Anton/Antonín Reicha (1770–1836)
Uran varhaisvaiheet
Antonín/Antoine Reicha oli Prahassa syntynyt, mutta Itävallassa ja Ranskassa vaikuttanut monipuolinen säveltäjä ja pedagogi. Reicha jäi orvoksi aivan varhain, joten hän kasvoi setänsä perheessä ja Bonnissa (1785–), jossa hän soitti viulua ja huilua hovikapellissa Beethovenin ja Neefen rinnalla sekä sai tuntuman Neefen kautta Bachin fuugataiteeseen. Hän siirtyi opettajaksi Bonniin 1794, mutta yritykset saada jalansijaa Pariisissa oopperasäveltäjänä (1799) kariutuivat, joskin sinfonioiden op. 41–42 (1799–1800) esitykset olivat menestyksiä. Seuraavaksi Reicha koetteli onneaan Wienissä (1801–), jossa hän uudisti tuttavuutensa Haydnin ja Beethovenin kanssa sekä opiskeli Albrechtsbergerin ja Salierin johdolla.
Reichan musiikki Wienin aikaan saakka kielii Grétry-, Dalayrac-, Gluck-, Mozart- ja Haydn-vaikutteista sekä mannheimilaisuuden tuntemisesta. 36 fuugaa pianolle op. 36 (1803) on eräs Reichan suursaavutus. Napoleonin 1805 miehittämässä Wienissä kantaatin Lenore esitys ei onnistunut, mutta sellainen järjestyi Leipzigissa (1806).
Wienissä sävelletyt sonaatit pianolle viulun kera op. 44 (1804), op. 55 (1804–05) ja op. 62 (1808) sekä viulun ja sellon kera op. 47 (1804) ja huilusonaatti op. 54 (1804–05) ovat jo oikeita sonaatteja soitinten välisessä tasa-arvoisuudessaan – vaikka alaotsakkeessa lukisikin vielä ”avec accompagnement”. Jousikvartettojakin valmistui opuksien 48–49 (1804–05) ja 58 (1804–05) verran. Myös kvartetot op. 90 ja 94–95 valmistuivat Wienin-aikana (1801–08), vaikka ne pääosin julkaistiinkin vasta Pariisissa (1819–24). Kuusi jousikvintettoa ovat niinikään tältä ajalta (1805–07). Kaikkinensa Reicha on myöhäisen klassismin tärkeimpiä kamarimusiikkisäveltäjiä, joka kurkottaa osassa tuotannossaan jo myös eteenpäin kohden uutta aikakautta.
Pariisissa (1808–)
Reicha jätti sodan uhan alla Wienin (1808) ja siirtyi Pariisiin, jossa hänen uudetkin oopperansa pääosin epäonnistuivat, mutta sen sijaan hän saavutti mainetta musiikinteoreetikkona ja pedagogina. Hän sai 1818 paikan konservatorion fuugan ja kontrapunktin opettajana: oppilaita ovat mm. Onslow, Berlioz, Liszt, Gounod, Farrenc ja Franck. Suurista ansioistaan Reicha sai Kunnialegioonan ritarin arvon (1831).
Tutkielmista tärkeimpiä ovat
Traité de mélodie (1814),
Petit traité d’harmonie pratique (1814),
Cours de composition musicale, ou Traité complet et raisonné d’harmonie pratique (1818),
Traité de haute composition (1824/1826?) ja
Art du compositeur dramatique, ou Cours complet de composition vocale (1833).
Kamarimusiikkia puhaltimille
Koska Reicha oli huilisti, on ymmärrettävää, että musiikkia omalle soittimelle ja puhaltimille ylipäätään syntyi kunnioitettava määrä. Hän sävelsi 24 puhallinkvintettoa op. 88, 91, 99 ja 100 (1817–20) huilulle, oboelle (tai toiselle huilulle), klarinetille, fagotille ja käyrätorvelle; näissä hän on lajin tärkeimpiä mestareita. 24 käyrätorvitrioa valmistui opuksena 82 (1815). Tärkeä klarinettikvintetto op. 89 on kenties valmistunut ennen 1809, mutta se painettiin Pariisissa (n. 1820).
Kuusi huilukvartettoa jousitrion kera op. 98 (n. 1813) sekä huilukvintetto jousikvartetin kera op. 105 (1829) ovat tasaveroisten soittajien kamarimusiikkia, eivät vain jousten säestämiä huilusooloja. Käyrätorvikvintetto jousikvartetin kera (kontrabasso ad libitum) op. 106 on myöhäisteos (1829). Kvintetto löytyy myös oboelle/klarinetille op. 107 (1829), josta nuottiesimerkki ohessa, sekä fagotille jousikvartetin kera (1826).
Oktetto puhaltimille ja jousikvartetille op. 96 (1820) on lajinsa harvinainen edustaja. Kuusi pianotrioa, Six trios concertants, op. 101 (1824), kuuluvat Beethovenin rinnalle.
Muita myöhäis- ja jälkiklassismin kamarisäveltäjiä
Johann Nepomuk Hummel
Hummel (1778–1837) oli Mozartin oppilas, myöhäisklassismin ja nousevan romantiikan kynnyksellä vaikuttanut pianistisäveltäjä, jolla on melko laaja ja tasokas kamarituotanto. Sen keskiössä ovat kolme sonaattia op. 5/1–2 viululle avec accompagnement ja op. 5/3 alttoviululle ja pianolle obligé (n. 1798), pianokvintetto op. 87 (1802), kolme jousikvartettoa op. 30 (ennen 1804), kymmenen Mozartin ja Beethovenin välimaastoon sijoittuvaa pianotrioa (1792–1822), klarinettikvartetto (1808), huilu/viulusonaatti op. 50 (n. 1810–14), sellosonaatti op. 104 (1824) sekä joukko keveitä teoksia: potpureja, muunnelmia, parthia puhallinoktetolle (1803), serenadi op. 66 (n. 1814–15) sekä septetot op. 74 (n. 1816) ja op. 114 (Septett militaire, 1829).
Hummelin kuuluminen vielä kahteen kulttuuriin käy ilmi yhä huilu- tai viulusonaatin op. 50 otsakkeesta, jossa huilu tai viulu osoitetaan yhä säestyssoittimiksi eli kyse on lajiltaan vielä säestetystä pianosonaatista, vaikka itse musiikissa soolostemma on olennainen:
Toisaalta Hummel on myös edistyksellinen säveltäjä, jonka sävelajattelu vetää täysin veroja Beethovenille vaikkapa pianokvintetossa: mutta ilmeisesti, koska siinä on mukana kontrabasso, lajia eikä tätä teosta ole otettu tosisaan, kaikista temaattis-harmonisista hienouksista ja pitkän linjan ajattelusta huolimatta (pääsävellaji Es-duuri vakiintuu vasta vähitelle es-mollin alkuhallinnan jälkeen):
Ferdinand Ries
Ries (1784–1837) oli Beethovenin etevimpiä oppilaita ja opettajansa jalanjäljissä kulkenut pianistisäveltäjä, bonnilaisen, kuten Beethovenkin, muusiikkisuvun loisteliain jäsen, jonka isä, Franz Ries oli puolestaan opettanut Beethovenia. Elämä ja työt heittelivät häntä Wienin (1801–), Pariisin (1806–08), Saksan eri kaupunkien (1809–), Tukholman (1810–13; Kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsenyys), Venäjän (sellisti Bernhard Rombergin kera) ja Lontoon välillä. Lontoossa (1813–24) häntä pidettiin ajan parhaimpiin kuuluvan, “romanttisesti villin” pianismin ansiosta, ja hän meni naismisiin (1814). Loppuelämä sujui Reininmaalla (1824–), ensin Frankfurtissa, jossa hän osallistui Ala-Reinin musiikkijuhlien toimintaan säveltäjäkapellimestarina, päätyäkseen Aachenin kaupunginorkesterin ja lauluakatemian johtajaksi (1834–).
Tuotanto on laaja ja käsittää kahdeksan sinfoniaa, viulukonserton, yhdeksän pianokonserttoa ja kosolti kamarimusiikkia, mm. 26 jousikvartettoa sekä noin 50 sonaattia klaveerille soolona tai säestyksen tai obligaton kera. Noin 15 soolopianosonaatin (1804–1832), joukossa mm. op. 26, fis, “L’Infortuné” (“Onneton mies”, 1808, Pariisi), lisäksi hänellä on noin 30 sonaattia klaveerille ja viululle sekä klaveerijohtoiset sonaatit käyrätorvelle/sellolle op. 34 (1811), huilulle/klarinetille Sonate sentimentale op. 169 (1814) sekä kolme sellosonaattia op. 20, 21 (1807–08) ja op. 125, g-molli (1823).
Seuraavassa näytteet sonaateista op. 20/1 ja op. 34:
Friedrich Kuhlau (1786–1832)
Muotokuvasta havaitsee Kuhlaun oikean silmän sokeuden (tapahtui 10-vuotiaana tapaturmaisesti).
Kuhlau oli saksalaissyntyinen (Hannover) ja Hampurissa varhaisuransa tehnyt säveltäjä, joka asettui Napoleonin sotien tieltä Kööpenhaminaan (1811–), jossa hänestä tuli hovimuusikko (1813) ja myöhemmin professori (1828). Hän sävelsi kaikenlaista musiikkia, myös näyttämölle, ja vain kirkkomusiikki puuttuu tuotannosta. Kuhlausta tuli yhdessä sinfonikko Chr. E. Fr. Weysen kanssa tanskalaisen klassisen ja varhaisromanttisen musiikin suurin hahmo.
Pianomusiikki, sonaatit yksin ja muiden soittimien kanssa ovat tuotannossa keskeisiä: mm. neljä viulusonaattia (etenkin f-molli, op. 33, 1822) ja kolme pianokvartettoa (etenkin nro 2, A, op. 50, 1823). Myöhäinen, Beethoven-innoittunut a-molli-jousikvartetto op. 122 on Kuhlaun parhaita saavutuksia.
Huilu pääosassa
Ennen kaikkea Kuhlau, “huilun Beethoven”, sävelsi ajan muotisoittimelle, huilulle, laajan tuotannon sooloista jopa neljän huilun kokoonpanoon saakka (huiluduoja, -trioja ja -kvartetto). Huilulle valmistui kolme kvintettoa jousikvartetin kera op. 51 (1823), kymmenisen sonaattia ja sooloa pianon kera, rondoja, fantasioita ja muunnelmia.
Huilusonaattien otsakkeissa on kiintoisaa vaihtelua, ja löytyy jopa soitinten roolit vaihtanut lajinimi; poikkeuksellista oheisessa esimerkissä on myös partituurimuoto: Trois grands solos pour Flûte avec accompagnement de Piano-Forte ad libitum op. 57 (1824)!
Normaalimpia otsakkeita ovat seuraavat, joissa piano on ilmoitettu aina ensin:
Grande sonate brillante pour Pianoforte et Flûte op. 64 (1825),
Grande Sonate pour Pianoforte et Flûte op. 69 (n. 1825),
Grande Sonate pour le Piano-Forte et Flûte obligée op. 71 (1826) tai
Grande Sonate concertante pour piano et flûte op. 85 (1827).
