Klassisen klaveerimusiikin synnyn merkittävimmän konkreettisen taustatekijän muodostaa cembalon vähittäinen syrjäytyminen ja piano(forte)n nousu johtavaksi kosketinsoittimeksi: janan alkupäässä on D. Scarlatti ja loppupäässä Beethoven. Kulttuurisena pontimena vaikutti luonnollisesti tyylin vaihdos barokista galanttiin tyyliin. Kun polyfoniasta siirryttiin 1720–40-luvuilla pääosin homofoniseen kirjoitustapaan, yksinkertaisen säestyksen kannattelemaan melodiseen ilmaisuun, johon liittyivät vielä dynamiikan muutostarpeet aiempaa yksilöllisemmän tunne-elämän kartoituksen ilmentäjinä, oli tarpeen kehittää soitin, joka vastasi uusiin vaatimuksiin. Samalla ideaksi tuli yhden soittajan mahdollistama tilanne, jossa klaveeri pystyi esittämään sekä oopperamusiikin lauluosuuden eli melodian oikealla kädellä ja orkesterisäestyksen vasemman käden sointukuvioinnilla. Pianosta muodostui myös merkittävä porvariskotien sisustuselementti ja sen soitosta etenkin naisväen keskeinen harrastus.
Jos vielä varhainen Haydn sävelsi divertimentoja (= sonaatteja) cembalolle, Mozart oli C. Ph. Em. Bachin ohella ensimmäinen merkittävä fortepianosäveltäjä, vaikka heidän musiikkiaan voi varsin pitkälle soittaa vielä cembalolla. Beethovenia on enää vaikea kuvitella soitettavaksi cembalolla. Cembalon kuolinkamppailu alkoi viimeistään 1770-luvulla, vaikka cembalo säilyi soittimena vuosisadan loppuun. Haydn saattoi johtaa orkesteria sen äärestä, ja oopperassa se säilyi resitatiivisoittimena vielä 1800-luvun puolella (se oli myös nuoren Verdin ensisoitin).
Christofori-soitin New Yorkin Metropolitan-museossa.
Pianon ensimmäinen muoto oli valmis 1709, kun Bartolomeo Christofori(1655–1731) rakensi cembalon sisään vasarakoneiston, joka korvasi cembalon raapaisumekanismin. Soittimen nimenä oli clavicembalo col piano e forte. 1730-luvulla tunnetuin fortepianorakentaja oli urkurakentajana enemmän tunnettu Gottfried Silbermann (1683–1753), joka alkoi viimeistään 1736 rakentaa pianoja Christoforin esikuvan mukaan. Hänen soittimensa otti käyttöön Fredrik Suuren hovissa C. Ph. Em. Bach, ja soitinta kokeili siitä suuresti kiinnostunut ja siihen muutosehdotuksia tehnyt J. S. Bach (1736, 1747).
Stein-piano, n.1788.
Walter-piano (1795)
Pianonrakennukseen muodostui kolme keskusta (Wien, Pariisi, Lontoo) ja kaksi päätyyppiä.
Graf-piano
1) Wieniläinen fortepiano oli kevyehkö, hentosointinen, mutta kirkasääninen ja sulavasoitteinen tyyppi (rakentajia Stein, Walter, Streicher, Graf jne.):
Broadwood-piano
Erard-piano (n. 1840) New Yorkin Metropolitan-museossa.
2) Ranskalais-englantilainen fortepiano oli raskaampi ja voimakasäänisempi tyyppi (Erard, Broadwood, Clementi jne.).
Ennen kuin fortepiano (pianoforte) peri kilvassa voiton, molempia soittimia käytettiin rinnan (mm. C. Ph. Em. Bachin kaksoiskonsertossa). Lisäksi kustantajat varoivat laittamasta nuottijulkaisuihin pedaali- tai dynamiikkamerkintöjä, jotteivat minkään klaveerisoittimen harrastajat ja omistajat olisi kieltäytyneet ostamasta nuotteja. Vasta C. Ph. Em. Bachin toinen kokoelma nimellä Clavier-Sonaten nebst einigen Rondos fürs Forte-Piano für Kenner und Liebhaber (1780) sisältää soittimen yksilöinnin. Läpi lähes 1700-luvun klaveeri, Clavier, saattoi tarkoittaa cembaloa, urkuja, klavikordia tai fortepianoa.
Kilpailun tuoksinassa keksittiin myös cembalon ja pianon hybridimuotoja: cembaloon liitettiin paisutustehoja ja äänikertoja soinnin värittämiseksi; pianossa kokeiltiin cembalorekisteriä ja lyömäsoitinefektejä. Pianon pedaaleja saattoi olla jopa kahdeksan!
Pedaalit olivat aluksi polvikäyttöisiä, mutta 1800-luvun puolella ne sijaitsivat jo lattian rajassa:
• una corda, due corde: vasarat koskettavat kolmen kielen asemasta yhtä tai kahta kieltä; niitä oli olemassa myös vain toiselle kädelle
• luuttu: nahkasuikale kielten lasketaan päällä
• fagotti: paperista ja silkistä tehty rulla laitetaan bassokielten yli
• cembalo: pienet painot siirtyvät kielten päälle
• turkkilainen tai janitsaarimusiikki: rumpupalikat, joilla lyödään kaikupohjan alle kiinnitettyjä viritettyjä kelloja; joskus esiintyy metallipuikkoja tai -liuskoja, jotka lyövät bassokieliä, jolloin saadaan lautasefekti
• moderaattori: vaatetta tai nahkaa on kielten ja vasaroiden välissä vaimentimena (ns. “kerrostalopedaali”)
• kaikupedaali: se normaali pedaali, joka jättää kaiken soimaan ja joka uusissa nuottipainatteissa merkitään tavallisimmin lyhenteellä Ped. tai P tai viivalla joka sulkeutuu hakasella jne.
• sostenuto: lähinnä Steinwayssä tavattava “kolmas pedaali”, jolla voi jättää halutun sävelen tai soinnun soimaan riippumatta muista pedaaleista
Pedaaleja saattoi olla lisäksi kahta eri vahvuutta samassa soittimessa ja erikseen diskantille ja bassopuolelle – eli kokeiltiin pianon sointiväreillä ja etsittiin sille ideaalista olomuotoa. Klavikordi oli lisäksi hengissä kotisoittimena: se oli herkkätunteiseen tyyliin sopiva instrumentti ja eritoten C. Ph. Em. Bachin lempisoitin.
Kirjallisuutta
Eighteenth-Century Keyboard Music, toim. Robert L. Marshall 2003 [1994]. New York & London: Routledge.