisätä tai jättää lisäämättä klaveerisonaattiin, usein myös sello.
Säestetyn sonaatin neljä mahdollisuutta
1) Säestyksen käyttäminen tai ei
Säestys oli useimmiten vapaavalintainen eli ”ad libitum” (mielen mukaan). Michel Corretten (1709–95) sonateissa op. 25 (Livre de sonates pour le clavecin avec accompagnement de violon, opera XXV, 1742) voi säestyksen jättää jo pois. Johann Schobertilla (?–1767) ensimmäisenä säveltäjänä on opuksessa 1 (n. 1760) ohjeena lause “qui peuvent se jouer avec l’accomp. du violon” ([sonaatit] voidaan soittaa viulun säestyksellä). Hänen sonaattinsa op. 5 antaa alaotsakkeen “avec acc. du violon ad libitum” op. 5. Ohessa Schobertin sonaatin op. 5 kansilehti sekä opuksen 1 sonaatin nro 2 ensiosan piano-osuuden alku (tässä opuksen myöhemmässä uudelleenjulkaisussa ei mainita mitään viuluosuudesta)
2) Huilu tai viulu
Sonaatissa voi olla stemmat molemmille erikseen tai vain viululle. Chevalier d’Herbain (1730?–1769) kirjoitti erikseen nuotteja molemmille (1755). James Hookin (1746–1827) op. 16 (n. 1780) ei sisällä omaa stemmaa huilulle; sen sijaan viuluosuudessa on kaksoisotteita ja säveliä G-kielellä. Yleensä kustantajat lisäsivät huilun automaattisesti sonaatteihin.
3) Sellon käyttö
Ideana sellon lisäämisessä oli klaveeribasson vahvistus. Esimerkkitapauksia ovat Carl Friedrich Abelin (1723–87) Six Sonates for the Harpsichord With Accompaniments for a Violin or German Flute & Violoncello op. 2 (1760/n. 1770?).
Ernst Eichnerin (1740–77) julkaisun otsakkeessa Six Sonates for the Harpsichord or Forte Piano With Acc. for a Violin and Bass ad libitum op. 3 (1771) basso tarkoittaa selloa.
Sello lisättiin usein esityksissä, vaikkei sille olisi ollutkaan omaa painettua stemmaa, pianon perusteella, ilmoitettiin se sitten otsakkeessa tai ei. Toisaalta sellostemma saattoi olla mukana vaikkei lukenut otsakkeessa. Mozartin äiti kutsui poikansa varhaisia piano-viulu-sonaatteja K293a-d, 300c ja 300l “6 uudeksi trioksi” (1778).
4) Cembalo tai fortepiano tai harppu
Sen lisäksi, että cembalo ja fortepiano olivat vaihdannaisia myös harppu oli mahdollinen soitin. Franz Anton Rosettin/Rösslerin (1750–92) Six Sonates pour le harpe ou le clavecin ou Piano-forte avec acc. de violon op. 2 (n. 1785) tarjoaa esimerkin kolmesta vaihtoehdosta.
Piano alkoi voittaa cembalon vähitellen. Viulu saatettiin välillä säätää merkinnöillä yksi dynaaminen aste hiljaisemmaksi kuin klaveeri, koska cembalo oli hiljainen. Rosettin Six Sonates pour le Piano forte Avec Accompagnement d’un Violon Ouevre 6 (n. 1781.) näyttävät tämän toteen esimerkiksi ensimmäisen sonaatin avausosan toisen repriisin alussa.
Piano mahdollistikin sikäli ohuemman tekstuurin, minkä voi havaita Nicolas Séjanin (1745–1819) sonaateista op. 1 (n. 1772). Mondonville, M. Corrette, Guillemain ja d’Herbain valittivat ohjeissaan ennen 1760 sitä, että viulun tulee soittaa hiljaa, jottei se peittäisi clavecinia. Christian Gottlob Neefellä (1748–98), jolle klaveeri on selvästikin klavikordin synonyymi ainakin 12 klavikordisonaatin C. P. E. Bachille omistetussa julkaisussa (Hampuri, 1773), on sanansa sanottavana säestyksistä, joita ei luonnollisestikaan tarvita tämän soittimen ollessa kyseessä:
| “Und ist ja dann un wann an das Klavier gedacht worden: so sind die Stücke meistentheils mit der, obschon öfters sehr willkürlichen Begleitung einer Violine versehen, und auf vielen andern Instrumenten eben so praktikabel gewesen, als auf dem Klaviere.” | (Ja jos silloin tällöin on ajateltu klaveeria [tarkoittanee tässä klavikordia?]: niin on kappaleet tällöin varustettu useimmiten viulun varsin vapaavalintaisella/ mielivaltaisella säestyksellä, ja niitä voidaan harjoittaa yhtä lailla muillakin soittimilla kuin klaveereilla.) |
Joskus viuluosuus voi olla jopa tylsä tai tarpeeton, kuten on Friedrich Wilhelm Rustin (1739–96) ja Séjanin op. 1:n tapauksissa. Joskus säestys häiritsee pianoa (Schobertin op. 14/3/ii), jolloin säveltäjä saattoi merkitä “violon tacet”, kuten tapahtuu myös Johann Friedrich Edelmannilla (1749–94). Giuseppe Sartin (1729–1802) “Juhlasonaatissa” (The celebrated sonata …; 1795) “kaikki obligato-viulun kulut on uskottu pianolle”. Sartilla on rinnakkain säestyksettömiä ja säestettyjä sonaatteja, kuten useimmilla muillakin säveltäjillä: Three Sonatas for the Harpsichord (Lontoo, 1769) ja Tre Sonate Per il Clavicembalo o Forte Piano con accompagnamento d’un Violino Opera IIII [=IV] (Wien, 1788).
C. Ph. Em. Bach sanoi, että viulu ja sello voidaan jättää pois seitsemässä helpossa säestyssonaatissa (W. 90/1–3 & 91/1–4; 1776-77) – silti ne lisäävät jotain ohueen klaveeriosuuteen. Burneyn mielestä myös J. Chr. Bachin sonaateissa säestys on välttämätöntä, koska “klaveeriosuudet piti säveltää niin, että naiset voivat soittaa ne vähällä vaivalla” ja koska “säestykset ovat ihailtavia, mestarillisia ja kiintoisia”. Säestysääni voi kaksintaa melodiaa (Méhul), liikkua tersseissä tai seksteissä pianon kera (Hüllmandel), se voi täydentää harmoniaa (Rosetti), saattoi koristella ylä-ääntä (Schobert), olla dialogissa ja ottaa joskus vähäksi aikaa jopa johtoaseman (Schobert).
Säestetystä sonaatista duosonaatti
J. S. Bachin kolmiääninen kirjoitustapa klaveerille ja soololle ei tuottanut klassista duoa, vaikka se jatkui 1750-luvulle (Mondonville, Guillemain, Schaffrath, Gruber, Scheibe, Richter), sillä jatkossa tapahtui säestysäänen komplisoituminen. Giardinin op. 3 (1751) sisältää cembalolle sekä viululle tai huilulle sooloja – eli siinä ollaan puolivälissä matkalla viulu-piano-sonaattiin, vaikka vielä paikoin basso continuo onkin käytössä. Ensimmäisiä aitoja duoja ovat Boccherinin sonaatit op. 5 (1768) klaveerille ja viululle, joissa ainakin myöhemmässä editiossa (1783) mainitaan viuluosuus jo “säestysobligatona” eli pakollisena säestyksenä.
Muita duosonaatteja on J. C. F. Bachilla (1777) ja Joseph Schusterilla (1748–1812): Sei Divertimenti (n. 1777). Mozartin Mannheimin sonaateissa (1778; KV 293a-d, 300c, 301l) niinikään esiintyy kokonaisia fraasien vaihtoa soittimien kesken. Ohessa näyte Schusterin divertimenton nro 3 alusta modernina editiona.
C. F. Cramer piti Mozart-arviossaan 1781 soitinten tasa-arvoa innovaationa.
Pariisilaisurkuri Jean-Jacques Beauvarlet alias Charpentier (1734–94) oli ensimmäinen merkinnällään viulu “obligé” opuksissa 3, 4 ja 8 (n. 1774–78), jotka sisälsivät sonaatteja “dans le goût de la simphonie concertante”. Beethovenin op. 5 (1796) sisältävät ensimmäiset “obligé”-osat sellolle, mutta vielä “Kreutzer”-sonaatti sisältää “Violino obligaton”! W. A. Mozart “nuoremman” Grande Sonate in E (1820) sisältää vielä “obligé”-osuuden viululle tai sellolle. Mozartin Sonate per il clavicembalo o forte-piano con violino e violoncello (K 502, 542, 548; 1786–88) ovat ensimmäiset pianotriot äänten itsenäisyyden ansiosta.