Kamarimusiikin luonteesta
Kamarimusiikkiin erotuksena kirkko- ja teatterimusiikista, jotka olivat julkisia, dramatiikkaa ja suurta soivuutta tarjoavia alueita, on liitetty aina määreet intiimisyys, hienostuneisuus, herkkyys, kudoksen pitkälle viety työstäminen, ja yksityiskohtien rikkaus. Raja-aidat murtuivat hieman 1700-luvun mittaan, kun Italian, Saksan, Ranskan, Englannin jne. tärkeimpiin kaupunkeihin perustettiin musiikkiakatemioita, -kollegioita, -klubeja, -yhdistyksiä, -seuroja ja -salonkeja, jolloin kamarimusiikkiakin ruvettiin esittämään isommissa tiloissa ja sen aiemmin vaalittu aristokraattinen ei-julkisuus rapautui. Siten kamarisonaatin tai -konserton tai konserttisinfonian välillä ei ollut aina välttämättä suurta eroa sävellyksellisessä tekotavassa, ja kokoonpanon laajuus saattoi riippua konsertin järjestäjän tai mesenaatin taloudesta (“kuka maksaa viulut?”).
Kamari- ja orkesterimusiikin raja oli häilyvä: Mozartin pianokonserttoja saattoi säestää jousikvartetilla. Kun J. Stamitzin triot op. 1 Six Sonates a trois parties concertantes painettiin Pariisissa 1761, ne saattoi soittaa joko “a trois” (kolmen soittajan voimin) tai “avec toutes l’orchestre” (koko orkesterilla).
Etenkin varhaiset jousikvartetot ja -kvintetot hoippuvat sooloyhtye- ja orkesterimusiikin välillä (ns. kvartettosinfonia). Vasta Haydnin kypsissä kvartetoissa vallitsee selvä kamarimusiikillisen keskustelun ilmapiiri.
Trio ja säestetty sonaatti
Divertimento a tre (mm. J. Stamitz) oli varhaisimpia klassisia lajeja kokoonpanoineen (kaksi viulua ja sello). Niitä sävellettiin 1750-80 enemmän kuin jousikvartettoja; lajista kehkeytyi vähitellen jousitrio. Vanha barokin triosonaatti, josta continuo poistui, ja uusi, klassismin ehkä tärkein muoto, klaveerisonaatti “ad libitum” tai “avec accompagnement” viulun (tai huilun ja joskus lisäksi sellon) säestyksellä, olivat lähtökohtana niin jousitriolle kuin viulu- ja sellosonaatille sekä pianotriolle. Termi ”obligé” viittasi alkujaan ns. säestyssoittimien pakolliseen mukanaoloon, esim. Beethovenin ”Kreutzer”-sonaatissa.
Säestetty sonaatti ja vielä osin obligato-sonaatti, jonka piiriin vielä Haydn ja Mozartkin kuuluivat, olivat tärkeitä lajeja, sillä ne tarjosivat amatöörille mahdollisuuden osallistua musisointiin vähäisinkin taidoin. Klaveerisonaatti “säestyksen kera” alkoi muotina Bolognasta ja se levisi Ranskaan, jossa se säilytti suosion 1770-luvulle saakka: sitä viljelivät mm. Mondonville, M. Corrette ja Guillemain.
Louis-Gabriel Guillemainin (1705-1770) kokoelma Conversations galantes et amusantes op. 12, joka sisältää sonaatteja neljälle soittimelle tai äänelle (1743), on tunnusomainen musiikin nousevan klassismin keskustelun kulttuurille.
Guillemain kirjoitti julkaisunsa Pièces de clavecin en sonates avec accompagnement de violon op. 13 esipuheessa (1745) seuraavasti:
“Säveltäessäni sonaattejani (Pièces en Sonates) ensin oli aikeenani osoittaa ne cembalolle ilman säestystä, koska olin huomannut, että viulu saattaa peittää [cembaloa] liikaa. […] Mutta sopeutuakseni vallitsevaan makuun koin välttämättömäksi laatia viuluäänen, mikä vaatii suurta varovaisuutta esityksessä, jotta cembalo-osuuden voi kuulla helposti. Mikäli niin halutaan, nämä sonaatit voi soittaa joko ilman tai kera säestyksen.”
Johann Schobert (1740?–1767) oli eräs “säestetyn sonaatin” pääedustajia. Hänellä klaveeriin liittyy paitsi viulu (duosonaatin alku) myös sekä viulu että sello (pianotrion alku), joskus kaksi viulua ja sello (= kvartettosonaatti eli pianokvarteton eräs varhaisversio). Ohessa op. 7:n, Sonates en quatuor (1764), kansilehti Lontoon uusintapainoksesta, jossa otsakkeena on jo suorastaan Quatuor:
Sinfonioissa ja konsertoissa kahden viulun (mahdollisesti myös alttoviulun ja sellon) lisäksi voi olla jopa kaksi käyrätorvea obligato-soittimina: op. 9 ja 10 ovat Sinfonies pour le Clavecin avec un Violon et les Cors de Chasse ad libitum (1765).
Pianotrio syntyi vähitellen, kun viuluosuudesta tuli obligato-osuus, vaikka sello olisi ollut vielä lähinnä pianon basson vahvistusta (Gyrowetz, Rasetti). Samoin viulusonaatti muodostui, kun viuluosuudesta tuli obligato (J. Chr. Bachilla ollaan jo lähellä tätä, Steibelt). Myös sellosonaatti oli tulosta siitä, kun sello-osuus oli obligato (pakollinen).
Oheisessa J. Chr. Bachin sonaattikokoelmassa op. 16 ei yksilöidä säestyssoittimien pakollisuutta (valinnaisuus oli aina mahdollisuus), mutta viulu/huilu-osuus lisää jo jotain olennaista kokonaisuuteen, joten sen pois jättäminen ei ole enää musiikillisesti mielekäs vaihtoehto:
Kokoonpanojen vaihtelevuutta
Kamarimusiikissa oli pitkään, ennen kypsää klassista tyyliä, jossa lajit vakiintuivat, nimistön ja kokoonpanojen suhteen runsasta vaihtelevuutta; lisäksi soittimet olivat usein vaihtoehtoisia ja tarvittaessa jokin ääni voitiin soittaa lähes millä tahansa vastaavan rekisterin omaavalla soittimella.
Duoja sävellettin kahdelle viululle (M. Corrette), kahdelle huilulle (Agrell), viululle ja altolle (Bruni, Pleyel), huilulle ja sellolle (Cirri), huilulle ja bassolle (M. F. Cannabich), viululle ja sellolle (Giardini), kahdelle sellolle (Lindley), sellolle ja bassolle (Breval), oboelle ja bassolle (Sammartini), kahdelle fagotille (Weyse) jne.
Jousitrion, kahden viulun ja sellon peruskokoonpanon (Fraenzl, Campioni), lisäksi sävellettiin trioja viululle, alttoviululle ja sellolle (P. Wranitzky), kahdelle huilulle ja sellolle (Filtz) sekä puhallintrioja, etenkin oboetrioja (Hook, A. Wranitzky, Beethoven). Myös yhdistelmä oboe, viulu ja sello (Besozzi) oli käytössä sekä kolmen cornon yhdistelmä (Reicha).
Jousikvartetosta oli olemassa erilaisia versioita eri äänten vaativuuden suhteen, mm. quatuor concertante (konsertoiva kvartetto; P. Wranitzky) sekä quatuor dialogué (Michel Woldemar). Jousikvartettoja oli myös kahden alttoviulun (C. Stamitz, Pleyel, Cambini) sekä kontrabasson kera (Hoffmeister). Kvartettoja tehtiin lisäksi ilman viuluja: kahdelle alttoviululle, sellolle ja kontrabassolle tai kolmelle sellolle ja kontrabassolle (Wagenseil). Kvartettoja tehtiin myös huilulle tai oboelle ja jousitriolle (Vanhal, W. A. Mozart, Bochsa) sekä fagotille ja jousitriolle (Danzi). Seuraavassa Michel Woldemarin “dialogikvarteton” (1790) kansilehti sekä viulu- ja alttoviulu-osuuksien alut (alin basso-ääni on vähemmän keskusteleva ja hoitaa nimensä mukaisesti lähinnä basson tehtäviä):
Jousikvintetoissa oli eri vaihtoehtoja: Boccherini lisäsi siihen toisen sellon, Mozart alttoviulun, ja Eyblerillä on kontrabasso mukana (1–2 vl/1–2 va/vc/kb). Kvintettoja sävellettiin myös kahdelle huilulle/oboelle ja jousitriolle (Pepusch, Cannabich, Pugnani), huilulle ja kvartetille (Boccherini, Krommer, Reicha) sekä klarinetille ja kvartetille (Reicha). Oheinen Pleyelin kvintetto op. 18 edustaa ajalle tyypillistä, puhaltimia ja jousisoittimia yhdistävää sekakokoonpanoa:
Puhallinkvintettoja oli klaveerin kera tai ilman; klaveerin lisäksi saattoi olla puhaltimia tai puhaltimia ja jousia (J. C. Bach, Schröder, Cambini, Reicha).
Sekstettoja sävellettiin viululle tai oboelle kahden alttoviulun, kahden käyrätorven ja sellon kera (Danzi), huilulle ja jousikvintetille (Boccherini), kolmelle puupuhaltimelle ja kolmelle jouselle (Toeschi) ym. Säveltäjien kekseliäisyys eri soitinyhdistelmiä kohtaan oli laaja-alaista ja tyydytti kaikkien soittimien yhteissoittotarpeita. Seuraavassa esimerkki jousien sekä puu- ja vaskipuhaltimien yhdistelmästä sekstetto-kokoonpanossa:
Puhallinmusiikkia
Harmoniemusik, Böömistä Wieniin kulkeutunut yhtyetyyppi (2 oboeta, 2 klarinettia, 2 käyrätorvea ja 2 fagottia) oli suosittua pöytä- ja juhlamusiikkia (Rosetti, Krommer). Usein kokoonpanolla soitettiin sovituspoptpureja suosikkioopperoiden melodioista. Erityisesti 1770-luvulla pariisilaiset kustantajat suolsivat kvartettoja huilulle tai oboelle tai klarinetille sekä jousitriolle; näitä kirjoitettiin tosin myös Wienissä (Vanhal, Mozart).
Josef Myslivečekin (1737–1781) kolmiosaiset oktetot (1770-luku) ovat lajin mainioita edustajia, ja Mozart nosti ihailemansa kollegan jälkeen kokoonpanon uuteen arvoon mm. c-molli-serenadissaan K 388 (1782). Ohessa näyte Myslivečekin säveltämisestä harmoniamusiikille Es-duuri-oktetossa nro 2:
Franz Krommer/František Vincenc Kramář (1759–1831) sävelsi suuret määrät jousi- ja puhallinkamarimusiikkia. Hänet muistetaan erityisesti puhallinpartitoista, joita on lukuisia opuksia.
Franz Danzi (1763–1826) sävelsi yhdeksän puhallinkvintettoa op. 56 ja op. 67–68 (huilu, oboe, klarinetti, corno, fagotti), kolme kvartettoa fagotille ja jousitriolle op. 40, kvintettoja puhaltimille ja klaveerille op. 41, 54 sekä puhallinseksteton.
Kevyitä lajeja
Serenadi, cassatio/cassazione, partita ja notturno ovat moniosaisia, lähinnä tanssiosista koostuvia, usein ulkoilmassa soitettavia sävellyksiä ilman continuoa. Ne sijoittuvat kamari- ja orkesterimusiikin välimaastoon.
Serenadi oli usein viisiosainen siten, että siinä oli kaksi menuettia, jolloin osien järjestys on allegro-menuetti-adagio-menuetti-finaali. Myös romanssi ja marssi ovat tyypillisiä osia serenadissa, jossa hitaita osia voi olla useampia. Mozartilla serenadi laajenee jopa kahdeksanosaiseksi kokonaisuudeksi, ja jopa 10-osaisia kokonaisuuksia on olemassa. Serenadia oli tapana esittää noin klo 21 aikaan.
Nokturno/notturno/serenata notturna olivat sananmukaisesti yöllistä serenadimusiikkia, sillä esity stapahtui tavallisesti klo 23 aikaan.
Cassatio/cassazione (ilmeisesti sanasta Gasse = katu/kuja) oli harmitonta klassista viihdettä, jossa marssi ja menuetti ovat tyypillisiä osia; on usein vaihdannainen otsake divertimenton kanssa.
Partita oli usein puhallinmusiikin laji, joka sijoittuu sarjan ja sonaatin välimaastoon, mutta se saattoi olla myös sonaatin synonyymi.
Divertimento (ital. = viihdytys), divertissement (ransk.) oli sangen yleinen nimitys soolokamari- ja pianomusiikille, ja se tarkoitti lähinnä kevyensorttista musiikkia, jossa on tavallisesti yksi soittaja per stemma ja osia kolmesta kahdeksaan. Türkin klaveerikoulun (1789) mukaan
“Divertimento (Divertissement) on klaveerille tai useammalle soittimelle kirjoitettu sävellys, joka koostuu kahdesta, kolmesta tai useammasta osasta ja joka ei näytä olevan yleensä selkeästi määriytynyt, paitsi että se on tarkoitettu huviksi (ajanvietteeksi). Jos jollakulla on valmiina soitinkappale, jolle hän ei tiedä mitään sopivaa nimitystä, niin jos hänestä tuntuu itsestään, että se ei ole sonaatiksi tarpeeksi ilmeikäs ja luonteikas tai se on sinfoniaksi liian vaisu tms., hän valitkoon oikeutetusti otsakkeen: Divertimento.
Tässä kuvailussa mielessäni olivat Firnhaberin divertimentot; mutta on olemassa näiden ohella myös suurempiarvoisia divertimentoja.”
Divertimento oli nimityksenä sonaatin synonyymi 1770-luvulle saakka: Haydn nimitti varhaisia pianosonaattejaan divertimentoiksi ja vielä neliosaisia kvartettojaan op. 20:een saakka määreellä divertimenti a quattro, ja myös Paisiello nimitti divertimentoiksi kolmiosaisia kvartettojaan 1770-80-luvuilla. Yhtyemusiikissa kokoonpanoon voi kuulua pelkkiä jousia tai pelkkiä puhaltimia, mutta myös niiden monenlaisia yhdistelmiä tavataan. Nimikettä käytettiin yhä 1800-luvun taitteessa. Ohessa näyte Vanhalin divertimento-kokoelmasta, jossa lajinimike on synonyyminen sonaatin kanssa:
Trattenimento-termikin oli käytössä; se tarkoittaa ajanvietettä ja viihdytystä.
Jousikvartetto
Jousikvartetto kehittyi muodosta divertimento a quattro taiquadro tai quatuor (mm. Telemann), kun continuo jäi pois (Cannabich 1767, Haydn op. 20, 1772).
Varhaisessa jousikvartettomusiikissa osien määrä saattaa vaihdella kahden ja viiden välillä; viisiosaisuus kahden menuetin kera on divertimenton ja serenadin vaikutusta, ja vasta Haydnin kvartetot op. 9 (1768–69) vakiinnuttavat neliosaisuuden. Sammartinilla ja Tartinilla on merkitystä kvarteton syntymisessä, mutta tärkeimmät alueet ovat Saksa, Itävalta ja Böömi. Jousikvartettoa pidetään klassisen kamarimusiikin ihannemuotona, vaikka vasta Beethoven antoi sille määrätietoisesti etusijan.
J. F. Reichardtin mielestä (1773) “kvartetossa vallitsee ajatus keskustelusta neljän henkilön kesken”. Goethen mukaan (1829) kvartetossa “voi kuulla neljän järkevän henkilön keskustelun sekä uskoa kostuvansa jotakin heidän puheistaan ja oppivansa tuntemaan soittimien ominaispiirteitä”.
1800-luvun lopulla jousikvarteton ylemmyyttä perusteltiin esteettisesti (Köstlin, 1879): “Jousikvartetto on sonaattimuodon jaloin ja sielukkain esittelytapa ja tarjoaa aineettomimman musiikkinautinnon … sen [sisältämä] kiihoittava vuoropuhelu ja luovien ajatusten henkevä leikki tuottaa puhdasta iloa.”
On vaikea sanoa, seurasiko kiihtyvä musiikkibisnes, nuottien julkaisutoiminta pääpaikkoinaan Wien, Pariisi ja Lontoo, kysyntää vai loiko se sitä; joka tapauksessa jousikvartetto valtasi ykkössijan kamarimusiikin lajien joukossa 1780-luvulla.
Esimerkiksi Wienissä julkaistiin 1781–90
-jousikvartettoja 239 nimikettä
-pianotrioja painettiin 70,
-piano-viulu-sonaatteja 52,
-jousitrioja 45,
-jousikvintettoja 37,
-pianokvartettoja 10 ja
-pianokvintettoja 3
Vaikka jousikvartetto muuttui vähitellen yhä vaativammaksi lajiksi sekä esteettisessä että soitinteknisessä mielessä, se haluttiin pitää amatöörien ulottuvilla niin pitkään kuin mahdollista. Muuan kriitikko (1788) toivoi yhtäällä kuulevansa Mozartin kvartettoja amatöörien yritysten sijaan
“taitavien, musiikin hyvin harjoittaneiden muusikoiden erittäin täsmällisesti esittäminä hiljaisessa huoneessa, jossa mikään sävel ei karkaa kuulevalta korvalta, vain kahden kolmen tarkkaavaisen henkilön läsnäollessa”,
mutta toisaalla sävellettiin helppoja kvartettoja, jotta kyettäisiin
“luomaan sellaisen seurallisen soitinmusiikin harrastajille, joille monet kvartettosäveltäjät kirjoittavat liian vaikeasti soitettavaa, tilaisuuksia viihtyä miellyttävämmällä ja vähemmän työläällä tavalla toisten musiikinrakastajien ystäväpiirissä”.
Niinpä esimerkiksi Pariisissa työskentelevät säveltäjät, mm. Boccherini, Bréval ja Cambini, kirjoittivat konsertoivia kvartettoja, quatuors concertants, jotka olivat kohtuu helppoja muiden kuin ensiviuluosuuden suhteen. Jousikvartetille tarjottiin myös kevyempää ohjelmistoa: esimerkiksi Cambini sovitti sille populaari- ja teatterilauluja lajinimellä quatuors d’airs variés tai connus.